Sotkuinen koti 24/7

Tähän nykyiseen asuntoon muuttamisen jälkeen ei blogissa ole juurikaan vilahdellut kotikuvia, puhumattakaan mistään sisustusvinkeistä tai uusista huonekaluhankinnoista. Tämä johtuu ihan pelkästään siitä tosiasiasta, että tällä hetkellä elämme sitten kun elämää, mikä meidän kohdalla tarkoittaa muuttolaatikoita keittiössä ja makuuhuoneessa, järkyttävää talvivaatekasaa saunan lauteilla, pysyväksi sisustuselementiksi muodostunutta pyykkitelinettä olohuoneessa ja ei vain yhtä, vaan kahta penkkiä joille kerääntyy puolilikaisia vaatteita pinoiksi. Mielikuvitukseni on toistaiseksi täysin olematon, sillä vaikka muilla näkyy mitä ihanimpia ja kekseliäimpiä sisustuksia huonoimmissakin mahdollisissa puitteissa, niin mä en ole saanut aikaan edes kovinkaan siedettävää, vaikka asunto muuten on ihan jees. Motivaatio on yksinkertaisesti nollassa, kun tietää jo pian muuttavansa uuteen, ja vaikka olisi kuinka järkevää alkaa jo tässä vaiheessa vähitellen hankkimaan uusia huonekaluja, niin en pysty. En pysty, koska olen nainen ja niin isojen ja lopullisten päätösten tekeminen nyt, kun koti ei konkreettisesti ole valmiina enkä pääse valmiisiin huoneisiin mittailemaan ja suunnittelemaan, on lähes mahdottomuus. Jos yleensä tarvitsen Nikon mielipidettä siihenkin, minkä värisiä tyynyliinoja ostaa (ja kun vaihtoehdot on niinkin radikaalit kuin valkoinen, harmaa ja musta!), niin kuinka kuvittelette mun pärjäävän tämän mittakaavan päätösten kanssa!

blogikodissa-img005

Aiemmin olisin varmasti tullut hulluksi asuessani näin sotkuisessa kodissa, mutta ihme kyllä nyt tilanne on päinvastoin, ja Niko saa vähän väliä töistä tullessaan huokailla ja pyöritellä silmiään sille, kuinka voi olla mahdollista että aamupalan jäljiltä keittiönpöydälle valuneet jugurtit on siinä vielä iltapäivälläkin. Tai että edellisenä päivänä käyttämäni paistinpannu on yhä vieläkin tiskaamatta, roskat on viemättä eikä kukaan (lue: mä!) ole jaksanut pestä pyykkiäkään. Rehellisesti sanottuna en voisi enää olla yhtään vähemmän kiinnostunut siitä, miltä meillä näyttää, kunhan asiat rullaavat suunnilleen jouhevasti niin se riittää mulle. Tieto siitä, että tämä kaikki on väliaikaista, auttaa kummasti hermojen hallinnassa, ja toisaalta uusin oivallukseni on, että otan itselleni pieniä vapaahetkiä arjessa aina kun vain mahdollista.

blogikodissa-img004 blogikodissa-img003 blogikodissa-img002 blogikodissa-img001

Perheelleni sanoisin, että nauttikaa tästä rentoudesta nyt, tiedän ettei se tule kestämään enää kun muutamme uuteen kotiin! Uudessa kodissa jatkan samalla vanhalla nipottamisen hyväksi todetulla linjalla, ehkä jopa entistä aavistuksen tiukemmalla sellaisella, ja lupaan, että jatkossa jokaisella pienimmälläkin Lego friendsin osalla tulee olemaan tarkkaan harkittu paikkansa. Saattaa jopa olla, että vieraille jaetaan eteisen ovella muovipäällisiä jalkojen suojaksi ja Pablo takuuvarmasti vuorataan kuplamuovilla, jotta uudet pinnat pysyvät puhtaina mahdollisimman pitkään. Joskus olen muuten kuullut ihmisten sanovan, että siisteissä kodeissa elävät äidit eivät ehdi muuta tehdäkään kuin siivota valkoisia pintojaan samalla kun lapset jäävät ilman huomiota, mutta nyt molemmat vaihtoehdot kokeneena voin todeta, että valitettavasti meillä ainakin sekä lapset että muukin perhe elää edelleen kaikesta sotkusta ja ei-valkoisesta sisustuksesta huolimatta ihan yhtä tylsän tavallista elämää. Kaikkeni kyllä olen antanut jättämällä sukkiani lojumaan sinne sun tänne ja antamalla lelujen olla olkkarin lattialla useamman päivän (viikon!), mutta ei, sama keittiössä salaa suklaata mussuttava äiti olen silti huomannut edelleen olevani.

Niin vain kävi.

Niin vain kävi, että tulin juuri pitäneeksi blogini pisimmän tauon. Yli viikko vierähti ilman yhtäkään postausta, vaikka joka ilta olisi ollut paljonkin kirjoitettavaa, ja olisin halunnut tulla kysymään neuvoa muutaman asian kanssa, jotka tuntui sillä hetkellä niin kovin tärkeiltäkin. Yrittäjien päivänä halusin kirjoittaa, miltä oma työurani tällä hetkellä näyttää, kun koitan selviytyä yhden päivätyön ja kahden sivutyön tasapainottelussa, mutta sinä iltana kaaduin sänkyyn jo puoli yhdeltätoista (ensimmäinen kerta sekin melko pitkään aikaan!) ikuisuudelta tuntuneen päivän jälkeen. Haluaisin niin kovasti olla päivisin läsnä lapsille, kun iltaisin löydän itseni tekemästä niitä asioita, jotka ovat minulle tärkeitä ja muistuttavat siitä, että olen paljon muutakin kuin äiti. On hassua jälleen sanoa näin, mutta elän varmasti yhtä elämäni ihanimmista ja samaan aikaan väsyttävimmistä ajoista.

nyt-img004

Nämä synkät kuvat ei ole tässä postauksessa kuvastamassa tämänhetkisiä fiiliksiäni, vaan kertovat enemmänkin siitä, kuinka meillä on arki viime päivinä mennyt. Teen melko lyhyttä työpäivää, haen lapset jo ennen kolmea, ja työpäivän päälle vietän vielä toisen lähes samanlaisen ”työpäivän” lasten kanssa. Niko on parina viikkona ehtinyt juuri ja juuri käydä nukkumassa kotona, ja kaiken muun ajan Niko on painanut raksalla meille lisävarastoa, joka keksittiin tehdä vielä tässä viime metreillä ennen muun varastotilan valmistumista. Me ollaan hengailtu joinain iltoina lasten kanssa raksalla ihan vain siksi, että kotona lapset vuorotellen leikkivät hienosti yhdessä ja vuorotellen tappelevat k-a-i-k-i-s-t-a samoista leluista. Joskus työpäivän jälkeen kaipaan omaa tilaa ja hiljaisuutta, joten ehdottomasti helpointa on silloin ollut lähteä tontille tappamaan aikaa ja vaihtamaan kuulumisia tulevien naapureiden kanssa.

nyt-img003 nyt-img002

Talo on onneksi valmistunut koko ajan huimaa vauhtia, ja nyt julkisivusta alkaa aika hyvin hahmottamaan kokonaisuutta. Joka toinen päivä olen sitä mieltä, että haluan muuttaa ihan kaiken, ja joka toinen päivä suorastaan rakastan sitä, miltä talo tällä hetkellä näyttää. Keittiöfirmassa käydessäni pohdiskelin millin eroja kaapin reunan pyöristyksissä, ja lopulta naureskelin, kuinka isoilta tuollaisetkin pienet asiat nyt tuntuu, vaikka myöhemmin talon ollessa kokonaan valmis, se on kokonaisuus mikä ratkaisee. Siinä vaiheessa tuskin enää muistelen, valitsimmeko puhtaan valkoiset vai paperinväriset keittiönkaapit, vaan olen onnellinen siitä, kuinka unelmamme on vihdoin valmis. Jo nyt on suorastaan uskomatonta, että tammikuussa meillä on edessä muutto tuohon mustaan möhkäleeseen, joka ihan oikeasti rakentuu meidän perheelle. Kertokaa te, jotka olette rakentaneet, kuinka pitkään se ihmettely ja epäusko vielä jatkuu muuttamisen jälkeenkin?

nyt-img001

Tämä viikko on töissä aavistuksen kevyempi, joten olen ladannut kovat odotukset sille, mitä haluan ehtiä saada valmiiksi. Toivon, että blogikin lähtee tästä taas päivittymään sitä tavallista jokatoinenpäivä-tahtia, ja olisi myös hienoa ehtiä pohdiskella talon sisustusratkaisuja kanssanne ennen kuin on jo aika kantaa tavaroita sisään. Snäpistä on tullut mulle koko ajan tärkeempi, ja olen saanut monia snäppejä teiltä milloin koskien remontointia tai rakentamista ja milloin arkea ihan yleensä. Huomenna ajattelin kysellä vielä pientä keittiöinspiraatiota, joten jos kotoasi löytyy kiva, vastaremontoitu keittiö, niin laitahan mielellään snäppiä tulemaan @minishowblogi 🙂

Vauvoja

essilla IMG007 essilla IMG006 essilla IMG005 essilla IMG004 essilla IMG003 essilla IMG002 essilla IMG001

Viikon sisällä olen sattumoisin ollut erityisen paljon pienten vastasyntyneiden lähettyvillä, ja mikäs siinä, tuskin sitä voikaan ihanampia uusia tuttavuuksia saadakaan. Essin pariviikkoista poikaa oli tarkoitus mennä katsomaan jo aiemminkin, mutta mun ja lasten yskiminen ja köhiminen on estänyt kaikki kyläilyt kuluneilta viikoilta. Eilen kuitenkin uskallettiin ajella Essille, ja olihan tuo pieni poika niin syötävän suloinen tyyppi, että olen aivan ihmeissäni, ettei mussa herännyt sen suurempaa vauvakuumetta. Luulen, että alan viimein Nooan syntymän jälkeen ymmärtää, kuinka ihania vauvat on ajatuksena, mutta kuinka hyvä meidän perheen on juuri tällaisenaan. Jo nykyisellään tunnen itseni enemmänkin ihmisraunioksi kuin elinvoimaiseksi ja pirteäksi, joten kolmas lapsi järkyttäisi tätä pakkaa niin, ettei rakennelmat mitenkään pysyisi enää kasassa, ainakaan näillä nykyisillä suunnitelmilla.

Tällä hetkellä elän selkeästi jonkinlaista välivaihetta, enkä oikein ole tyytyväinen mihinkään tekemisiini. Riittämättömyyden tunne on alkanut tuntua harmittavan tutulta, ja koko ajan huomaan odottavani seesteisempää aikaa, jolloin voisin edes yhtenä iltana viikossa istua koko illan telkan ääressä tai jolloin voisin viikon ajan kokeilla aikaisempaa nukkumaanmenorytmiä ja ehkä huomata olevani pirteämpi ja energisempi, enemmän oma itseni siis. Tämä sama tilanne on jatkunut jo ikuisuuden, ja on hassua huomata, miten optimistina silti joka päivä kuvittelen tilanteen huomenna olevan jo selkeästi parempi. Ja mistä sen tietää, ehkä huomenna saankin kaikki deadlinet kiinni, löydän blogille enemmän aikaa ja huomaan olevani sängyssä arkisin jo ennen yhtätoista. Ehkä huomenna Nooa alkaa nukkua täysiä öitä, ja aamuisin herätessäni ihan oikeasti olen pirteämpi ja jaksan taas innostua lenkkeilystäkin. Tai sitten käy niin, että opin näkemään tilanteet realistisemmin, sanon useammin ei ja ymmärrän, ettei aika yksinkertaisesti voi riittää ihan kaikkeen. Oma ongelmansa on varmasti sekin, että haluan keinolla millä hyvänsä pitää ainakin näin aluksi lasten hoitopäivät mahdollisimman lyhyinä, mikä väistämättä tarkoittaa lisää yötöitä mulle.

Jottei koko postaus kuulostaisi niin alavireiseltä, voin myös kertoa, että raksalla meillä on hommat edenneet ihanasti eteenpäin, ja autokatoksen seinien noustua alkaa kokonaisuus jo hahmottua melko hyvin. Ensi viikolla on päätettävä keittiö, kodinhoitohuone ja kylppärit, joten tiedänpähän mihin käyttää tuleva viikonloppu sillä aikaa kun Niko on raksalla. Onneksi nämä on pelkästään kivoja juttuja, niin sitä jaksaa vaikka kokonaan ilman niitä yöunia! Ja kiitos muuten keittiövinkeistä, huomenna menen vielä tsekkaamaan yhden firman tarjonnan ja sen jälkeen homma alkaa suunnilleen olemaan paketissa.

1 9 10 11 12 13 14 15 36