”Onko näistä lampuista mihinkään?” ”Perjantaina leffaan?” ”Meille tulee toinen poika!!” ”Onnitteluhalaus” ”Milloin Helsinkiin?” ”Fresita viilenemässä!” ”Lenkille?”
Näitä viestejä on tänään vaihdettu ystävien kesken, ja jossain vaiheessa kun arjen kiireisimmällä hetkellä vielä pikaisesti näpyttelin yhden ystävänpäivän toivotuksen whattsappiin, tajusin, kuinka äärettömän onnellinen olenkaan. Onnellinen, koska minulla on ystävä, jolle viestittelyn vuoksi myöhästyin töistä tai koska minulla on ystävä, joka sanoo ettei haittaa, vaikken ole ehtinyt viime viikkoina kysyä kuulumisia. Koko viime vuosi on ystäviltäni vaatinut paljon ymmärrystä, kun tavatessa ajatukset on seilailleet muualla, tapaamiset on olleet harvassa ja soitot vielä sitäkin harvinaisempia. Ne harvat ystävät, joita olen säännöllisesti nähnyt, on saaneet kuulla tuntitolkulla raksajuttuja ja ehkä välillä on tuntunut siltä, ettei meikäläisellä pysy ihan kaikki langat käsissä koko arjen paletin kanssa. Ystävät on tarjonneet apuaan, ja olen sitä vastaanottanutkin, koska mielestäni on vahvuus osata sanoa kiitos kyllä silloin kun oikeasti on avun tarpeessa. Jossain vaiheessa salaa kyynelehdin itsekseni kotona aina kun joku ystävistäni kysyi, voisiko jollain tapaa olla avuksi. Koska arvostan ystäviäni ja sitä, että he todella ovat valmiita tekemään asioita meidän perheen puolesta, ja etenkin siksi, että ystävät ymmärtävät ja joustavat. Arvostan ihan jokaista puhelimeeni kilahtanutta viestiä, jossa kysytään kuulumisia, ehdotetaan näkemistä tai jaetaan pala omaa elämää kuvien, viestien tai puhelun välityksellä. Kiitos siis ihan kaikesta, siitä että olette.
Se, mikä on välillä omassa takaraivossa kolkutellut, on epäilys siitä olenko itse osannut olla yhtä hyvä ystävä. Kiitollinen varmasti, mutta mitä minulla on tarjota takaisin kaikille niille, jotka on omalla läsnäolollaan rikastuttaneet meidän arkea? Ehkä en aina osaa huomioida riittävästi tai ehkä minunkin pitäisi olla aktiivisempi yhteyden pitäjä, avun tarjoaja ja kuulumisten kyselijä? Koska jokainen ystäväni ansaitsee vain parasta ystävyyttä vastapainoksi omalle läsnäololleen, ja vain parasta toivoisin pystyväni tarjoamaan. Ehkä ystäväni ymmärtävät sen, että viime vuosi on ollut liian kiireinen ja ehkä he myös tietävät merkitsevänsä minulle enemmän kuin paljon, vaikka joka viikko tai edes kuukausi eivät saisikaan siitä muistutusta. Nyt kun talo on valmis ja työ tasapainoisempaa, on jälleen aika panostaa perheeseen ja ystävyyteen, ja sen voinkin luvata, että tästä vuodesta tulee rentojen viikonloppuiltojen ja yhteisen pöydän ääressä vietettyjen kahvihetkien vuosi. Jos joskus unohdan laittaa viestiä tai soittaa, niin muistakaa, että kutsu kylään on aina voimassa.
