TUTILLA VAI ILMAN?

11 maaliskuun, 2015

Jännä juttu toi tutti. Joillekin vauvoille se kelpaa, toisille ei ollenkaan ja jotkut ei sitten luopuisi siitä edes taaperona. Minealle ei tutti aikoinaan kelvannut, mutta eipä me osattu sitä tarjotakaan kuin vasta ehkä kuukauden iässä. Kuvittelin silloin että tutti pilaa imetyksen, jos sen antaa liian aikaisin, mutta meillä ei olisi oikeastaan ollut mitään menetettävää – Minean imuote oli joka tapauksessa koko imetyksen ajan väärä ja maitoa tuli vähän siitäkin huolimatta että tyttö roikkui syömässä koko ajan.

Möhiksen kanssa lähdettiin vähän eri tyylillä liikenteeseen. Päätin jo raskausaikana että tämä lapsi opetetaan syömään tuttipullosta ja tutin kanssa katsellaan tilanteen mukaan. Noh, kuinkas kävi? Tuttipullo menee yllättävän hyvn, mutta tutti ei. Suunnilleen viikon ikäisenä tarjottiin tuttia, ei kelvannut, tarjottiin uudelleen siitä eteenpäin vähän väliä, ei kelvannut, mutta tänään se tapahtui, sain siirrettyä imetystä noin puolella tunnilla tutin avulla. Ihan tosta noin vaan poika päättikin ottaa tutin suuhunsa, mutusteli sitä vähintään vartin samalla koko ajan önisten ja ihmeissään mua katsellen. Iltapäivällä se ei enää taas kelvannut, mutta ainakin tiedän että luovuttaa ei kannata vaan sitkeästi jatketaan harjoituksia.

Ensin innostuttuani tutista aloin perinteiseen tapaani kuitenkin jahkailla ja miettiä, kannattaako tuttiin opettaminen sittenkään? Jos opettaa nukahtamaan tutin kanssa, huomaanko kohta heräileväni pitkin yötä laittamaan tuttia uudelleen vauvan suuhun? Jos sitä käyttäisi vain rauhoitteluun, onko meillä pian 3-vuotias joka vaatii tuttia aina kun paha mieli iskee? Jos tutin antaa nyt, onko siitä poisopettaminen työn ja tuskan takana? Onko tutista enemmän hyötyä vai lopulta haittaa? Kuka näihin osaa vastata, en mä eikä tuskin kukaan muukaan ennen kuin yrityksen ja erehdyksen kautta kokeillaan. Voiko tässä vaiheessa tutilla enää olla muuta kun suotuisia vaikutuksia imetykselle? Ja suotuisa tarkoittaa mulle nimenomaan sitä että imetyksen välejä saisi pidennettyä tästä nykyisestä 1,5-2 tunnista.

Tutti vai ei? Kertokaahan omat kokemuksenne, onko teillä syöty tuttia, toimiko, miten helposti pääsitte eroon ja missä tilanteissa mennään tutti suussa? Entäs tutittomat, miksi ei?

SAIRAALAPÄIVÄT

22 helmikuun, 2015

Sekä Minea että meidän kakkonen syntyi molemmat viikolla 36+ jotain, mikä sinänsä oli ihan ok – mitään uneliaisuutta tai bilirubiiniarvon heittelemistä vakavampaa kun kummallakaan ei todettu, vaan molemmat oli hyvinvoivia ja hyvänkokoisia vauvoja. Jokin aika Minean saamisen jälkeen aloin kuitenkin miettiä, olisiko ennenaikaisuudella ja siitä seuranneella tarkemmalla seurannalla sairaala-aikana kuitenkin voinut olla kauaskantoisempia vaikutuksia, niin että koko vauva-aika, imetys ja unirytmien löytäminen oli meillä normaalia vaikeampaa. Ensimmäisten kahden kuukauden koliikki-itkuja (oliko kyse edes koliikista?!) olisi Minean tapauksessa tuskin pelastanut yhtään mikään, mutta taistelu imetyksen kanssa ja unettomat yöt, ja päivät, oltaisi ehkä voitu kokea lievempinä, mikäli a) itellä olisi ollut enemmän uskallusta luottaa omiin vaistoihin b) osastolla ollessamme olisin heti saanut tukea ja neuvoja myös tulevaa varten. Nyt Möhiksen kohdalla osasin toivottavasti jo vähän paremmin ottaa huomioon niitä asioita, jotka Minean kanssa tuntui menevän jo ensihetkinä pieleen – vaikka toisaalta, vauvat on niin arvaamattomia että tuskin koskaan tietää mitä on edessäpäin vaikka kuinka luulisi varautuneen kaikkeen.

Sen lisäksi että meidän lapset on syntyneet suunnilleen samassa vaiheessa raskautta, on kummallakin ollut alku aika samannäköinen. Hyvin unelias vauva, erilaisten arvojen tarkkailua sairaalassa, bilirubiinit koholla jne. Möhikseltä otettiin verikokeita noin kolmen tunnin välein yötä päivää, tämän lisäksi sairaalassa pyydettiin syöttämään kahden tunnin välein eikä hoitajat luottaneet siihen että rintamaito riittää, vaan lisäksi haluttiin antaa luovutettua maitoa. Toisen päivän iltana pyysin saada pumpata vauvalle omaa maitoa, koska Minean kanssa kolme vuotta sitten neuvottiin olemaan pumppaamatta, maidon määrä tasaantui uneliaan vauvan kanssa hyvin vähäiseksi ja ongelmat alkoi siinä vaiheessa, kun Minea alkoikin olemaan virkeämpi ja ruokahalu oli normaalivauvan tasolla. Maitomäärää ei jälkikäteen ollut missään nimessä helppoa kasvattaa, vaan mulla taisi siihen mennänoin pari viikkoa ennen kuin kaikki taas sujui imetyksen osalta suht hyvin.

Jos meidän vauvat ei ole omassa rauhassa saaneet opetella ruokarytmiään sairaala-aikana, ei yhtään paremmin ole mennyt unienkaan suhteen. Jos vauvaa herätellään parin tunnin välein elämän ekat päivät, luulisi sillä olevan jonkinlainen vaikutus myös jatkossa. Minealle ainakin tuntui jäävän päälle tuo kahden tunnin rytmi, siihen asti kunnes noin puolen vuoden iässä heräämiset vain tihenivät. Möhiksen toivoin oppivan nukkumaan oman luontaisen rytminsä mukaan herätyskellon sijasta, joten taisin olla enemmän kuin iloinen että saatiin kotiutua sairaalasta melko nopeasti syntymän jälkeen. Myönnän, etten kotona ole herättänyt vauvaa kertaakaan syömään kesken unien, vaikka sairaalasta lähtiessä kehotettiin lahden tunnin syöttörytmiin – nyt uskalsin paremmin luottaa omiin fiiliksiin, kun huomasin että osaa se vauva itsekin ilmoittaa nälästään.

Muuten mä olen kummallakin kerralla viihtynyt sairaalassa tosi hyvin. Möhiksen kanssa saatiin olla huoneessa ihan kahdestaan, koko ajan tuntuu olevan joku ruoka-aika, hoitajilta saa apua 24/7, ei tarvitse stressata kotihommista ja on aikaa keskittyä siihen olennaisimpaan eli vauvaan tutustumiseen. Mä en ollut etukäteen pakannut mitään sairaalakassia, lähtiessä nappasin vaan tärkeimmät eli pesuvälineet, neuvolakortin, padin ja kameran mukaan ja seuraavana päivänä Niko haki mulle sairaalan kahvilasta suklaata ja luettavaa. Lopulta en edes ehtinyt lukea koko lehteä kuin muutaman sivun, ja toisin kuin luulin jäi netflixin antikin mulla yhteen elokuvaan kun kaikki perustoimet täytti päivät niin tehokkaasti. Aamusta ensin aamupalalle, vauvan syöttämistä, tilannekatsaukset hoitajien kanssa, lounas, suihku, päiväkahvit, vauvan arvojen tarkkailua ja mittauksia, vierailuaika, iltatoimet ja sitä rataa. Yllättävän nopeasti aika kuluu sairaalassakin vaikka luulisi ettei tekemistä riittäisi edes yhdelle päivälle.

Miten te ootte kokeneet sairaalassaoloajan? Ja millainen alku teiän vauvoilla on ollut?

EKA PÄIVÄ KOTONA

11 helmikuun, 2015

Lupaan että tälle viikolle on tiedossa muutakin kuin pelkkää vauvaa blogin täydeltä, mutta tiedätte varmaan että tässä vauvakuplassa on vaikea saada ajatuksia kohdistettua mihinkään muuhun. Tekee vaan mieli höpöttää vauvajuttuja, tuijotella Möhistä, ottaa välillä pari kuvaa, silitellä päätä ja huokailla ihastuksesta. Välillä on käytävä tarkistamassa että onhan se varmasti totta että meillä ihan oikeasti on ihana, täydellinen vauva joka täysin yhtäkkiä ilmestyi meidän elämään. Vaikka tähän kaikkeen on ollut vajaa 9 kuukautta aikaa varautua ja totutella ajatukseen, tuntuu uusi perheenjäsen silti käsittämättömältä ihmeeltä ja paljon suuremmalta ilolta kuin olisi koskaan uskonut!

Mahtavuutta on myös se, että kaikki on nyt niin hyvin että eilen illalla päästiin lähtemään kotiin, vaikka vielä aamulla lääkäri kirjoitti tarkastuksen jälkeen papereihin ei kotiudu tänään, tarkkaillaan vielä. Möhiksellä on verensokerit ollut koko ajan liian alhaiset minkä takia imetyksen lisänä annettiin sairaalassa sekä luovutettua että mun pumppaamaa maitoa. Alhaiset sokerit taas saa aikaan uneliaisuutta eikä Möhis millään jaksanut pysyä hereillä edes sen aikaa että saisi mahansa täyteen, ja kaiken lisäksi kurkussa epäiltiin olevan sen verran vielä lapsivettä että limaisuus hankaloitti imemistä. Varmuudeksi sairaalassa otettiin eilen vielä verenkuva ja tulehdusarvot, mutta ne oli onneksi molemmat kunnossa, ja Iltapäivästä sokeritkin pysyivät kolmen mittauskerran ajan sen verran hyvinä, että kätilö uskalsi antaa kotiutusluvan kun olin jo kovasti sitä kysellyt. Ennen lähtöä kehotettiin syöttämään kahden tunnin välein ja antamaan kotonakin tarvittaessa vielä pumpattua maitoa imetyksen päälle, ja huomenna käydään vielä labrassa ottamassa viimeiset bilirubiiniarvot. Mulla on tällä hetkellä hyvinkin luottavaine olo, sillä Möhis on tuntunut koko ajan virkistyvän ja nyt kotona ollessa maitokin on maistunut niin tiuhaan tahtiin, ettei lisämaitoa ole tarvinnut antaa ollenkaan. Pitkin yötäkin syöttöjä oli lähemmäs kymmenen maratonmittaista sessiota, ainakin siltä se aamulla tuntui..

Minea on ottanut veljen vastaan paremmin kuin hyvin, ja jo sairaalassa käydessä tyttö oli täyttä onnea, ja sama meininki on jatkunut kotonakin. Veljeä on käytävä vähän väliä halimassa, silittelemässä ja pussailemassa, veljen kanssa pitäisi päästä jo leikkimään, syöttäminen ja ulkoilu kiinnostaisi kovasti ja koko ajan haluttaisi pitää Möhistä sylissä tai pukea jotain sukkaa tai tumppua. Eilen illalla tuli ainoat kiukut nukkumaanmenon aikaan ja nekin kohdistui muhun, varmaan pientä kapinointia siitä, että mä olen ollut pari päivää pois kotikuvioista. Tänään oon mäkin kelvannut nukuttamaan ja apuun arkirutiineissa, joten tilanne on vielä toistaiseksi aika yllättävän rauhallinen. Edes Pablo ei ole ollut yhtään ihmeissään, vaan rennosti katselee vierestä jos Möhis köllöttelee sohvalla. Viimekertaiset haukkumiset ja järjettömät nuolemiset on tällä kertaa jääneet kokonaan, joten taitaa olla tuttua juttua jo Pablollekin.. Tiedän ettei kaikki tule jatkumaan ihan näin seesteisenä koko aikaa, kun jossain vaiheessa se Mineankin kapina varmaan herää ja vauvakin alkaa olla vaativampi, mutta nyt ainakin toistaiseksi koitetaan nauttia tästä niin kauan kun tätä kuplaa kestää.

previous 1 … 8 9 10 11 12 next