TALKOOT

4 lokakuun, 2015

Onneksi, onneksi mä olen kotiäiti eikä huomenna tarvitse raahautua töihin näiden ylisuurien silmäpussien, sadan tunnin univelkojen ja rättipoikkiväsyneen kropan kanssa! Sillä tiedättehän varmaan tekin, kuinka väsyttävä voi viikonlopun mittainen reissu lasten kanssa olla, siitäkin huolimatta että oli superhauskaa? Oltiin jo aikoja sitten sovittu, että tänä viikonloppuna ajettaisi Lahteen landelle Nikon porukoille auttamaan pihatalkoissa, ja samalla nähtäisi pitkästä aikaa Nikon veljet perheineen. Nikolla on kaksi veljeä, joista toisen vaimo on viimeisillään raskaana ja toisen perheestä löytyy kaksi menevää poikaa. Minealle oli nuorimmaisesta pojasta leikkiseuraa ja Nooakin viihtyi jonkun verran kummisetänsä tai Nikon vanhempien kanssa, joten mulla oli kiitettävästi omaa lorvailuaikaa talkoohommien lomassa. Sain jopa aamulla kömpiä takaisin sänkyyn Nooan herättyä seiskan pintaan, kävin pitkällä juoksulenkillä ihanissa peltomaisemissa, valvoin vähän myöhempään ja söin hyvin. Kaikkea sitä mitä kaipasinkin, mutta siltikin haaveilin tänään kotimatkalla siitä, että voisi mennä kotiin, nukkua ensin pari tuntia ja sitten katsoa toiset pari tuntia netflixiä. Vähän kuin loma loman perään!

Luulen, että yksi hyvä syy tähän totaaliväsähtämiseen on se, että Nooa nukkui kylässä unensa huonommin kuin koskaan. Ensimmäisen yön jälkeen olin jo ihan valmis lähtemään takaisin kotiin, päätin ettei Nooan kanssa liikuta taas vähään aikaan kotoa yhtään mihinkään, ja muistin että näitä samoja vaiheita on taisteltu Mineankin kanssa. Jokainen uusi nukkumapaikka oli niin jännä juttu, että Minea nukkui hädintuskin tunnin pätkissä. Nooan kanssa heräilin pe-la yönä ehkä sata kertaa, yhdelläkään kertaa Nooa ei nukahtanut uudelleen pelkällä imetyksellä ja keskiyöllä valvoin kaksi tuntia koittaen epätoivoisesti saada pojan takaisin unille. Seuraavana iltana mentiin jossain mielenhäiriössä antamaan Nooalle iltapuurossa mustikoita (marjasoseista Nooa on aina pulautellut vähän), mikä sai aikaan sen että noin puolen tunnin päästä nukkumaanmenosta Nooa heräsi huutaen ja oksensi kaaressa kahdesti mun päälle. Loppuyön nukkumisesta ei olisi muuten tullut mitään, joten päätin ottaa Nooan nukkumaan meidän sänkyyn, ja niin sain itekin nukuttua edes pieniä pätkiä.

Valitusvirren päätteeksi sanottakoon, että viikonlopussa oli kuitenkin onneksi paljon enemmän hyvää kuin stressattavaa. Minea nautti touhuamisesta maalla, saatiin vaihdettua kuulumisia ajan kanssa niin ystävien kuin sukulaisten kanssa ja pienenä extrana tilasin etukäteen meille mukaan herkut Minna bakesilta, mikä ehdottomasti kruunasi koko viikonlopun! Joku noissa Minnan cupcakeissa vaan on, kun niihin iskee niin kova himo eikä yksi cupcake tai macaron tunnu riittävän mihinkään. Tällä kertaa meillä oli makuina minttusuklaa ja salted caramel, molemmat niin hyviä että voisin heti tilata muutaman lisää! Nyt vaan pitäisi palata taas takaisin ruotuun herkuttelun suhteen, mutta voi olla aavistuksen haastavaa, kun Mineakin jäi vielä pariksi yöksi mun vanhemmille eikä kukaan ole täällä päivisin kyttäämässä syömisiäni. Ei auta kuin kaivella motivaatiota huomenna jostain, mutta nyt nukkumaan ja huomenna niin monet päikkärit kuin mahdollista!

SYKSYN HARRASTUSKUVIOT

17 syyskuun, 2015

Tulin vasta eilisen postauksen kirjoittamisen jälkeen tajunneeksi, että oikeastaanhan meidän perheessä harrastaa kaikki eikä vain kolme! Tänäänkin aamulla ajeltiin Nooan kanssa muskariin, Minean kerhopäivä on sovittu joka torstaille muskarin ajaksi. Ihan hullua, miten Nooan muskari, Minean jumppa, mun IWELLOtapaamiset ja Nikon koris on kaikki osuneet torstaille.. Toisaalta hyvä juttu, ettei kaikki arki-illat mene jonkun harrastaessa, mutta väkisinkin iltapäivässä loppuu tunnit kesken, ja mun ja Nikon on jatkossakin vuoroteltava näissä hommissa.

Minea aloitti ensimmäisen harrastuksen, muskarin, aikoinaan samassa iässä kuin Nooa nyt. Kävimme sen syksyn seurakunnan muskarissa ja ekavauva-kerhossa, ja molemmat oli viikon kohokohtia niin mulle kuin Mineallekin. En tiedä mikä siinä on, mutta aika monet uudet taidot opittiin juurikin muskari- tai vauvakerhopäivinä – ensimmäistä kertaa Minea taisi seisoa tuetta vauvakerhossa. Viime vuoden syksynä käytiin naisvoimistelijoiden jumpassa, keväällä satubaletissa ja nyt Minea halusi taas mennä syyskaudeksi temppujumppaan. Samassa ryhmässä on jopa kolme kaveria, ja Minea tykkää jumpasta niin hulluna, että joka kerta tyttö on seisonut valmiina eteisessä jo paljon ennen lähtöä. Saadaan onneksi naapurin kanssa sovittua viemisiä ja hakemisia jatkossa vuorotellen, sillä heidänkin poika, Minean ”poikakaveri :D, käy myös samassa temppujumpassa. Tänään oli mun vuoro kuskata tämä hupaisa kaksikko, ja jumpan jälkeen tultiin vielä meille iltapalalle ja pannarille.

Nooan muskarissa ollaan käyty vasta kaksi kertaa, mutta jo niiden perusteella voi sanoa, että ero on aika valtava verrattuna Minean muskariin kolme vuotta sitten. Molemmat on olleet seurakunnan järjestämiä, mutta vetäjällä on niin iso merkitys omalle innokkuudelle ja ryhmähengelle, ja tottakai myös biisivalinnat vaikuttaa. Nooalla touhu on mennyt enemmänkin ihmetellessä, ja päikkäritkin alkaa juuri siihen aikaan painaa päälle niin että välillä meinaa tulla kiukku ennen muskarin loppua. Vielä kun automatkustus ei ole Nooan kanssa helpottanut ollenkaan, niin ehdin jo hetken aikaa miettiä lopettavani koko muskarin, mutta niin sitä kuitenkin taas ajeltiin tänään kiljuva vauva takapenkillä kohti seurakunnan tiloja. Samalla mietin, että varmaan aika monta reissua ja asiaa yleensäkin olisi jäänyt elämässä tekemättä, jos olisin varustettu yhtään huonommilla hermoilla tai omistaisin pessimistisen elämänasenteen! Kaikki varmaan tuntee perheen joka ei ikinä syö ulkona ihan vaan siksi, että se on lasten kanssa niin hankalaa? Tai perheen, joka on viimeksi matkustanut kotikuntaa pidemmälle 10 vuotta sitten, koska eihän siitä lasten kanssa mitään tulisi.

Meidän syksy mennään nyt näillä, parempi sitä harrastusrumbaa on harjoitella jo nyt kun mä olen kotona, koska myöhemmin se on varmasti ihan oma juttunsa työ- ja tarhapäivien jälkeen. Vaikka temppujumppa onkin toiminut Minealla paremmin kuin hyvin, ajateltiin kevätkaudelle etsiä joku pikkulasten tanssitunti. Ihme ettei se tullut jo aiemmin mieleen, sillä Minea tanssii joka ilta kotona. Eilen oli Hevisaurus-show, toissapäivänä Titi-Nallea ja tänään Robinia – ihan sama mitä musaa kuunnellaan, mutta tanssit on pystyssä vähintään kerran päivässä ja välillä tanssitaan kavereidenkin kanssa.

Millaiset harrastuskuviot teillä on? Ehtiikö sitä lasten kasvaessa ja harrastusten lisääntyessä enää ite harrastaa ollenkaan? Vai meneekö se siihen niin kuin mulla tänään, että pikainen juoksulenkki vetäistään sillä aikaa kun lapsi harrastaa?

P.S. Nämä kuvat ihanasta pikkuballerinasta on jo viime keväältä!

IKÄEROSTA JA SISARUSSUHTEESTA

12 elokuun, 2015

Meidän lapsilla on parin päivän erotuksella tasan kolme vuotta ikäeroa, täysin suunnitellusti sanoisin, mutta ei sitä kait koskaan voi niin tarkkaan suunnitella kun on kyse lasten saamisesta. Aikanaan Minea vähän kuin tupsahti meidän maailmaamme, sillä ensin meni jokunen viikko ennen kuin tiesin olevani raskaana ja Minean synnyttyä kuukautta etukäteen raskausaika jäi noin puoleen vuoteen. Vaikkei sitä tullut silloin ajatelleeksi, luulen että vauva-arjen intensiivisyys yllätti meidät molemmat. Se tuskin häiritsi meitä kumpaakaan, että omat menot jäi minimiin, mutta vaikeampaa oli luopua omasta kotiajasta. Olin tottunut siihen, että sohvalla sai löhötä milloin huvitti, telkkaa sai katsoa jos siltä tuntui ja työhommiin oli mahdollista käyttää aikaa niin paljon kuin halusi. Minean myötä kaikki muuttui, edes kotia ei saanut pidettyä niin siistinä kuin olisi halunnut ja mikä vielä yllättävämpää, ruoan joutui lähes aina syödä kylmänä kun vauvanhoito ja vauvan tarpeisiin vastaaminen vei kaiken ajan.

Alkujaan oltiin puhuttu, että kahden vuoden ikäero meidän tuleville kahdelle lapselle olisi täydellinen. Ensin tyttö, sitten poika. Minean ekojen kuukausien koliikki-itkut, puolen vuoden tiheät yöheräilyt ja pitkät kotipäivät kahden kesken kaatui suurimmaksi osaksi yksistään mun harteille, koska Minea oli tutittomuuden ja rintaruokinnan takia niin kiinni mussa, ettei tuttipullo kelvannut eikä tyttö useimmiten suostunut rauhoittumaan kenenkään muun kanssa kuin mun sylissä, poski mun rintaa vasten. Ensimmäinen kokonainen yö nukuttiin 1-vuotiaana, jonka jälkeen sain mäkin nukkua univelkojani pois aina siihen asti kunnes alettiin testailemaan maitotuotteita ja taas valvottiin yöt. Ensimmäisestä vuodesta selvittyämme musta tuntui, että elämä alkoi vähitellen vasta helpottaa, mä pystyin käydä kaupassa ilman että kotona odotti naama punaisena huutava vauva ja sain vihdoin mahdollisuuden määrätä omien yöunieni pituudesta. Tässä vaiheessa ajatus toisesta lapsesta tuntui vihoviimeiseltä, ajattelin että ei ainakaan seuraavaan viiteen vuoteen.

Mulla on teoria, että lapsen ensimmäinen vuosi on niin sanottu vauvavuosi, jolloin äidin rooli on supertärkeä eikä äidin juurikaan kannata edes haaveilla tekevänsä aktiivisesti asioita kodin ulkopuolella. Pienet irtiotot on jees, mutta pääpiirteissään voisi sanoa, että äitiä tarvitaan kotona 24/7. Ensimmäisen vuoden jälkeen alkaa tietynlainen irtautumisjakso, jolloin lapsi helpommin hyväksyy äidin pidemmätkin poissaolot, ja myös äidin on todennäköisesti helpompi irtaantua vauvasymbioosistaan. Kahteen ikävuoteen mennessä ainakin mä huomasin kaiken yllättäen helpottavan. Yöt sujui huomattavasti paremmin, itselle ei enää tullut huono omatunto omista irtiotoista ja oli helpompi luottaa siihen, että kotona kaikki sujuisi hyvin myös mun poissaollessa. Parivuotias lapsi ei enää tunnu niin haavoittuvaiselta, kun perus luottamussuhde on jo syntynyt ekojen vuosien hyvässä hoidossa.

Niin alkoi mullakin kasvaa luottamus siihen, että kyllä tästä pienlapsiajastakin selviää, aloin jopa salaa haaveilla siitä toisesta lapsesta. Pikkuhiljaa alkoikin tulla toisenlainen paniikki. Entä jos ikäero lasten välillä kasvaisikin liian suureksi eikä heistä koskaan tulisikaan hyviä ystäviä? Tai jos raskaaksi tuleminen ei kävisikään yhtä helposti kuin ensimmäisellä kerralla? Jos en tulisikaan ollenkaan raskaaksi kun ikääkin on jo tullut pari vuotta lisää? Tai pahin kaikista, mitä jos Niko olisikin muuttanut mieltään eikä haluaisikaan lisää lapsia? Entä jos Niko tahtoisikin vasta myöhemmin, vaikka viiden vuoden ikäerolla?

Ymmärrän kyllä, että nämä murheet oli naurettavia verrattuna siihen, että jotkut käy läpi kymmeniä hoitoja saadakseen edes sen yhden lapsen, mutta aina ei voi verrata muihin. Onneksi kaikki pohdintani osoittautuivat lopulta turhiksi, ja olin pian jo raskaana. Ensin mietin olisiko kahden vuoden ikäero ollut parempi, mutta toisaalta on turha jossitella, koska meille se ei olisi ollut mahdollista. Teoriassa ehkä, mutta käytännössä se olisi ajanut mut ja todennäköisesti parisuhteenkin loppuun. Ystäväni on nyt nauraneet sille, miten kaikki on kuitenkin mennyt täydellisesti suunnitelmien mukaan ja saimme tytön ja pojan niin kuin aina toivoimmekin. Tätä onnen määrää ihmettelen itsekin vähintään joka päivä, ja tottakai olisin täsmälleen yhtä onnellinen kahdesta tytöstä. Toisen lapsen saatuani olen vasta täysin tajunnut, missä onnen ja ihmetyksen kuplassa tälläkin hetkellä elän.

Miten kolmen vuoden ikäero on meillä sitten toiminut? Paremmin kuin olisin osannut toivoakaan! Arki tuntuu sopivan helpolta, kun Minea on jo niin omatoiminen ja osaa myös auttaa Nooan hoitamisessa. Parasta on ollut se, ettei Minean tekemisten perään tarvitse juurikaan katsoa, vaan tyttö tottelee, auttaa, ymmärtää ja hoivaa. Kertaakaan ei ole tarvinnut tosissaan pelätä Minean satuttavan Nooaa, sillä kolmevuotias jo osaa olla varovainen ja huolehtiva. Mineasta on valtavasti apua etenkin jos Nooaa tarvitsee viihdyttää tai jotain tarvitsee hakea toisesta huoneesta. Minea vie vaippoja roskiin, valitsee vaatteita, tuo leluja, viihdyttää jos syöminen ei muuten tahdo sujua ja koittaa höpöttää pikkuveljelleen automatkojakin helpottaakseen. Todellinen arjen pelastus tuo tyttö, joka on kuitenkin vielä niin pieni itsekin.

Stressaavin asia on ehdottomasti se, että noin etevä ja fiksu tyttö kaipaa paljon aktiviteettejä, leikkimistä ja kymmeniin kysymyksiin vastauksia. Äiti tuutko sä nyt leikkimään on lause, jota kuulen päivässä monia kertoja, ja useimmiten joudun vastaamaan joko kohta tai äiti ei just nyt voi, kun pitää ensin tehdä tää yks homma loppuun. Sitä niin toivoisi, että olisi enemmän aikaa annettavana ja enemmän tarjottavaa fiksulle kolmevuotiaalle, jolla vain taivas on rajana, mikäli aikuisella on aikaa opastaa. Koitan ajatella, että tämä vaihe on nyt vain elettävä ja kohta aikapulakin alkaa hellittää kun Nooan rytmit selkeytyy, päiväunet paranee ja poika alkaa viihtyä enemmän lattialla touhuissaan. Tuntuu vain, että sitä olisi oltava läsnä silloin kun lapsi sitä vaatii ja osoittaa herkkyyttä jotakin asiaa kohtaan, mutta vain kaksi kättä meillä äiteilläkin on ja pärjää monet meistä useammankin lapsen kanssa.

Nooa on alkanut koko ajan ymmärtää enemmän ympäristöstään, ja nykyään parhaat hetket vietetään siskon kanssa hassutellessa. Parhaiten Nooa viihtyy lattialla Minean huoneessa leikkejä seuraten ja samalla leluja pureskellen. Minean hölmöilyt saa Nooan joka kerta nauramaan, ja palvonnan huomaa siitäkin, että Nooa seuraa katsellaan Minea lähes koko ajan. Mineakin tämän huomaa ja voi keskeyttää tärkeänkin touhun kesken kaiken vain jutellakseen välillä Nooalle. Minea pussailee ja halailee Nooaa jatkuvasti, ja Nooa tykkää kaikesta mitä sisko vaan saa päähänsä tehdä. Itse koitan huomioida näiden kahden suhdetta sillä, että annan Minean osallistua mahdollisimman paljon, kuormittamatta kuitenkaan tehtävillä, joista tyttö ei voisi suoriutua. Pitää muistaa kehua molempia, torua myös Nooaa ja antaa kasoittain rakkautta molemmille sekö yhdessä että erikseen. Jo nyt luotan vahvasti siihen, että Nooan ja Minean välit tulee jatkossakin olemaan läheiset, ihan niin kuin itselläni ja kolme vuotta vanhemmalla veljelläni.

Millaisilla ikäeroilla teillä on lapset ja kuinka hyvin se toimii?

previous 1 … 7 8 9 10 11 12 13 … 19 next