LASTENHOITOAPUA ULKOPUOLISELTA?

8 tammikuun, 2016

Käytiin eilen talorakentamisen tiimoilta kaupungin esiohjauksessa eli noin tunnin mittaisessa palaverissa, jossa käytiin läpi suunnitelmien nykytilaa ja mitä kaikkea tulee liittää lupahakemukseen ja noin muutenkin ottaa huomioon tässä alkuvaiheessa. Molemmat lapset oli mukana, koska meillä on tasan kaksi lastenhoitopaikkaa ja ne kummatkin sijaitsee Lahdessa. Hermoja kiristi, kotiin oli kiire kun lapset tylsistyivät ja kiukkusivat vieressä, mutta samalla ei olisi tehnyt mieli liikkua huoneesta enää yhtään mihinkään kun tiesi Nooan taas huutavan koko kotimatkan autossa. Sillä hetkellä kun olimme turvallisesti takaisin kotona päätin, en pysyväni kotona seuraavat kymmenen vuotta, vaan palkkaavani lastenhoitajan. Jonkun, jolle soittaa aina kun tarvitsisimme lapsillemme seuraa pariksi tunniksi niin että saamme asioita hoidettua. Ei mitään omaa luxusaikaa kampaajalla eikä yhdessäkään ravintolassa, vaan esimerkiksi keittiön suunnittelua tai laattojen valitsemista rautakaupassa.

Minea on jo ihan pian neljä vuotta, ja tähän päivään saakka olemme hyvin pärjänneet tällä nykyisellä systeemillä, eli lapset kulkee kaikkialla meidän mukana tai vaihtoehtoisesti vain toinen meistä lähtee kun toinen jää lasten kanssa kotiin. Yhden lapsen kanssa on ollut todella helppoa liikkua paikasta toiseen, matkustella, pyöriä kaupungilla, käydä ravintoloissa, ihan mitä vaan, mutta kun yhtälöön lisää huonosti (ei ollenkaan!) autossa ja rattaissa viihtyvän vauvan, on tullut kauppaan ja kaupungille lähdettyä koko ajan vähemmän koko jengillä. Tyytyväisemmän vauvan kanssa liikkuminen olisi varmasti helpompaa, mutta meillä kun ei kumpikaan lapsista ole koskaan ollut sitä laatua, jotka saavat riittävästi viihdykettä ihmisvilinästä ja varpaiden liikuttelusta matkarattaissa. Kaikkea on päästävä itse koskemaan, maistelemaan eikä äitin sylikään ihan kauheasti kiinnosta – tähän kun lisätään ne ”rentouttavat” automatkat niin myönnän, että ihan pari kertaa ollaan kotiuduttu kaupasta aavistuksen huonommalla tuulella kuin lähtiessä.

Ystävistäni löytyy niitä, joilla tilanne on lähes yhtä huono sekä niitä, joilla isovanhemmista on suuri apu arjessa. Kyllä kyllä, itse huolehditaan lapsista kun niitä ollaan hankittukin eikä hoidon tarvetta ole aikaisemmin ollutkaan kuin ehkä kerran tai kaksi, mutta nyt tämä taloprojekti asettaa omia haasteitaan kaksilapsisena perheenä. Neuvottelut talotoimittajien kanssa ollaan pelkästään käyty täällä meillä kotona, koska kolmen tunnin palaverit jossain kaupungilla pienessä toimistossa ei olisi tullut kysymykseenkään näiden kahden kanssa. Nyt mietin vaan, tekeekö keittiö-, laatta- tai kodinkonefirmat kotikäyntejä tai miten hoidetaan asioita kaupungin virka-aikoina? Marttyyriasennetta tukiverkoston puuttumisesta ei olla missään vaiheessa otettu, se kun ollaan jo ystävienkin tilanteista todettu, että siihen tottuu, mitä on tarjolla.

Nikon kanssa olemme molemmat saaneet toisiltamme omaa aikaa aina tarvittaessa, mutta yhteistä aikaa ilman lapsia ei käytännössä ole ollenkaan. En muista, milloin olisimme viimeksi käyneet jossain kahdestaan, ravintolassa tuskin pariin vuoteen, leffassa ehkä viimeksi yli neljä vuotta sitten. Toisaalta, itsepä haluamme asua täällä Jyväskylässä, vaikka töitä löytyisi varmasti Etelä-Suomestakin lähempää sukulaisia ja lapsuudenystäviä. Nyt raksa-aikana kun tiedän kuitenkin niitäkin tilanteita tulevan, jolloin olisi kohtuutonta raahata lapsia mukana, on käytännön kannalta järkevää harkita ulkopuolista lastenhoitoapua.

Tuttavapiirissäni en ole kenenkään kuullut käyttävän lastenhoitopalveluita, mutta miksei, apua olisi saatavilla aina tarpeen tullen ja hoitajatkin ovat varmasti hyväksi todettuja ja luotettavia. Ensimmäisenä mieleeni tuli MLL:n lastenhoitajat, onko kellään teistä kokemusta niistä? Tai osaatteko vinkata jotain toista hyvää kanavaa, josta etsiä lastenhoitajia? Ehkä ennen vanhaan se oli kylä mikä kasvatti, mutta nykyään perheet on loppujen lopuksi aika yksin vastuussa arjen pyörittämisestä – luulisi siis vastaavilla palveluilla olevan kysyntää?

PARIN MUTKAN KAUTTA KOTONA TAAS!

7 joulukuun, 2015

Maanantai, kaksi kipeänä ollutta lasta sekä takana viiden päivän reissu ja yli 500km. Nyt ei voi sanoa muuta kuin että onneksi on kahvia ja suklaata (saatoin avata pari ylimääräistä joulukalenterin luukkua..) – ja kasvohoito! Tämä ei ole mikään ihan perusmaanantai, koska ihan kohta mä vien molemmat lapset tunniksi kerhoon ja hyppään itse taitavan kosmetologin käsittelyyn. Se on superharvinaista herkkua se, ja kuten olen joskus sanonutkin, ei ihoni nykyään tarvitsisi kosmetologin käsittelyjä, mutta kerran vuodessa menee enemmänkin hemmottelun puolelle. Sen mä olen varmasti ansainnut!

Silloin kun me juostaan pää kolmantena jalkana kylästä toiseen Etelä-Suomen reissuilla, jää blogi vähän vähemmälle huomiolle, mutta nykyään tulee päivitettyä snäppiä (@minishowblogi) ahkerammin. Torstain Allerin bileiden jälkeen nukuin perjantaina pitkään, kävin pyörimässä kaupungilla ja illemmalla treffasin kummityttöäni. Lauantaina lähdettiin jo ajoissa ajelemaan kohti Espoota ja Nikon papan yllätyssynttäreitä. Synttärit meni muuten hienosti, mutta Nooa tuntui jotenkin yliväsyneeltä ja kiukkuiselta koko ajan, ja iltapuuron jälkeen Nooa oksensi kaaressa mun päälle. Onneksi oltiin pakattu vaihtovaatetta, vaikka ei se tilannetta täysin pelastanut, kun oksennusta oli mun hiuksia myöten.. Kuviteltiin ajavamme siitä näppärästi nukkuvan Nooan kanssa takaisin Lahteen, mutta jo parin kilsan jälkeen poika oksensi uudelleen, ja me ajettiinkin Nikon veljelle odottelemaan tilanteen rauhoittumista. Siinä siivoiltiin vielä parit oksennukset, ja viimein päästiin jatkamaan matkaa joskus kympin jälkeen – höystettynä parilla huoltsikkapysähdyksellä, kun Nooa ei meinannut millään rauhoittua unille.

Lauantai-sunnuntai välinen yö ei ollut mikään paras sellainen, varsinkaan verrattuna edelliseen kun Nooa nukkui itekseen omassa huoneessa ja heräsi vain kerran koko yönä! Pitkin lauantaita Nooa yski hinkuen ja haukkuen, ja yöllä haukkuminen ja kuume vain yltyi. Päätettiin aamulla käydä kuunteluttamassa Nooan keuhkot päivystyksessä, mutta onneksi korvat ja keuhkot oli pientä rohinaa lukuunottamatta täysin kunnossa. Ei ehkä saisi sanoa ääneen, mutta meillä taitaa olla superterveet lapset, Nooakin on jo melkein 10 kuukautta ja vasta nyt ekaa kertaa kunnolla kipeänä!

Kumma kyllä nämä reissut väsyttää ihan extrapaljon, vaikka toisaalta ne on just sitä arkeen kaivattua vaihtelua. Nyt on sellainen olo, ettei jaksaisi lähteä yhtään mihinkään pitkään aikaan, mutta jo perjantaina pitäisi ajella kohti Tamperetta. Lauantaina on Elsan synttärit, ja ne on Minealle niin tärkeä juttu, ettei niitä voi jättää väliin. Lauantain synttäreillä Minea selitti Nikon veljelle, että paras kaveri on Elsa, mutta usein ei pääse leikkimään, kun Elsa muutti Tampereelle. Sydän suli siinä määrin, että jos yhtään kuvittelin skippaavani ensi viikonlopun, niin luulen, että Tampereelle raahaudutaan, vaikka pää kainalossa.

Miten teillä meni viikonloppu? Seurasitteko linnanjuhlia?

SYNNYTYSKERTOMUS, POIKA 3KG

17 marraskuun, 2015

Tänään jos joskus on hyvä päivä muistella noin yhdeksän kuukauden päähän eli päivää, jona Nooa syntyi. Tänään vietetään Maailman keskoslasten päivää, ja vaikka meidän lapset on onneksi syntyneet hyvinvoivina ja terveinä, luokitellaan heidät molemmat viikkojensa perusteella keskosiksi. Ajatus tuntuu hassulta, koska vain muutama hassu päivä erottaa Nooan ja Minean täysiaikaisista lapsista, mutta ymmärtäähän sen, että johonkin raja on vedettävä ja ennen raskausviikkoa 37 syntyneet vauvat on keskosia tai ennenaikaisesti syntyneitä. Joten, muistellaanpa tänään sitä, miten Nooa syntyi viime helmikuussa.

Raskaus on sujunut melko ongelmitta alusta alkaen, ihan niin kuin Mineaakin odottaessa. Alussa pahoinvointi oli voimakkaampaa ja pitkin raskautta on supistellut kivuttomasti, mutta mikään ei ole muuttunut loppua kohden, eikä mikään viittaa ennenaikaiseen synnytykseen. Minea syntyi viikoilla 36+2, mikä saa neuvolassa terkkarin arvailemaan ennenaikaisuutta nytkin, mutta eihän sitä koskaan tiedä vaikka tällä kertaa mentäisikin yliajalle. Viime kerralla kun synnytyksen käynnistymiselle ja lapsivesien menolle ei ollut mitään erityistä selitystä, Minea ehkä vain päätti että nyt on aika tulla ulkomaailmaan.

Ollaan raskausviikolla 36+3, mun veli on tullut viikonlopuksi kylään ja lauantaipäivä vietetään Laajavuoressa. Niko näkee aamulla naapuria pihalla, joka kysyy onko mitään merkkejä synnytyksestä, Niko vastaa että varmaan menee vielä ennen kuin syntyy, koska mitään ei ole vielä ollut näköpiirissä. Minea harjoittelee Laajavuoressa lumilautailua ensimmäistä kertaa, ja me Nikon kanssa juostaan Minean vieressä rinnettä pitkin vuorotellen. Päivän päätteeksi haukataan munkit, juodaan kaakaot ja lähdetään kotiin ruoanlaittoon. Saan yllättäen innostuksen alkaa siivota tulevan vauvan vaatekaappia, koska kaikki vaatteet on vielä tähän asti olleet hyllyillä hujan hajan ja pesemättä. Irrotan kymmeniä hintalappuja ja laitan pienet 50- ja 56-senttiset vaatteet odottamaan pesua. Koko hommaan menee yhteensä pari tuntia, mutta jostain iskee pakottava tarve tehdä tämä just nyt – viimeiset pari kuukautta inspiraatio on antanut odottaa itseään, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan eikö!

Käyn normaaliin aikaan nukkumaan ennen puoltayötä, onneksi koko raskausajan nukkuminen ja nukahtaminen on ollut ihan yhtä helppoa kuin aina ennenkin. Kahden aikoihin yöllä herään tajuten samantien, etten juuri pissannut housuuni vaan lapsivettä lorahti sänkyyn. Nousen vessaan, lapsivettä tulee vieläkin enemmän, joten päätän herättää Nikon. Minean synnytys alkoi lähes samalla tavalla, tiedän siis soittaa keskussairaalalle ja kysyä toimintaohjeita. Sieltä käsketään tulla näytille siltä varalta, että synnytys tosiaan on käynnissä ja viikkojen vähyyden vuoksi pitäisi laittaa antibioottitippa. Minea jää nukkumaan Jarnon kanssa kotiin, Niko heittää mut sairaalalle, jonne mä jään esitutkimuksen jälkeen. Osastolla sairaanhoitaja laittaa antibioottitippaan, tunnen vain vaimeita supistuksia noin 10 minuutin välein ja käyn nukkumaan.

Kauaa en ehdi nukkua kun hoitaja tulee kertomaan, että olisi aika käydä aamupalalla ja siirtyä sen jälkeen lääkärin vastaanotolle. Tässä vaiheessa vielä kuvittelen, että tuskin vauva tänään syntyy, koska supistukset eivät ole voimistuneet – ehkä lähden vielä takaisin kotiin käymään. Lääkäri tekee sisätutkimuksen ja toteaa synnytyksen olevan jo hyvin käynnissä. Paikat on 2-3cm auki ja täysin pehmenneet, lapsivettä tihkuu koko ajan, mutta koska omissa supistuksissa ei ole riittävästi tehoa, määrää lääkäri oksitosiinitiputuksen ja synnytyssaliin siirtymisen. Olin kuvitellut, että synnytän toisen lapseni lähes luomuna, mutta lääkäri on päättäväinen oksitosiinin suhteen, vaikkakin myöntyy aloittamaan minimiannoksella.

Hoitaja käy ottamassa streptokokkinäytteen (?), tekee suolihuuhtelun ja menen käymään suihkussa. Suihkun jälkeen otan vielä pari selfietä muistoksi peilin kautta ja hämmästelen sitä, kuinka pieni mahani onkaan. On melkein vaikea uskoa, että vauva edelleen on mahassa eikä pieni pömppömahani ole synnytyksen jälkeinen mahanahka, joka ei ole täysin ehtinyt palautua. Laitan Nikolle viestiä, että kyllä tässä tänään synnytetään, koska seuraavana siirryn synnytyssaliin odottelemaan supistusten voimistumista. En kuitenkaan usko, että vielä on kiire tulla sairaalalle, vaan seuraavat tunnit on pelkkää odottelua ja tylsistymistä, ehkä jumppapallolla pomppimista tai sairaalan käytävillä haahuilua. Tässä vaiheessa kello on noin 11 aamulla.

Salissa tiputetaan lisää antibioottia, avautumisvaihe ei etene eikä supistuksetkaan vielä ole kestämättömiä, joten oksitosiinin annostusta lisätään. Mineaa synnyttäessä supistusten mukana hengittäminen oli aavistuksen helpompaa, mutta nyt supistukset alkaa vyöryä päälle niin kipeinä, etten löydä asentoa, jossa pystyisin rentoutumaan. Kävelen huoneen ympäri, heijaan jumppapallolla, kokeilen lämpöpussia mahalla ja selkäpuolella, kaikki tuloksetta, supistukset sen kun voimistuvat. Olen edelleen vain 3cm auki, supistukset tulee niin voimakkaina että kätilö ottaa oksitosiinin kokonaan pois ja mä koitan keskittyä pystyssä pysymiseen ja tajunnan säilyttämiseen. En pysty enää keskustella kätilön kanssa, joten nyökkäämällä annan luvan kutsua anestesialääkärin laittamaan epiduraalin. Samalla laitan viestin Nikolle, että jättää Minean Jarnon hoiviin ja lähtee tulemaan sairaalalle. ”Ei kiirettä, auki vasta 3cm ja kohta aletaan vasta laitella epiduraalia.”

Klo 12.30 saan epiduraalin, laitto ei satu ollenkaan, mutta jalassani alkaa tuntua kummaa sähkötystä eli refleksinomaisia nykäisyjä. Lääkäri tarkkailee niitä hetken ennen lähtöään ja mä jään makaamaan sänkyyn. Melkein samantien tunnen voimakkaan ponnistamisentarpeen, huudan kätilöä apuun, joka lähtee laittamaan hanskoja käteensä. Supistus hellittää hetkeksi, kätilö kieltää nousemasta sängystä koska epiduraali ei ole vielä ehtinyt vaikuttaa, käännyn kyljelleni helpottaakseni oloa ja ponnistamisentarve tulee jälleen. Kätilö ehtii todeta paikkojen olevan 10cm auki kun alan ponnistaa ja muutamalla ponnistamisella, yhteensä kahdeksassa minuutissa noin yhdeltä syntyy meidän täydellinen poika 3kg ja 49cm. Vauvalla on lyhyt napanuora kietoutuneena kerran kaulan ympärille ja vauva sinertää hieman, joten pisteitä tulee 9/10, mutta muuten kaikki on kunnossa ja minä, kahden äitinä onnellisempi kuin koskaan!

Näihin aikoihin Nikokin ryntää ovesta sisään, täysin ihmeissään siitä että vauva onkin jo syntynyt. Saan vauvan samantien rinnalle syömään ja siinä me molemmat ihmetellään uutta tulokasta niin kauan kunnes kätilö huomaa munkin sinertävän. Nesteytystipalla ja muutamalla lisäpeitolla tilanne normalisoituu ja väri palaa munkin kasvoille, pääsen suihkuun ja Niko kylvettämään vauvaa. Loppuaika eli pari päivää menee vuodeosastolla mun osalta loistavasti, palautuminen lähtee nopeasti käyntiin ja oloni on jo muutaman tunnin jälkeen synnytyksestä lähes normaali. Luulen, että kotiutuminen olisi voinut olla nopeampaakin ellei Nooan sokeriarvot olisi olleet niin alhaiset että niitä piti tarkkailla, ja lisämaitoakin kokeiltiin vauvan virkistymiseksi. Uneliaisuus onkin varmaan se ainoa asia, mikä on erottanut meidän lapset täysiaikaisista, muuten olemme onneksi selvinneet vähällä ja vauvat on olleet terveitä. Nyt tuntuu melkein uskomattomaltakin, että Nooankin syntymästä on kulunut jo niin pitkä aika, mutta toisaalta, jokainen päivä näiden kahden kanssa on niin arvaamaton ja täynnä onnen hetkiä, että tuskin lakkaan ihmettelemästä tätä elämää vielä pitkään aikaan jos koskaan <3

previous 1 … 5 6 7 8 9 10 11 … 19 next