Joulukalenterin avaaminen ja jouluaatto. Siihen se taitaa kiteytyä koko joulunodotus tuolla meidän kohta 4-vuotiaalla. Tänään kaivettiin kalenterit valmiiksi odottamaan huomista, ja se jos mikä sai Minean ajatukset suuntautumaan jo kohti joulua ja sitä kun pukki tulee. Meillä oli Essin luona lasten pikkujoulut ja aamupäivällä laitettiin ensimmäinen joulukoristekin Minean kanssa hyllylle joululaulujen saattelemana, joten eiköhän mekin vähitellen päästä lähemmäs joulutunnelmaa. Viimeistään huomenna alan fiilistellä ihan kunnolla, sillä vasta tänään tajusin, että marraskuiset glögit on jäänyt tänä vuonna kokonaan juomatta, yleensä kun meinaa olla vaikeuksia jaksaa odottaa marraskuuhun saakka.
Keskusteltiin tänään tyttöjen kanssa siitä, millaisia joulukalentereita keneltäkin löytyy, ja ihmettelin kuinka joillekin äiteille sekin voi olla niin merkittävä ja arvolatautunut valinta. Siis se että ostetaanko suklaakalenteri tai saako kalenterissa olla leluja vai onko se itse tehty. Miksi nykyvanhemmille jokainen valinta ja päätös on jonkun suuremman ajatusprosessin lopputulos? Missä on spontaanius ja huolettomuus asioissa, joilla ei oikeasti ole loppupeleissä niin kauheasti merkitystä? On hienoa että osataan ottaa kantaa ja huomioida vastuullisuus, terveellisyys ja hyvä kasvatuskin vielä, mutta ei jokaisesta arkipäiväisestäkin asiasta tarvitse tehdä sen isompaa numeroa, vai? Joskus on ihan ok tehdä niin kuin ensimmäisenä mieleen juolahtaa, sen kummempia perustelematta ja miettimättä.
Siinä ne Minean joulukalenterit nyt sitten on. Kaksin kappalein, suklaata ja leluja. Partiolaistenkin kalenteri ostettiin naapurin pojalta, mutta kyllä frozen ja lego friends* vie yksi-nolla voiton kun Minealta kysyy, minkä kalenterin tyttö aikoo avata, ja mikä jää isille ja äitille. Ja sehän sopii mulle, syödään meillä suklaata muutenkin enkä nyt vaan millään jaksa uskoa, että lelukalenteri kerran vuodessa 24:n päivän ajan pilaisi pyrkimystä siihen kasvatukseen, ettei leluja saa aina kun huvittaa ja raha ei kasva puussa. Ja kun se lapsuuden kasvatuskaan ei vielä takaa sitä, että aikuisena osaisi paremmin arvostaa sitä mitä itsellä on, ratkaisevampaa varmaankin on se, millaiseksi ihmiseksi sitä yleensäkin kasvaa. Pessimisti kitsastelee varmasti aina kun huonot ajat on koko ajan oven takana, ja optimisti jakaa runsaskätisemmin, koskaa uskoo selviävänsä vaikka mikä tulisi. Ja mihin kategoriaan kuulutaan sitten me lapsenmieliset kuten minä, joka olen ehkä Mineaakin enemmän innoissani tuosta Lego friends -kalenterista! En malttaisi millään odottaa, että päästään tänäkin vuonna yhdessä kasaamaan pieniä legoja, ei siis varmaan yllätä, jos sanon että mitään kovin valtavia riemunkiljahduksia ei se partiokalenteri saa aikaan mussakaan. Pitäisiköhän vielä huomenna käydä kaupan kautta hakemassa itsellenikin syötävä tai raaputettava kalenteri.. Millaisia versioita teiltä löytyy tänä vuonna?
*saatu blogin kautta