Tähän nykyiseen asuntoon muuttamisen jälkeen ei blogissa ole juurikaan vilahdellut kotikuvia, puhumattakaan mistään sisustusvinkeistä tai uusista huonekaluhankinnoista. Tämä johtuu ihan pelkästään siitä tosiasiasta, että tällä hetkellä elämme sitten kun elämää, mikä meidän kohdalla tarkoittaa muuttolaatikoita keittiössä ja makuuhuoneessa, järkyttävää talvivaatekasaa saunan lauteilla, pysyväksi sisustuselementiksi muodostunutta pyykkitelinettä olohuoneessa ja ei vain yhtä, vaan kahta penkkiä joille kerääntyy puolilikaisia vaatteita pinoiksi. Mielikuvitukseni on toistaiseksi täysin olematon, sillä vaikka muilla näkyy mitä ihanimpia ja kekseliäimpiä sisustuksia huonoimmissakin mahdollisissa puitteissa, niin mä en ole saanut aikaan edes kovinkaan siedettävää, vaikka asunto muuten on ihan jees. Motivaatio on yksinkertaisesti nollassa, kun tietää jo pian muuttavansa uuteen, ja vaikka olisi kuinka järkevää alkaa jo tässä vaiheessa vähitellen hankkimaan uusia huonekaluja, niin en pysty. En pysty, koska olen nainen ja niin isojen ja lopullisten päätösten tekeminen nyt, kun koti ei konkreettisesti ole valmiina enkä pääse valmiisiin huoneisiin mittailemaan ja suunnittelemaan, on lähes mahdottomuus. Jos yleensä tarvitsen Nikon mielipidettä siihenkin, minkä värisiä tyynyliinoja ostaa (ja kun vaihtoehdot on niinkin radikaalit kuin valkoinen, harmaa ja musta!), niin kuinka kuvittelette mun pärjäävän tämän mittakaavan päätösten kanssa!
Aiemmin olisin varmasti tullut hulluksi asuessani näin sotkuisessa kodissa, mutta ihme kyllä nyt tilanne on päinvastoin, ja Niko saa vähän väliä töistä tullessaan huokailla ja pyöritellä silmiään sille, kuinka voi olla mahdollista että aamupalan jäljiltä keittiönpöydälle valuneet jugurtit on siinä vielä iltapäivälläkin. Tai että edellisenä päivänä käyttämäni paistinpannu on yhä vieläkin tiskaamatta, roskat on viemättä eikä kukaan (lue: mä!) ole jaksanut pestä pyykkiäkään. Rehellisesti sanottuna en voisi enää olla yhtään vähemmän kiinnostunut siitä, miltä meillä näyttää, kunhan asiat rullaavat suunnilleen jouhevasti niin se riittää mulle. Tieto siitä, että tämä kaikki on väliaikaista, auttaa kummasti hermojen hallinnassa, ja toisaalta uusin oivallukseni on, että otan itselleni pieniä vapaahetkiä arjessa aina kun vain mahdollista.
Perheelleni sanoisin, että nauttikaa tästä rentoudesta nyt, tiedän ettei se tule kestämään enää kun muutamme uuteen kotiin! Uudessa kodissa jatkan samalla vanhalla nipottamisen hyväksi todetulla linjalla, ehkä jopa entistä aavistuksen tiukemmalla sellaisella, ja lupaan, että jatkossa jokaisella pienimmälläkin Lego friendsin osalla tulee olemaan tarkkaan harkittu paikkansa. Saattaa jopa olla, että vieraille jaetaan eteisen ovella muovipäällisiä jalkojen suojaksi ja Pablo takuuvarmasti vuorataan kuplamuovilla, jotta uudet pinnat pysyvät puhtaina mahdollisimman pitkään. Joskus olen muuten kuullut ihmisten sanovan, että siisteissä kodeissa elävät äidit eivät ehdi muuta tehdäkään kuin siivota valkoisia pintojaan samalla kun lapset jäävät ilman huomiota, mutta nyt molemmat vaihtoehdot kokeneena voin todeta, että valitettavasti meillä ainakin sekä lapset että muukin perhe elää edelleen kaikesta sotkusta ja ei-valkoisesta sisustuksesta huolimatta ihan yhtä tylsän tavallista elämää. Kaikkeni kyllä olen antanut jättämällä sukkiani lojumaan sinne sun tänne ja antamalla lelujen olla olkkarin lattialla useamman päivän (viikon!), mutta ei, sama keittiössä salaa suklaata mussuttava äiti olen silti huomannut edelleen olevani.