BALLERINAMATSKUA?

Mun instaa seuraavat varmaan on jo sitä mieltä että se on mä, joka tarvitsisi harrastuksen tällä pullansyönnin tahdilla, mutta se odotelkoon vielä muutaman kuukauden verran kevätkelejä, jaksamista ja aikaa. Tänään oli meidän minin vuoro alkaa jälleen harrastamaan, kun paikallisen seuran kevään balettiryhmät starttasivat. Syksyn ajanhan me käytiin naisvoimistelijoiden taaperoiden temppujumpassa, joka oli tarkoitettu alle 3-vuotiaille ja jossa vanhemman piti olla tunneilla mukana ja osallistua jumppaamiseen. Siellä mä siis kerran viikossa konttasin Minean kanssa pitkin jumppasalin lattioita, kun ensin oltiin kotona taisteltu pukemisen kanssa ja myöhästytty muutamalla minuutilla joka toiselta jumppakerralta. Ei todellakaan mitään rentouttavaa menoa mun näkökulmasta, mutta Minea tykkäsi ja sehän se on pääasia.

Hoitovapaalla ollessani käytiin muskarissa, ja siitä mulle jäikin into harrastaa Minean kanssa jotain. Temppujumppa oli toimiva ratkaisu syksylle, mutta nyt kevätkautena haluttiin ehdottomasti joku sellainen jumppa, jossa Minea voisi olla itsekseen ilman että vanhemman on osallistuttava, koska vauvan kanssa kaikki varmasti vaatii aluksi vähän enemmän järkkäiltävää noin muutenkin. Vaikka tiedossa olisi kuinka kivaa tekemistä, kiristellään meillä hermoja pukemisen suhteen lähes joka kerta kun johonkin pitäisi lähteä – viikonloppuna käyttöön koitetaan ottaa uusi systeemi pukemisshowta helpottamaan, mutta siitä lisää kun osaan sanoa jotain sen toimivuudesta, tai toimimattomuudesta. Eipä siis yllättänyt mua ollenkaan, että tänäänkin lähdön hetkellä Minea huuteli legoleikkien keskeltä vielä viis minuuttia äiti ja sit lähetään. Nappasin kuitenkin tytön leikeistä, kun olin vakaasti päättänyt että tänään ollaan varmana ajoissa, ja siitä se alamäki varmaan lähtikin!

 ballerina IMG1Ensin jumpan alkamista odoteltiin käytävällä vartti, jonka ajan Minea hihkui innosta ja pomppi ja pyöri pitkin aulaa malttamattomana. Mehän oltiin jo joku aika sitten käyty satubaletin demotunnilla ja Minea oli meille kymmeneen kertaan sanonut, että balettiin on päästävä jatkossakin ennemmin kuin että oltaisi jatkettu temppujumpassa. Demotunti sujui uskomattoman hyvin, tyttö teki kaiken niin kuin ohjaaja pyysi ja jaksoi keskittyä koko 45 minuutin ajan niin hienosti että mäkin ihan yllätyin. Meininki oli vähän erilaista tänään. Reippaasti tunti ensin alkoi, mutta jo viiden minuutin päästä Minea päätti ettei nyt innostakaan yhtään minkäänlainen jumppaaminen, vaan melkein koko tunti istuttiin yhdessä salin reunalla katselemassa muita jumppaajia. Kotimatkalla sanoin, ettei jatkossa todellakaan mennä saliin istuskelemaan, johon Minea totesi että selvä, ei mennä balettiin enää uudestaan. Tässä on nyt pitkin iltaa koitettu kysellä oliko tytön harrastaminen tällä erää siinä ja aika hanakasti tuntuu vastaus olevan, ettei satubaletti oikein nappaa.

Voi hyvinkin olla että saadaan ripustaa balettimekko käyttämättömänä takaisin kaappiin, mutta ilman toista yritystä en ajatellut luovuttaa. Minea on aina ollut vähän hidas lämpenemään uusille jutuill ja perusrutiinista poikkeamiset joskus näkyy kiukutteluna, vauvana se oli yhtä huutoa ilta jos päivällä oli ollut jotain normaalia ihmeellisempää. Musta tuntuukin että tänpäiväinen voi osittain johtua vaan siitä, että vanha tuttu jumppa vaihtuikin uuteen, plus että innostus ja jännitys kävi liian kovaksi kun asiaa oltiin kotona hehkutettu jo useampaan kertaan ja aulassa odotellessa vauhti sen kun kiihtyi. Ehkä sitä voisi ensi viikolla tehdä lähdönkin mahdollisimman kiireettömästi ja koittaa lähteä jumppaan rennommassa ilmapiirissä.

ballerina IMG5 ballerina IMG4

Jo viime viikolla olin Minean kanssa käynyt Hennesiltä valitsemassa uudet jumppavaatteet entisten, jo pieneksi jääneiden tilalle. Minea olisi valinnut kokopitkän prinsessamekon (kuinkas muutenkaan!) mutta pienellä suostuttelulla päädyttiin perinteiseen ballerinamekkoon, jumppatrikoisiin ja jumppapaitaan. Kaikkia näitä on ehditty jo kotona käyttää useampaankin kertaan, joten tuskin ne oikeasti käyttämättä jää mikäli jumpat jää tältä keväältä väliin. Ja muutenkin harmitus on varmaan mulle isompi kuin Minealle jos ei keksitä mitään mieluista harrastusta. Kyllä 3-vuotias pärjää ilmankin, mutta toisaalta olisi vauvan synnyttyä entistä tärkeämpää että Mineallakin olisi joku oma juttu, vielä kun jumpassa pääsisi touhuamaan muiden lasten kanssa. Noh, eipä heitetä vielä hanskoja tiskiin, jospa ensi kerralla mä jättäydyn suosiolla jumppasalin ulkopuolelle ja odottelen oven takana tuleeko salista ulos ilosta vai kiukusta kiljuva lapsi.

ENNEMMIN TÖISSÄ KUIN KOTONA

Tänään on ollut yksi niistä harvoista päivistä, kun seinät tuntuu kaatuvan kotona päälle, iltaan asti selviäminen vaatii järjettömän määrän sokeria ja hermot kiristyy nollasta sataan alle sekunnissa. Joku fiksu on joskus sanonut että äitiys tuo sekä parhaat että huonoimmat puolet meissä esiin, ja sen mäkin allekirjoitan! Tuskin koskaan aiemmin on joutunut kamppailla omien mielialojensa kanssa samalla tavalla, ja mä olen oikeasti aika tasainen persoona siinä mielessä ettei mulla ole tapana osoittaa ärsyyntymistä julkisesti. Mutta voi luoja miten eri juttu se onkaan kun niitä hermoja kiristää oma uhmakas kohta 3-vuotias!

uhma IMG1

En tiedä oonko täällä blogissa ennen sanonut, mutta mun työviikko on noin 20-tuntinen, mikä tarkoittaa ihanaa vapautta arkisinkin puuhastella kaikenlaista Minean kanssa, mutta toisaalta myös kahden arjen elämistä. Sitä ehtii hyvin väsyä töissä kiireisinä päivinä niiden parinkin tunnin aikana ja kotona odottaisi vielä pitkä iltapäivä innokkaan lapsen kanssa. Plus että mun lyhyet päivät kasaa koko arjen ruoka- ja siivousrumban lähes pelkästään mun harteille. On se vähän eri juttu tulla kotiin puoli kolmelta ja alkaa laittamaan ruokaa kuin lähteä töistä neljän-viiden aikaan, käydä kaupassa ja sen jälkeen vielä kokatakin. Kaikesta ihanuudestaan huolimatta voi kotona pyöriminen ja arjen pyörittäminen olla yllättävänkin raskasta, kun päivästä toiseen kaikki tapahtuu samalla kaavalla, et keksi mitään mitä laittaa ruoaksi, kaupassa on jo niin nälkä ettei ajatus kulje, kotona on iltaisin kolme sotkemassa mutta seuraavana päivänä vain yksi siivoamassa, kodinhoidosta ei meinaa tulla mitään kun lapsi roikkuu jaloissa ja kaveritreffailu on enemmänkin lasten jatkuvien riitojen setvimistä kuin rauhallisia kahvihetkiä. Jokainen kotiäiti varmasti tietää kun jossain vaiheessa tulee se piste, jolloin on täysin valmis lähtemään työelämään. Mulle se oli reilu vuosi sitten syksyllä kun Minea oli 1,5-vuotias.

uhma IMG3

Nyt odotan taas innolla parin viikon päästä alkavaa äitiyslomaa, mutta tottakai samalla vähän jännittääkin miten meillä alkaa uusi arki Minean kanssa sujumaan. Tänään oltiin aamupäivä kotona ja sain esimakua siitä mitä se voi huonoimmillaan olla: järjetöntä kiukuttelua ihan JOKA asiasta, uhittelua tekemällä kaiken päinvastoin kuin pyydetään, tottelemattomuutta ja mitä sitä nyt tuollainen pieni uhmis voikaan keksiä. Loppujen lopuksi ei päästy ulkoilemaan ollenkaan, kumpikin murjotti eri huoneissa, mä olin jälleen todistanut oman lapsellisuuteni käyttäytymiselläni ja kiva aamu oli täysin pilalla. Aika normisettiä nykyään, etenkin se että jälkikäteen saa hävetä sitä kuinka typerästi itekin tulee käyttäydyttyä suututtuaan, kun järkevintä olisi pysyä rauhallisena ja koittaa setviä tilanteet joko järjellä tai huomion suuntaamisella johonkin muuhun.

Tällaisina aamuina on kuitenkin yllättävänkin rento fiilis kun vihdoin pääsee töihin, pois kotoa ja johonkin täysin eri ympäristöön. En tiedä millainen yhdistelmä kaikki tämä ja huonosti nukutut yöt vauvan kanssa tulee olemaan, helppoa siitä tuskin tulee vaikka miten menisi. Mä koitan jaksaa uskoa siihen että pääsen aloittamaan lenkkeilyn mahdollisimman pian synnytyksen jälkeen, teen siitä sen päivittäisen oman jutun joka vie hetkeksi ajatukset muualle ja tarjoaa pienen hengähdyksen kotiympyröistä. En mä nykyäänkään tee asioita ilman Mineaa läheskään joka viikko, mutta jatkossa kun ei ole sitä työpaikkaa jossa ladata akkuja, on keksittävä jotain muuta pientä omaa. Joskus siihen riittää jo pelkkä kauppareissu ilman lapsia tai takapihan haravoiminen omassa rauhassa.

uhma IMG2

Huonosti alkaneen aamun jälkeen ilta on onneksi mellä mennyt huomattavasti paremmin, ja hyvä niin, sillä Niko ja Pablo lähti käymään Lahdessa ja me jäätiin täksi yöksi Minean kanssa kahdestaan. Minealle tuli samantien Pabloa ikävä, mutta tilannetta korjailtiin kuvaviestillä Nikon äitiltä – pusut ja isot rutistukset annettiin tällä kertaa kännykän näytölle ja huomennahan ne meiän miehetkin onneksi jo palailee!

Mutta mitenkäs siellä, kestääkö teillä pinna lasten kanssa paremmin vai onko muillekin mahdotonta välttää ylikuumenemiset? Osaatteko ottaa omaa aikaa vai miten niitä akkuja ladataan?

FIKSU MUKSU

Ennen lapsensaantia mietittiin joskus kavereitten kanssa sitä, miten äitit näkee omat lapsensa. Kouluista kuulee niin paljon niitä tarinoita vanhemmista, jotka ei millään voi käsittää että se oma kullanmuru olisi luokan kiusanhenki ja opettajien päänvaiva. Tai sitten ei suostuta uskomaan, että lapsella ehkä olisi tarvetta jonkinlaisille tukitoimille kun eihän meiän lapsessa mitään ”vikaa” voi olla. Sokeutuuko sitä äitinä lapsensa tekemisille, varsinkin jos tuhmasta käytöksestä huomauttaa joku ulkopuolinen? Onko se vähän kuin hyökkäys meiän kasvatustaitoja ja äitiyttä kohtaan, jos oma lapsi ei käyttäydy? Onko mun lapsi aina nätein ja fiksuin?

Mä ainakin myönnän, sorrun monesti ajattelemaan kuinka taitavasti Minea jotain tekeekään ikäisekseen, tai järjettömän käyttäytymisen ottaessa vallan tekisi mieleni ajatella hoidosta se noita oppii niiltä isommilta tytöiltä. Mutta eihän se niin mene, valitettavasti. Isommilta tytöiltä on opittu Robinin fanittaminen, into punailla huulia ihan jatkuvasti, mutta kyllä se kaikki muu on rajojen kokeilua – tai jatkuvasti toistuessaan meiän vanhempien laiskuutta puuttua tilanteisiin tarpeeksi napakasti ja järjestelmällisesti. Sen minkä taakseen jättää, edestään löytää vai mitä?

Vauva-aikana oli jopa kaveriporukalla joskus aika tulenarkaa puhua siitä mitä oma vauva osaa tai ei osaa. Perhekahviloissa joku ehkä pahoitti jo mielensä siitä, jos vahingossa iloitsit kovaan ääneen lapsen kehityksestä, etenkin silloin jos jonkun toisen vähän vanhempi lapsi ei kyseistä taitoa vielä hallinnut. What the hell, tottakai mä saan hehkuttaa ja olla ylpeä mun lapsestani, mielensäpahoittajia löytyy kaikkialta ja heille aihe on ihan sama, päivä on joka tapauksessa pilalla jos toisella menee paremmin kuin itellä! Älkää äitit missään nimessä sortuko vertailemaan, kaikki ne kuitenkin osaa suunnilleen samat taidot muutamaa vuotta myöhemmin.

Todellisuudessa mäkin toimin kuten moni muu, en kauheasti kysellyt vaikka olisi tehnyt mieli – ja vertailin! Tuoreena äitinä kaikki oli niin uutta ja ihmeellistä, että olisin voinut tiedustella jokaiselta vaunujen kanssa vastaantulevalta milloin teillä opittiin kävelemään, entä puhumaan, joko nukutte täysiä öitä jne. Ihan vaan siksi että kiinnosti niin pirusti, ei siksi että olisin päässyt vastaamaan että kyllä meillä jo tossa iässä osattiin laskea ja kirjoittaa. Ja siltikin, oon edelleen sitä mieltä, että meillä asuu aika fiksu muksu. Kymppiin laskeminen sujuu, usein tunnistetaan oikea käsi vasemmasta, kirjaimet kiinnostaa hurjasti, muisti on sata kertaa parempi kuin äitillä ja päättelykyky sitä luokkaa että pienet huijaukset vanhempien osalta ei ole enää onnistuneet ikuisuuteen. Puhumattakaan siitä, että kiinnostus uusien asioiden opetteluun on niin valtava, että jo nyt hirvittää kuinka ehdin mitään sitten kun näitä pyörii täällä meilläkin kaksin kappalein.

Yksi asia on ihan varma, se että vaikka Minea vielä opettelisi ekoja sanojaan ja olisi hiekkalaatikolla se kaikkien äitien kauhistelema kauhukakara, olisi tuo tyttö meille yhäkin kaikkein fiksuin ja hyvin käyttäytyvä, ainakin sille päälle sattuessaan! Ei kai oikeanlaisessa ylpeydessä mitään pahaa ole, mä ainakin aion jatkossakin iloita Minean saavutuksista yhtä suuresti Minean kuin muidenkin kuullen, mutta lupaan myös ymmärtää, ettei se oma lapsi ole aina oikeassa.

Asuuko teillä fiksuja muksuja vai tulevia täystuhoja?

 

P.S. Kuvat löytyi koneen kätköistä ja on otettu jo viime helmikuussa. Ei ihme että Minea näyttää niissä niin miniltä – ja nythän vasta sitten tajusinkin kuinka iso tuo tyttö jo nykyään on!

1 … 11 12 13 14 15 16 17