Jatkuvaa lahkeessa roikkumista, sydäntäsärkevää huutamista, takertumista, kiukkuamista ja sylissä kantamista. Ja hermojen menettämistä, useampaan kertaan päivässä. Tätä se on meidän viimeiset pari viikkoa ollut Nooan kanssa enkä tiedä onko helpotusta näköpiirissä vai tuntuuko tämä vain voimistuvan päivä päivältä. Kaikki on hyvin siihen asti kunnes kuvittelen siivoavani paikkoja, käyväni vessassa, syöväni ruokaa tai jotain muuta vastaavaa. Sillä samalla hetkellä kun lasken Nooan sylistäni, alkaa korvia huumaava huuto ja Nooa lähtee konttaamaan perään kuin olisi pahemmassakin hädässä. Eipä ole paljoa tarvinnut lämpimistä kahveista tai rauhallisista aamupaloista haaveilla!
En keksi tälle hermoja raastavalle käytökselle mitään muuta selitystä kuin että kyse on eroahdistuksesta, ja kipeänä oleminen vain vahvisti sitä entisestään. Olen muutenkin tottunut tekemään lähes kaiken Nooa sylissäni, mutta nyt ollaan menty siitäkin vielä pari astetta pidemmälle ja teen k-a-i-k-e-n kantaen samalla tuota pientä kaulaani takertuvaa apinaa. Hermot menee, ja useasti, sillä huomaan väkisinkin stressaantuvani siitä, että välillä (kuten siellä vessassa käydessäni) on annettava Nooan huutaa ja kuunneltava lohdutonta itkua samalla kun itse yrittää saada jonkun asian tehtyä mahdollisimman nopeasti. Tiuskin turhasta Minealle, jos Nooa huutaa vieressä kun autan Mineaa jossain yksinkertaisessa asiassa. Tekisi mieli heitellä Minean nauhallisia kenkiä pitkin eteisen seiniä, tarjota ruoaksi pelkkää Saarioisten maksalaatikkoa (siinä vasta joulufiilistä olisikin!), jättää siivoamatta vaikka eteisestä ei enää mahtuisi sisäänkään ja lähteä itse ulos yöpuvussa. Huomaan muuttuneeni jo melko taitavaksi hiippailemaan äänettömästi huoneesta pois, jos Nooa on uppoutunut leikkimään niin että toiveet parin minuutin keskeytyksettömästä tekemisestä herää. Useimmiten Nooa huomaa katoamiseni alta aikayksikön ja on hetkessä vaatimassa huomiotani kiipeämällä pitkin jalkaani kohti syliä. Jep, se niistä pyykeistä tai toiveista siivota keittiönpöytä.
Parhaiten Nooa viihtyy leikkimässä silloin kun Minea jaksaa touhuta veljensä kanssa. Minealla on kuitenkin omat leikkinsä, joissa on usein mukana niin pieniä leluja ettei niillä voi leikkiä Nooan kanssa, joten en voi koko aikaa olla vaatimassa Minealtakaan Nooan viihdyttämistä. Välillä saan Nooan viihtymään myös sillä, että istutan pojan tyhjentämään jotakin kaappia, laatikkoa tai lokeroa, mutta siitä taas seuraisi vain lisää siivottavaa, siivottavaa jota en kuitenkaan saisi koskaan siivottua. Voisi luulla, että ongelma ratkeaisi sillä, että mä istun päivät pitkät Nooan kanssa leikkimässä, mutta eipä tuota jätkää tunnu sekään niin kiinnostavan, vaan Nooa alkaa kiipeilemään sylissä ja puremaan olkapäästä kuin yrittäisi päästä vieläkin lähemmäs. Muutama päivä ollaan nyt sitten menty mentaliteetilla tarvittaessa antaa sen vaikka purkaa koko keittiö, kunhan hetken viihtyy, ja tuskin tässä muuhun tarvitseekaan pystyä. En muista että Minealla eroahdistus olisi ollut ihan näin voimakkaana, tai sitten se oli vain niin paljon helpompaa kun oli yksi lapsi eikä mitään velvoitteita hoidettavana. Kertokaahan, miten teillä on selvitty eroahdistuksesta vai tuliko sellaista ollenkaan?
Minun kuopukseni on vuoden vanhempi kuin Nooa ja taisi eroahdistus alkaa aikalailla noihin aikoihin vuosi sitten. Muistan vielä kun viime joulun alla ajattelin että ihanaa päästä mummoloihin jouluksi kun siellä on muitakin sylissäpitäjiä… No, kuopukselle tuli vauvarokko juuri jouluksi niin eipä siinä muut kelvanneetkaan kuin äiti :/ Tällä neidillä pahin eroahdistus tuli kuitenkin vasta reilu vuoden iässä ja vasta nyt hän alkaa hyväksyä vieraita ihmisiä ”leikittämään” jne. Noin puolitoista vuotiaana tuntui oikein suureltakin voitolta, kun hän hyväksyi äitini yhdeksi syliksi, ei juossut enää äidin syliin mummon tullessa lähelle. Mutta näköjään se on ihan puhtaasti luonnekysymys kuinka vahvana eroadistustuskin tulee, koska esikoinen meillä on ollut aina tosi reipas (toki perus eroahdistus oli vauvana) mutta jo reilu vuotiaasta on kyllä hyväksynyt kaikki lähes kaikki hoitajat. Onneksi pienemmälle on kuitenkin aina isikin ollut läheinen, pahimpia vaiheita lukuunottamatta.
Luonteestahan se tosiaan varmaankin paljon riippuu. Meillä oli eroahdistusta esikoisellakin, ja vierastamiskaudet oli tosi voimakkaina, joten voi olla että samaa on nytkin odotettavissa.. Lohduttava ajatus on se, että kyllä nämäkin joskus ohi menee :DD
Kuulostaa täsmälleen samalle meiningille mitä meillä. Nuorempi poika kohta 11kk ja viimiset 2kk ollut just tota lahkeessa roikkumista ja parkumista äitin perään. Nyt ehkä pikkusen ruennut helpottaan. Hermot on kyllä ollu koetuksella. Tsemppiä!! ??
Se taitaa siis selkeästi liittyä tähän ikään! Tsempit myös sinne!!
Voi että..jotenkin niin sympatiseeraan teitä ja sua, kun tiedän että yrität kaikkesi ja varmasti olet ihana äiti <3 Mutta nää kaikki vaiheet ja kaudet on teilläkin kyllä ollut aika haastavia näin vauva-aikana..Meillä on kaksoset sairastaneet tosi paljon, mikä on vienyt unet ja vaikuttanut paljon kaikkeen, negatiivisesti tietenkin. Eroahdistusta ei vielä hirveästi, eikä vierastamistakaan, kummallakaan, mutta esikoisella oli. MUISTAN. Kaksikko viihtyy hyvin lattiallakin touhuten keskenään. Heillä on toisensa <3 Se ajatus kantaakin pitkälle, hoidon aloitus ym. lienee helpompaa. Mutta muutenpa ei ollakaan helpolla päästy. Sairastaneet jo vesirokonkin, poloiset. Suolahuone on auttanut vähän flunssiin ainakin. Siis seuraava yö ollut joka kerta helpompi. MUtta ei tuokaan ilmaista lystiä. Välillä olisi vaan valmis antamaan vaikka toisen kätensä että saisi nukkua 😉 Esikoinen oli koliikkivauva, korvakierteinen yms. ja aika vaativa myös uhmaiässä. Pikku hiljaa helpottaa 😉 Toki on temperamenttinen luonne edelleen.
Tsempit teille. Ihanaa joulun odotusta <3 Fiilistelen sitä, tykkään laittaa kotia, hillitysti, ja pikku hiljaa. Ja nyt ulkona satelee ihanasti luntakin!!
Voi että, missä päin sataa lunta? Tulisipa tännekin!!
Olen monesti miettinyt, miten kaksosten kanssa pärjää, jos on haastavat vauvat! En voi kuvitellakaan, millaista se on jos molemmat sairastaa yhtäaikaa tai sitten aina peräkkäin niin, että sairaudet tuntuu jatkuvan pienen ikuisuuden. Jaksamista myös siis sinne <3<3
Voi että..jotenkin niin sympatiseeraan teitä ja sua, kun tiedän että yrität kaikkesi ja varmasti olet ihana äiti <3 Mutta nää kaikki vaiheet ja kaudet on teilläkin kyllä ollut aika haastavia näin vauva-aikana..Meillä on kaksoset sairastaneet tosi paljon, mikä on vienyt unet ja vaikuttanut paljon kaikkeen, negatiivisesti tietenkin. Eroahdistusta ei vielä hirveästi, eikä vierastamistakaan, kummallakaan, mutta esikoisella oli. MUISTAN. Kaksikko viihtyy hyvin lattiallakin touhuten keskenään. Heillä on toisensa <3 Se ajatus kantaakin pitkälle, hoidon aloitus ym. lienee helpompaa. Mutta muutenpa ei ollakaan helpolla päästy. Sairastaneet jo vesirokonkin, poloiset. Suolahuone on auttanut vähän flunssiin ainakin. Siis seuraava yö ollut joka kerta helpompi. MUtta ei tuokaan ilmaista lystiä. Välillä olisi vaan valmis antamaan vaikka toisen kätensä että saisi nukkua 😉 Esikoinen oli koliikkivauva, korvakierteinen yms. ja aika vaativa myös uhmaiässä. Pikku hiljaa helpottaa 😉 Toki on temperamenttinen luonne edelleen. Muistan että hoidon aloitus 2v. oli aika haastavaa, itkeskeli kauan lähtiessäni jne.
Tsempit teille. Ihanaa joulun odotusta <3 Fiilistelen sitä, tykkään laittaa kotia, hillitysti, ja pikku hiljaa. Ja nyt ulkona satelee ihanasti luntakin!!
Ja nyt tuli kommenttikin kaksi kertaa putkeen kun eka ei meinannut lähteä :S
Heippa! Suosittelen ainakin kokeilemaan kantoliinaa tai esim. aloittelijaystävällisempää kantoreppua! Oikeastaan en ymmärrä, miten kukaan pärjää ilman 😀 Jyväskylässäkin on varmaan jokin taho, josta kantovälineitä vuokrataan, samalla saisit ohjauksen välineen käyttöön ja löytäisit itsellesi sopivimman liinan tai repun. Tsemppiä, hermoja ja rakkautta sylitakiaisen kanssa! 🙂
Kiitos paljon! Mulla onkin manduca ja sitä olen Nooankin kanssa testaillut, mutta Nooa ei viihdy siinä hereillä ollessaan. Kantoliinaa en kylläkään ole kokeillut..
Hei! Miten teillä unikoulu sujui? Mielellään kuulisin kokemuksia 🙂
Nooh, se sujui ja sujui 🙂 Kirjoitan postauksen tässä ihan lähipäivinä!
heippa,
meillä oli täsmälleen sama vaihe joskus vuoden ikäisenä ja kyllähän se pitkään kesti. Välillä tuli kausia kun eroahdistus helpottui kun mies oli enemmän ja enemmän pojan kanssa. 1,8 vuotiaana kun sitten aloitettiin päivähoito, eroahdistus tuli takaisin kahta kauheampana. Itse en pystynyt menemään toiseen huoneeseen ilman että hän alkoi huutamaan ja juoksi ”paniikissa” perääni. Hän kuvitteli koko ajan minun lähtevän ja aina kun sitten poistuin ovesta ulos , hän jäi huutamaan kotiin pitkäksi aikaa. Tätä kesti noin 2 kuukautta. Sitten helpottui, mutta edelleen (nyt hän on 2,5vuotias) hän toisinaan kulkee perässäni etten vain pääsisi ”katoamaan”. Tiedän että se on rankkaa eikä mitään kotitöitä jne. saa tehtyä, mutta koita silti nähdä tilanne positiivisena. Lapsi vain haluaa olla sinun lähelläsi ja se on hänelle todella tärkeää. Ei se ikuisesti kestä.
Oon kuullut juurikin monista pojista, joilla eroahdistus ei tunnu oikein koskaan hellittävän! On meilläkin onneksi ollut nyt pari parempaa päivää, niin että on välillä saanut hampaatkin pestyä ilman kauheaa huutoa 🙂 Melkein kaiken saa tehtyäkin yhdellä kädellä, mutta sitten kun on pakko huudattaa toista, stressaa se taas mua kun en tahtoisi millään katsoa vaan vierestä kun Nooa huutaa naama punaisena.. Mutta tosiaan, ei tämä varmaan ikuisesti kestä 😀
Voi että Nooa kuulostaa täysin samalta kuin meidän vajaa vuosikas poika. En muista, että meidän vanhemmilla lapsilla olisi eroahdistus ollut ihan noin voimakasta vaikka äidin lahkeessa roikkujia olivatkin. Itsehän ”tilasin” sellaisen hyvin nukkuvan ja leppoisan kolmosen, jota ei tarvitsisi kannella eikä pahemmin viihdyttää, mutta tämä nuorin vauveli on ollut kyllä todellinen mammanpoika. Sylissä olen saanut kannella aivan pienestä asti, vaikka suunnittelin, että tästä vauvasta ”en tee” sellaista höösättävää ja viihdytettävää…meidän A huusi kurkku suorana jo vauvana, kun yritin vaikkapa tehdä ruokaa ja laittaa hänet sitteriin siihen puolen metrin päähän ? nykyisin osaan kaiken maailman temppuja kuten imurointia ”väärällä” kädellä, roskien ja vaatteiden noukkimista lattialta varpailla jne. Ja vasen hauis on tikissä ? Nuo vessakäynnitkin kuulostavat tutulta: vauva huutaa joko lattialla edessäni tai sitten joskus kun hermostun, niin sitten oven takana. Ja kun nostan syliin, niin huokaisee oikein syvään ja lopettaa itkun samantien. Viimeisen kuukauden aikana on mennyt entistä pahemmaksi. Olimme ulkomaan reissulla ja siellä en saanut enää edes suihkussa käydä ilman vauvaa. Ja nyt sitten ollut sairaana ja ihan surkeana ja hyvin alkanut tissittelyn lopetuskin ottanut vähän takapakkia. Vauva huomaa, kun olen antamassa häntä isälleen, ja takertuu kiinni minuun entistä lujempaa. Sitten on kiva käydä esim ”rentouttavassa” suihkussa, kun huuto kuuluu oven läpi olohuoneesta saakka, huoh…isompien sisarustensa seurassa etenkin aamuisin saattaa viihtyä vähän pitempäänkin, mutta muuten sitten konttaa vähän väliä tarkistamaan missä äiti luuraa. Joskus menee hyvin isin kanssa, mutta kun erehdyn kommentoimaan toisesta huoneesta jotain, muistaa hän äidin olemassaolon ja huutaa kuin hyeena ja konttaa kamalaa vauhtia räkä poskella äidin hakuun ? tavallaan tosi liikuttavaa, vaikka välillä vähän ärsyttääkin 🙂 Toivottavasti pian alkaisi mennä ohitse tämä vaihe. Itsestänikin tuntuu ikävältä lähteä mihinkään ilman vauvaa, kun tietää miten äidin perään onkaan, mutta toisaalta eipä taida muuten oppiakaan ellei välilä äiti käy jossain. Mutta siis tsemppiä sinnekin teidän eroahdinkoisen kanssa!! Rasittavaa on, mutta pian kai ne ei enää syliin tule ?