NOOA 9KK

20 marraskuun, 2015

Jälleen on kulunut yksi kuukausi ja olisi aika päivittää Nooan kuulumisia. En aio sanoa mitään kliseistä ajan kulumisesta tällä kertaa, mutta kyllä tässä on viimeiset pari viikkoa tullut useampaan kertaan Nikolle ihmeteltyä, miten Nooa nykyään näyttää jo ihan omannäköiseltään pojalta eikä vauvasta ole tietoakaan. Ihan yhtäkkiä tuostakin jätkästä tuli joka paikkaan ehtivä, koko ajan puhetta paremmin ymmärtävä ja vähän väliä naureskeleva iloinen pieni poika, vaikka vasta kuvittelin että sängyssään tuhiseva minikokoinen mytty olisi sitä vielä pitkän aikaa tästä eteenkinpäin. Muiden vauvojen näkeminen, tai jo pelkkä ajatteleminenkin, saa kaipaamaan sitä aikaa kun meilläkin vielä oli vastasyntynyt, mutta samaan aikaan nautin niin paljon enemmän siitä, että lapsi ymmärtää ympäröivästä maailmasta jo huomattavasti enemmän ja pystyy ilmaisemaan itseään muillakin tavoin kuin itkemällä.

Päivät Nooan ja Minean kanssa kotona sujuu supernopeasti, ja olen jo alkanut paniikissa pohtia, onko ensi syksynä palattava työelämään. Olen myös huomannut yhä useammin ajattelevani sitä aikaa kun Erika ja lapset vielä asuivat lähes naapurina ja lähellä oli hyvä ystävä, jolle soittaa lyhyelläkin varoitusajalla ja sopia treffit puistoon. Nykyään tulee harvemmin enää illemmalla edes lähdettyä mihinkään kun ulkona on viideltä jo niin pilkkopimeää, että Nooan pukemistaisteluiden jälkeen ei kauheasti tee mieli itsekseen lähteä seisomaan keskelle mustaa ja kalseaa puistoa. Niinpä olen hyväksynyt sen ajatuksen, että nyt meillä pyörii iltaisin suht useasti pikku kakkonen, paremmilla keleillä taas ulkoillaan reippaampina.

Pukeminen taitaakin olla automatkojen lisäksi yksi niitä harvoja asioita, jotka saa Nooan kiukkuuntumaan takuuvarmasti. Samaan kategoriaan voisi laskea rattailla liikkumisen, mutta niissä viihtymistä aavistuksen on helpottanut ratasosan kääntäminen naama menosuuntaan päin. Näin saadaan edes ne pakolliset Minean hakemiset hoidettua ilman että mun tarvitsee työntää rattaita ja kantaa Nooaa toisessa kainalossa. Tiivistetysti voisi siis sanoa Nooan olevan aika liikkuvainen poika kun kaikki paikallaolo saa kiukustumaan samantien.

Parhaita leikkejä Nooan mielestä on ne, joissa pääsee rikkomaan jotakin. Legorakennelmat, palapelit, puiset kakut tai hedelmät, mikä vaan minkä voi kaataa tai heitellä palaset ympäriinsä. Konttaaminen sujuu jo aikamoista vauhtia ja tukea vasten on seisottu niin pitkään, että tällä viikolla Nooa on useamman kerran seisonut hetken aikaa pitämättä mistään kiinni, mikä tarkoittaa sitä että kohta on entistäkin vaikeampi yrittää suojata Minean leikkejä Nooan tuhoavilta pikkukäsiltä. Minea tykkää harjoitella kirjoittamista omiin vihkoihinsa ja melkein ainut paikka mihin Nooa ei pääse, on istua keittiön pöydän ääressä piirtämässä ja kirjoittamassa. Ihan superhyvin Minea on kyllä sietänyt Nooan sotkemista eikä tyttö tunnu hermostuvan ollenkaan – päinvastoin Minea koittaa keksiä Nooallekin jotain mieluista puuhaa. Eikä ole varmaan vaikea arvata kuka meidän perheessä on se ykköstyyppi Nooan mielestä?!? Minea saa palvovia katseita pikkuveljeltään, ja Minean leikkiessä omia juttujaan viihtyy Nooakin parhaiten vieressä omissa touhuissaan. Minean lemppari eli sohvalla pomppiminen saa Nooan nauramaan ihan katketakseen, ja useimmiten Nooa yrittää isekin pomppia lattialla polvillaan.

Imetys loppui silloin kolmisen viikkoa sitten, ja yöt meni jonkin aikaa paremmin, mutta nyt viikon ajan olen taas saanut heräillä koko ajan. Lämmitän maitoa, syötän, heijaan sylissä ja taputtelen pyllylle. Joinain öinä ehkä kymmenenkin kertaa, joinain yli tunnin pätkiä taputtelemista aina kerrallaan. Tuskin tulee tänäkään yönä nukuttu kovin hyvin, sillä Nooa on herännyt jo kolme kertaa ennen kuin itse olen päässyt edes sänkyyn asti. Samaan aikaan nyt on menossa järjetön kuolaamiskausi, joten toivon todella että ne kaksi liittyy toisiinsa ja unetkin lähtee taas tasaantumaan uusien hampaiden puhkeamisen jälkeen. Ihottumat ei ainakaan ole pahentuneet mihinkään eikä posketkaan punoita joitain satunnaisia päiviä lukuunottamatta, ehkä tässä voi huoletta jättää allergiat pois laskuista.

Muistan kuinka Mineankin kanssa tuntui ristiriitaiselta se, kuinka ihania päivät useimmiten olivat, mutta yöllä sitä taas oli niin tympääntynyt ja mitta täysi kaikkiin niihin heräilyihin. Sama juttu kotona olemisen suhteen, ensimmäisen vuoden ajan voi tuntua raskaalta pyöriä päivät pitkät kotiympyröissä enimmäkseen sylissä roikkuvan vauvan kanssa, mutta sitten alkaakin kummasti elämä tasaantua ja arki helpottaa juuri kun täytyykin jo palata töihin. Mä luulen, että meidänkin on pidettävä Nooalle jonkinlainen unikoulu ensi kuussa ellei tilanne öiden suhteen ollenkaan helpota siihen mennessä.. Vielä sitä jotenkin jaksaa mutta kyllä monena päivänä on niin väsyksissä, että odottaa jo iltaa kun pääsee taas nukkumaan. Mitäs kuuluu muille ysikuukautisille ja pikkulapsille??

SYNNYTYSKERTOMUS, POIKA 3KG

17 marraskuun, 2015

Tänään jos joskus on hyvä päivä muistella noin yhdeksän kuukauden päähän eli päivää, jona Nooa syntyi. Tänään vietetään Maailman keskoslasten päivää, ja vaikka meidän lapset on onneksi syntyneet hyvinvoivina ja terveinä, luokitellaan heidät molemmat viikkojensa perusteella keskosiksi. Ajatus tuntuu hassulta, koska vain muutama hassu päivä erottaa Nooan ja Minean täysiaikaisista lapsista, mutta ymmärtäähän sen, että johonkin raja on vedettävä ja ennen raskausviikkoa 37 syntyneet vauvat on keskosia tai ennenaikaisesti syntyneitä. Joten, muistellaanpa tänään sitä, miten Nooa syntyi viime helmikuussa.

Raskaus on sujunut melko ongelmitta alusta alkaen, ihan niin kuin Mineaakin odottaessa. Alussa pahoinvointi oli voimakkaampaa ja pitkin raskautta on supistellut kivuttomasti, mutta mikään ei ole muuttunut loppua kohden, eikä mikään viittaa ennenaikaiseen synnytykseen. Minea syntyi viikoilla 36+2, mikä saa neuvolassa terkkarin arvailemaan ennenaikaisuutta nytkin, mutta eihän sitä koskaan tiedä vaikka tällä kertaa mentäisikin yliajalle. Viime kerralla kun synnytyksen käynnistymiselle ja lapsivesien menolle ei ollut mitään erityistä selitystä, Minea ehkä vain päätti että nyt on aika tulla ulkomaailmaan.

Ollaan raskausviikolla 36+3, mun veli on tullut viikonlopuksi kylään ja lauantaipäivä vietetään Laajavuoressa. Niko näkee aamulla naapuria pihalla, joka kysyy onko mitään merkkejä synnytyksestä, Niko vastaa että varmaan menee vielä ennen kuin syntyy, koska mitään ei ole vielä ollut näköpiirissä. Minea harjoittelee Laajavuoressa lumilautailua ensimmäistä kertaa, ja me Nikon kanssa juostaan Minean vieressä rinnettä pitkin vuorotellen. Päivän päätteeksi haukataan munkit, juodaan kaakaot ja lähdetään kotiin ruoanlaittoon. Saan yllättäen innostuksen alkaa siivota tulevan vauvan vaatekaappia, koska kaikki vaatteet on vielä tähän asti olleet hyllyillä hujan hajan ja pesemättä. Irrotan kymmeniä hintalappuja ja laitan pienet 50- ja 56-senttiset vaatteet odottamaan pesua. Koko hommaan menee yhteensä pari tuntia, mutta jostain iskee pakottava tarve tehdä tämä just nyt – viimeiset pari kuukautta inspiraatio on antanut odottaa itseään, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan eikö!

Käyn normaaliin aikaan nukkumaan ennen puoltayötä, onneksi koko raskausajan nukkuminen ja nukahtaminen on ollut ihan yhtä helppoa kuin aina ennenkin. Kahden aikoihin yöllä herään tajuten samantien, etten juuri pissannut housuuni vaan lapsivettä lorahti sänkyyn. Nousen vessaan, lapsivettä tulee vieläkin enemmän, joten päätän herättää Nikon. Minean synnytys alkoi lähes samalla tavalla, tiedän siis soittaa keskussairaalalle ja kysyä toimintaohjeita. Sieltä käsketään tulla näytille siltä varalta, että synnytys tosiaan on käynnissä ja viikkojen vähyyden vuoksi pitäisi laittaa antibioottitippa. Minea jää nukkumaan Jarnon kanssa kotiin, Niko heittää mut sairaalalle, jonne mä jään esitutkimuksen jälkeen. Osastolla sairaanhoitaja laittaa antibioottitippaan, tunnen vain vaimeita supistuksia noin 10 minuutin välein ja käyn nukkumaan.

Kauaa en ehdi nukkua kun hoitaja tulee kertomaan, että olisi aika käydä aamupalalla ja siirtyä sen jälkeen lääkärin vastaanotolle. Tässä vaiheessa vielä kuvittelen, että tuskin vauva tänään syntyy, koska supistukset eivät ole voimistuneet – ehkä lähden vielä takaisin kotiin käymään. Lääkäri tekee sisätutkimuksen ja toteaa synnytyksen olevan jo hyvin käynnissä. Paikat on 2-3cm auki ja täysin pehmenneet, lapsivettä tihkuu koko ajan, mutta koska omissa supistuksissa ei ole riittävästi tehoa, määrää lääkäri oksitosiinitiputuksen ja synnytyssaliin siirtymisen. Olin kuvitellut, että synnytän toisen lapseni lähes luomuna, mutta lääkäri on päättäväinen oksitosiinin suhteen, vaikkakin myöntyy aloittamaan minimiannoksella.

Hoitaja käy ottamassa streptokokkinäytteen (?), tekee suolihuuhtelun ja menen käymään suihkussa. Suihkun jälkeen otan vielä pari selfietä muistoksi peilin kautta ja hämmästelen sitä, kuinka pieni mahani onkaan. On melkein vaikea uskoa, että vauva edelleen on mahassa eikä pieni pömppömahani ole synnytyksen jälkeinen mahanahka, joka ei ole täysin ehtinyt palautua. Laitan Nikolle viestiä, että kyllä tässä tänään synnytetään, koska seuraavana siirryn synnytyssaliin odottelemaan supistusten voimistumista. En kuitenkaan usko, että vielä on kiire tulla sairaalalle, vaan seuraavat tunnit on pelkkää odottelua ja tylsistymistä, ehkä jumppapallolla pomppimista tai sairaalan käytävillä haahuilua. Tässä vaiheessa kello on noin 11 aamulla.

Salissa tiputetaan lisää antibioottia, avautumisvaihe ei etene eikä supistuksetkaan vielä ole kestämättömiä, joten oksitosiinin annostusta lisätään. Mineaa synnyttäessä supistusten mukana hengittäminen oli aavistuksen helpompaa, mutta nyt supistukset alkaa vyöryä päälle niin kipeinä, etten löydä asentoa, jossa pystyisin rentoutumaan. Kävelen huoneen ympäri, heijaan jumppapallolla, kokeilen lämpöpussia mahalla ja selkäpuolella, kaikki tuloksetta, supistukset sen kun voimistuvat. Olen edelleen vain 3cm auki, supistukset tulee niin voimakkaina että kätilö ottaa oksitosiinin kokonaan pois ja mä koitan keskittyä pystyssä pysymiseen ja tajunnan säilyttämiseen. En pysty enää keskustella kätilön kanssa, joten nyökkäämällä annan luvan kutsua anestesialääkärin laittamaan epiduraalin. Samalla laitan viestin Nikolle, että jättää Minean Jarnon hoiviin ja lähtee tulemaan sairaalalle. ”Ei kiirettä, auki vasta 3cm ja kohta aletaan vasta laitella epiduraalia.”

Klo 12.30 saan epiduraalin, laitto ei satu ollenkaan, mutta jalassani alkaa tuntua kummaa sähkötystä eli refleksinomaisia nykäisyjä. Lääkäri tarkkailee niitä hetken ennen lähtöään ja mä jään makaamaan sänkyyn. Melkein samantien tunnen voimakkaan ponnistamisentarpeen, huudan kätilöä apuun, joka lähtee laittamaan hanskoja käteensä. Supistus hellittää hetkeksi, kätilö kieltää nousemasta sängystä koska epiduraali ei ole vielä ehtinyt vaikuttaa, käännyn kyljelleni helpottaakseni oloa ja ponnistamisentarve tulee jälleen. Kätilö ehtii todeta paikkojen olevan 10cm auki kun alan ponnistaa ja muutamalla ponnistamisella, yhteensä kahdeksassa minuutissa noin yhdeltä syntyy meidän täydellinen poika 3kg ja 49cm. Vauvalla on lyhyt napanuora kietoutuneena kerran kaulan ympärille ja vauva sinertää hieman, joten pisteitä tulee 9/10, mutta muuten kaikki on kunnossa ja minä, kahden äitinä onnellisempi kuin koskaan!

Näihin aikoihin Nikokin ryntää ovesta sisään, täysin ihmeissään siitä että vauva onkin jo syntynyt. Saan vauvan samantien rinnalle syömään ja siinä me molemmat ihmetellään uutta tulokasta niin kauan kunnes kätilö huomaa munkin sinertävän. Nesteytystipalla ja muutamalla lisäpeitolla tilanne normalisoituu ja väri palaa munkin kasvoille, pääsen suihkuun ja Niko kylvettämään vauvaa. Loppuaika eli pari päivää menee vuodeosastolla mun osalta loistavasti, palautuminen lähtee nopeasti käyntiin ja oloni on jo muutaman tunnin jälkeen synnytyksestä lähes normaali. Luulen, että kotiutuminen olisi voinut olla nopeampaakin ellei Nooan sokeriarvot olisi olleet niin alhaiset että niitä piti tarkkailla, ja lisämaitoakin kokeiltiin vauvan virkistymiseksi. Uneliaisuus onkin varmaan se ainoa asia, mikä on erottanut meidän lapset täysiaikaisista, muuten olemme onneksi selvinneet vähällä ja vauvat on olleet terveitä. Nyt tuntuu melkein uskomattomaltakin, että Nooankin syntymästä on kulunut jo niin pitkä aika, mutta toisaalta, jokainen päivä näiden kahden kanssa on niin arvaamaton ja täynnä onnen hetkiä, että tuskin lakkaan ihmettelemästä tätä elämää vielä pitkään aikaan jos koskaan <3

YHDEN AIKAKAUDEN LOPPU

3 marraskuun, 2015

Meillä kävi tänään 3-viikkoinen vauva kuvauksissa, ja katselin vieressä kuinka vauvan äiti imetti lastaan aina taukoa pidettäessä. Tajusin siinä samalla, että siitä taitaa nyt olla tasan viikko, kun viimeksi olen imettänyt Nooaa. Viikko, kun se tuntuu ennemminkin kuukaudelta. Tuntuu siltä, kuin olisin ihan vasta itsekin imettänyt vastasyntynyttä minikokoista Nooaa, jonka pystyi nappaamaan syliin vasemman käsivarren päälle syömään, ja samalla tein kotitöitä toisella kädellä. Imetys sujui niin paljon helpommin kuin Minean kanssa, oikea imuote löytyi heti ja maidontulo tasaantui parissa kuukaudessa juuri sopivaksi Nooan tarpeisiin. Ruokkiminen ei tuntunut taistelulta, kiukuttelulta ja kipeiltä nänneiltä, vaan alkukankeuden jälkeen kuvittelin, että imettäisin noin vuoden ikään saakka, koska vihdoin olin löytänyt meille sopivan rytmin!

En voi muuta väittää kuin että harmittaa kun se loppuikin näin aikaisin. Samaan aikaan olen helpottunut ja toiveikas sekä hormonihuuruissani äärettömän surullinen. Luopumisen tuska on aina vaikeaa ja erityisen vaikeaa se on silloin kun kyseessä on läheisyys omaan lapseen. Järkiminä tietää, että tämä on ainut ja se oikea ratkaisu mulle, mutta tunneminä ei pysy muutoksessa perässä, vaan jarruttaa eteenpäin pääsyä. En halua käydä läpi enää yhtäkään yötä, jolloin hypin sängynreunalla tyytymättömän vauvan kanssa tai taputan väsyksissäni lastani pyllylle vähän liian kovaa, koska en saa vauvaa nukahtamaan sänkyynsä, tai mihinkään muuallekaan. En halua herätä puolikuolleena kiroilemaan yksikseni seinille, kun lapsi herää viimeisen kahden tunnin sisään jo kolmatta kertaa, ja tiedän olevani jälleen seuraavana päivänä liian väsynyt olemaan hetkeäkään paikoillaan. Tämä on niin paljon parempi ja helpompi ratkaisu, mutta kuka sen kertoisi sille osalle minua, joka tietää päätösten lopullisuuden ja sen, että tämä oli viimeinen kerta kun imetän yhtään ketään?

Hieno suoritus se on tämä kulunut 8,5 kuukauttakin, mutta kuka näitä suorituksina laskee? Missä mitalit ja vakuuttelut siitä, että suurin osa ei pääse näinkään pitkälle? Ja ketä kiinnostaa se suurin osa silloin kun oma elämä on tässä ja nyt? Kun oma lapsi puree äitin olkapäätä ymmärtämättä, miksi meidän kahdenkeskinen läheisyys on yhtäkkiä loppunut. Sitä tosiasiaa ei ole muuttaminen, että lapseni takia en tätä päätöstä ole tehnyt, vaan omat tarpeet on joskus laitettava kaikkien muiden edelle – ainakin siltä se vääjäämättömästi tällä hetkellä tuntuu. Se mikä kuukauden päästä ei enää tunnu miltään, itkettää tällä hetkellä.

Tuntuu hyvältä saada nukkua edes muutama tunti enemmän yöllä, on lohdullista että Nooa rauhoittuu paremmin päiväunille ja onhan se tasa-arvoakin, että nyt minä ja Niko ollaan yhdenvertaisessa asemassa. Molemmat voi halutessaan osallistua yhtä paljon, ja itselläkin on toivoa täysistä yöunista. Kukaan tuskin tulee missään vaiheessa kyseenalaistamaan päätöstäni lopettaa, mutta hetki siinä menee ja pölyn on annettava ensin laskeutua ennen kuin itse voi unohtaa. Kertokaa mulle, miksi se on meille äiteille niin vaikeeta?

previous 1 2 3 4 5 6 7 … 12 next