Blogin muutto uuteen osoitteeseen on kuin uusi alku, jolloin kaikki alkaa taas puhtaalta pöydältä ja sitä toivoo tulevaisuudessa pystyvänsä antamaan enemmän kuin sata prosenttia. Tältä musta tuntuu just nyt, mä haluan olla kaiken sen luottamuksen ja arvostuksen veroinen, niin teille kun portaalillekin, ja uskonkin että bloggaaminen on laji jossa onneksi kehittyy koko ajan vähän kuin väkisinkin. Blogin tyyli on ja pysyy, siinä näkyy mun persoona ja meidän perhe sen verran kun itestä hyvältä tuntuu. Joskus kaverit naureskelee mun blogiminälle ja sanoo että todellisuudessa mä olen paljon suoraviivaisempi ja roisimpi, mikä varmaan on ihan tottakin vaikken tietoisesti blogissa karsi tyyliäni tai juttujani ylipäänsä. Mulle tärkeintä on täälläkin olla rehellinen oma itseni ja kirjoittaa asioista, jotka on tärkeitä meiän arjessa ihan oikeasti eikä vaan blogimaailmassa.

Alkutaipaleeni bloggaajana on jopa hieman nolo, ainakin niin amatöörimainen että moneen kertaan olen meinannut poistaa ensimmäiset kuukaudet blogihistoriastani kokonaan. Heti häistä seuraavalla viikolla saatiin mieheni kanssa tietää mun olevan raskaana, Minea syntyi kuukauden etuajassa helmikuussa 2012, ensimmäiset kuukaudet elettiin melkoisessa väsymyksen sumussa ja lopulta syksyllä päivien hieman helpottaessa sain idean blogin perustamisesta. Kaverillani oli blogi, jota itsekin hyvin satunnaisesti selailin – blogimaailma tuntui täysin vieraalta ja mielenkiinnottomalta vielä silloinkin kun otin oman blogger-tilin. En tiennyt mitään äitiysblogeista, tai blogeista ylipäänsä, ajattelin blogin perustamisen vain helpottavan Minean kuulumisten jakamista sukulaisille ja läheisille, jotka kaikki asuvat vähintään parin sadan kilometrin päässä. Kuvat räpsin kännykällä sen kummempia miettimättä. Vähitellen lukijoita alkoi kertyä edes jonkin verran ja arvatenkin kunnianhimo kasvoi sen myötä niin että kuvat oli otettava järkkärillä ja tekstiäkin piti kirjoittaa enemmän kuin pari sanaa. Missään vaiheessa en kuitenkaan kuvitellut jonain päivänä olevani tässä pisteessä että bloggaisin sivutyönäni ja olisin näin rakastunut tähän hommaan! Kuvissa ja uskoakseni myös tekstin kirjoittamisessa on päästy hurjasti eteenpäin ja elämääni on tullut blogin kautta mahtavia asioita kuten ihanat uudet ystävät ja valokuvaus.

Just nyt meidän kolmihenkisen perheen elämää mullistaa masussa kasvava pikkupoika, jonka laskettu aika on 2.3. Myönnän, että mua jännittää syntyykö meidän kakkonenkin etuajassa Minean tavoin, ja salaa stressaan muutamia muitakin asioita joista kirjoittelen vielä enemmän lähiviikkoina. Nikon kanssa ollaan jo alusta asti toivottu poikaa, ja käsittämättömästi ollaan saamassa mitä haluttiinkin – vielä kun poika syntyy terveenä ja kaikki menee synnytyksessäkin hyvin niin voin sanoa meidän olevan ehkä onnekkain perhe. Joitain toisten liiallinen onnellisuus ärsyttää, mutta mä olen optimisti ja toivon sen näkyvän myös blogissa siinä, ettei jokainen päivä ole mulle taistelua ja avautumista, vaan arjesta voi nauttia panostamalla pieniin kivoihin juttuihin. Mitä sitten jos meillä kuvataan viikonloppuisin aamupalatkin ja kotona on lähes aina siistiä? Niin mä tasapainotan kaikkea sitä epävarmuutta ja stressiä, jota jokaiseen päivään muuten kuuluu niin paljon.

En taaskaan osaa ajatella millaisen ensivaikutelman tällä tekstilläni teille annan, mutta toivon että kaikesta huolimatta tai juurikin siitä syystä palaatte blogin pariin tulevaisuudessakin. Jos porukkaan mukaan on ehtinyt jo uusiakin lukijoita, olisi kiva jos sanoisitte kommenttiboksissa moi tai kävisitte edelliseen postaukseen toivomassa postausaiheita. Mä sanon teille kaikille moi ja jatkan juttua niin kuin ennenkin – jutellen niitä näitä, joskus avautuen vähän enemmän ja ennen kaikkea eläen meiän perusarkea.