Arvatkaa mitä? Meillä onkin kerhopaikka ensi maanantaista alkaen! Voisi siis sanoa että kevät on pelastettu, Minealla onkin pariksi tunniksi maanantaisin ja keskiviikkoisin puuhaa ja lapsiseuraa seurakunnan lähikerhossa. Näiden lisäksi perjantaisin on lapsiparkki, johon voi myös halutessaan ilmoittautua aina edellisellä viikolla. Ihan pelkkää kotona pyörimistä meillä ei siis olekaan tiedossa! Ja tiedättekö millä tämäkin paikka irtosi? Uhkailulla ja kiristyksellä, hah. Ei nyt ihan, mutta syksystä asti on sanottu ettei kerhossa ole yhtään vapaata paikkaa, nyt kun kävin paikan päällä kyselemässä tilannetta, paikka yllättäen löytyikin kun ihmettelin miksei alueella ole kerhopaikkoja jos lapsia on jonossa useampiakin. Loppu hyvin, kaikki hyvin vai mitä!?
On varmaan kaikille selvää, ettei blogeissa näkyvä todellisuus välttämättä ole sitä bloggaajan perusarkea, vaan asioita on halutessaan helppo kaunistella ja esittää haluamastaan näkökulmasta. Mäkin olen joitakin bloggaajia tavatessani yllättynyt esim siitä, kuinka hiljainen tyyppi siellä blogin takana voi olla, vaikka blogi on antanut kuvan sosiaalisesta ihmisestä, jolla on paljon sanottavaa, vahvoja mielipiteitä ja halu olla esillä sosiaalisessa mediassa. Tai miten jonkun kanssa voi olla hyvinkin samanlaiset ajatusmaailmat, vaikka blogit olisi kuin yö ja päivä. Ehkä juurikin tästä syystä paljon toivotaan päivä kuvina tyylisiä postauksia, joissa pääsee edes vähän kurkistamaan sitä arjen realismia, jota tällä puolella ruutua eletään. Mammablogeissa arkea esitellään varmaan muutenkin ihan riittävästi, mutta tässä nyt kuitenkin meidän tiistai kuvina!
Vielä viime viikolla tääkin arkipostaus olisi näyttänyt aika erilaiselta, mutta nyt äitiyslomalaisena päivät tulee todennäköisesti jatkossa sujumaan aika samalla kaavalla kuin tämäkin tiistai. Mulla soi kello puoli yhdeksän, jolloin myös kävin herättelemässä Minean – tyttö muuten voisi hyvinkin nukkua lähes kymppiin, mutta tiedätte varmaan miten silloin käy yöunille menon kanssa.. Joka aamu Minea raahaa peiton, tyynyn ja unilelu-Hakkaraisen olkkarin sohvalle ja menee siihen pötköttelemään Pikku Kakkosta katsellen, niin siis tänäkin aamuna. Pikku Kakkosen aikana mä laitoin meille aamupalat ja sämpylätaikinan kohoamaan ja kasvikset liedelle porisemaan.
Ehdin vielä leipoakin sämppärit pellille odottamaan, ja kympiltä soi jo ovikello kun ystävä tuli kolmn poikansa kanssa kyläilemään. Lähdettiin läheiseen puistoon pulkilla ja saatiin helposti tunti vierähtämään – siitäkin huolimatta että ensin meinasi lapsille tulla riitaa vähän joka asiasta. Minea koitti opettaa pojille uutta juttuaan eli pulkkasurffausta. Parin päivän ajan pulkalla on menty ihan joka paikkaan seisoen kyydissä ja mäetkin pitäisi laskea seisoen..
Ulkoilun jälkeen tultiin vielä meille porukalla leikkimään ja syömään lounasta eli kasvissosekeittoa sämpylöiden kanssa. Olin jo eilen leiponut valmiiksi banoffeen eli digestivejä ja voita pohjana, päälle keitetty kondensoitu maito, banaanisiivuja ja kuohukermaa. Superhyvä ja helppo jälkkäri!!
Kaverit lähti kohti omaa kotia, sovittiin uudet treffit viikon päähän ja me otettiin Minean kanssa pieni hengähdyshetki. Koitin saada Minean lukemaan kirjaa itsekseen sillä aikaa kun mä vastasin kahteen yhteistyöehdotukseen ja selailin facebookia. Ehdittiin pötkötellä sängyllä noin 10 minsaa kunnes tyttö jo ryntäsi muihin hommiin ja munkin oli noustava, höh!
Ihastelin ja ihmettelin rodinilta tilattua haalaria ensi talvea varten, tulikohan sittenkin tilattua liian iso koko?! Otin 110cm mutta haalari tuntuu olevan aika reilua mitoitusta ja todennäköisesti vielä ensi kautenakin Minealle iso. Tarkistin nopeasti rodinin nettikaupan, mutta vaihto pienempään ei onnistu enää, koko 104cm oli loppuunmyyty. Ensi syksynä meillä on siis yksi pinkki pingviinihaalari myynnissä.
Minea oli tällä aikaa kaivanut mun kynsilakat esiin ja ehdotteli että tehtäisi tyttöjen juttuja. Lakattiin molemmilta kynnet, vähän punaista lattiaankin ja parit läheltä piti hermoromahdukset.
Alkoi väsyttää niin että oli lähdettävä taas ulos. Käytettiin Pablo (yleensä se on ollut Nikon heiniä) ja jäätiin vielä noin tunniksi kotipihaan laskemaan mäkeä ja möyrimään lumessa. Vaikka koko päivän oli suht synkkä keli, oli täydellinen ulkoiluilma niiden jäätävien pakkasten jälkeen. Lumityöt etupihalla tuntui jopa kivoilta tehdä ja pihassa jaksoi tönöttää muutenkin ihan uudella motivaatiolla.
Kotiäitilook eli toppisten alta paljastuneet leggarit, pipon jäljiltä lättänä tukka ja meikitön naama..
Päivälliseksi syötiin eilisen jämiä lihapullia ja muusia. Heti ruoan jälkeen alkoikin taas sopivasti Pikku Kakkonen, jota Minea katsoi nauliintuneena puolisen tuntia (mä makailin vieressä sohvalla) ennen kuin saatiin taas kaverit kylään ja auttamaan banoffeen tuhoamisessa. Minean bestis Elsa on vain pari kuukautta vanhempi ja tytöillä leikit sujuu täysin samalla aaltopituudella, mutta riitoja jostain lelusta tulee joka kerta. Niitä setvittiin tänäänkin, ja uutena juttuna tytöt on alkaneet ärsyyntyä tuon pikkujäbän väliintuloista. Ei siis mitään rentouttavaa kahvittelua äitien kesken, kun vuorotellen pompittiin ylös ojentamaan lapsia. Kavereiden lähdettyä jatkui Minealla vielä hetken junaleikit, syötiin iltapalaksi sämpylää ja iltatoimien jälkeen noin puoli ysin aikaan mä lähdin lukemaan satua Minealle sänkyyn. Nukkumatti tuli tänään jo onneksi ennen yhdeksää, jonka jälkeen mä rojahdin sohvalle ja aloin näpytellä padilla tätä postausta. Pari tuntia vierähti hujauksessa enkä edes ehtinyt vastailla edellisen postauksen kommentteihin niin kun olin ensin suunnitellut! Huomenna aamusta perhekahvilaan, siitä ystävän kanssa lounaalle ja loppuilta ulkoilua ja rentoilua. Hyvää viikkoa!!
Äitiyden ehkä puhuttavimmat aiheet on helppo luetella yhden käden sormilla: imetys, vauvan ruokailu, synnytystapa, tutti ja hoitojärjestelyt, vai vieläkö unohdin jotain? Monesti näillä mittareilla äitit tykkää vertailla kuka tekee mitäkin, kenen tapa on paras tapa ja miten munkin pitäisi tehdä, ja musta ehdottomasti huvittavinta asiassa on se, että yleensä se on äiti itse joka tuomitsee omia toimintatapojaan ihan ilman että kukaan toinen äiti osoittaa pahennustaan. Jostain kumman syystä meillä ottaa helposti itsetunnon päälle, jos joku toinen sanoo tekevänsä jotain äitiydessään eri lailla. Heti alkaa miettimään pitäisiköhän munkin, vaikuttaako se jotenkin lapseen ja se pahin, mikä on parempaa äitiyttä.
Oikeastihan jokaisen on tehtävä just sillä tavalla kun parhaiten omaan elämäntilanteeseen sopii, plus ettei asiat aina menekään niin kuin on ensin suunnitellut. Ei kukaan ole tahallaan huono vanhempi, joskus vaan ei jaksa suorittaa täydellä teholla, ja ihan yhtä onnellisia lapsista silti kasvaa. Mulla on vielä monta asiaa miettimättä tän kakkosen suhteen, kuten annetaanko tuttia heti alusta alkaen tai pyrinkö täysimetykseen, mutta ehkä nekin selviää kunhan ensin nähdään millainen tapaus Möhis on. Samoin tulee varmaan käymään Minean hoitokuvioiden kanssa, ja nekin muuttuu kevään mittaa sitä mukaa kun arki rutinoituu. Joitain päätöksiä toki ollaan jouduttu jo nyt tekemään, ja paljon on pohdittu onko mun vai Minean etu se mikä ratkaisee.
Meillä kävi uskomattoman hyvä säkä kun saatiin puolitoista vuotta sitten paikka loistavalle perhepäivähoitajalle mun aloittaessa työt. Perhekahvilassa käyvien äitien kautta sain arvokasta tietoa alueen perhepäivähoitajista, ja tietenkin lähialueen hoitajia näki päivittän puistossakin. Moni miettii sitä, ettei perhepäivähoidon kohdalla voi koskaan tietää mitä saa, mutta suosittelen rohkeasti juttelemaan muiden äitien kanssa – juttu kulkee kylillä niin nopeasti että tieto sekä hyvistä että huonoista hoitajista leviää ihan varmasti. Ja toisaalta, perhepäivähoitajan voi valita, päiväkodin työntekijät on valinnut joku muu ja pahimmassa tapauksessa henkilökunta vaihtuu tiheään tahtiin. Minean hoidossa on yhdistynyt molempien hoitomuotojen parhaat puolet: ympäristö on kodinomainen, päivittäinen melutaso ei nouse liian korkeaksi, hoito on yksilöllistä ja joustavaa, ja kaiken tämän lisäksi hoidossa jumpataan, lauletaan, harjoitellaan välillä vähän jopa englantia, opitaan tärkeitä käytännön juttuja, askarrellaan lähes päivittäin ja otetaan vanhempiakin mukaan touhuilemaan. Kuluneiden kuukausien aikana Minea on päässyt hoitoporukan kanssa marjametsään, kirjastoon, bussiretkille, joulujuhlaan, hiihtämään – mistään ei olla jääty paitsi ja samalla ollaan saatu vähän enemmän kuin päiväkodissa koskaan olisi mahdollista. Pieniä, arkisia ilahduttavia asioita on niin paljon etten koskaan voisi hoitopaikalta enempää toivoakaan.
Ehkä nyt ymmärrätte, että päätös Minean hoidon jatkamisesta tai lopettamisesta ei ole ollut meille mitenkään helppo. Mulle se oli vielä sata kertaa vaikeampaa kuin Nikolle, joka oli heti alusta asti sitä mieltä että tottakai hoidossa jatketaan puolipäiväisenä, ei noin hyvästä paikasta kannata luopua. Samaa mieltä mäkin olin järjellä ajateltuna, mutta samaan aikaan epäilin olisiko musta kuitenkaan äidiksi joka on itse päivät kotona ja kuitenkin vie lastaan hoitoon. Ihan sama mitä kukaan mulle sanoo, mutta silti olen sitä mieltä, ettei pieni lapsi tarvitse virikkeiden takia hoitoa, ei siltikään vaikka äiti ei aina jaksaisi puuhata ja touhuta lapsen kassa kotonakaan, vaan mikäli lapsi viedään hoitoon, liittyy siihen vanhemman toiveet omasta ajasta. Kävisittekö te edelleen päivittäin töissä hakemassa virikkeitä jos voittaisitte miljoonia lotossa? Terve vanhempi, leikkitreffit lähialueen lasten kanssa ja kerhoilu pari kertaa viikossa riittää alle eskari-ikäiselle lapselle varmasti ihan hyvin, juttu erikseen on se riittääkö se mun oman jaksamisen kannalta.
Lopulta meidän ei tarvinnut tehdä päätöstä kumpaankaan suuntaan itse, vaan saatiinkin tietää että yksityistä ja julkista perhepäivähoitoa kohdellaan eriarvoisesti eikä meillä ollutkaan tässä tapauksessa sitä subjektiivista päivähoito-oikeutta jota Suomessa niin hehkutetaan. Julkisella puolella hoidon jatkaminen vaikka täysipäiväisenä olisi onnistunut ongelmitta, mutta nyt me ei voitu jatkaa edes puolipäiväisesti, kun hoitaja on yksityinen eikä palveluseteliä enää saa mikäli toinen vanhemmista on kotona. Sinänsä käsittämätöntä, sillä lapsen hoito tulee kaupungille tai kunnalle edullisemmaksi yksityisellä puolella kuin kunnallisella. Joka tapauksessa, perjantai oli siis Mineallekin viimeinen hoitopäivä ja arjesta on nyt jatkossa selvittävä kahden lapsen kanssa kotona, vaikka viime kädessä olisin varmaankin halunnut Minean jatkavan nykyisellä hoitajalla kerhotoiminnan tyyliin. Tuttu ympäristö olisi säilynyt, samat kaverit olisi ollut leikkiseurana edes parina päivänä viikossa, mutta päivät ei olisi silti olleet liian pitkiä ja kuormittavia.
Voin myöntää että kyllä mua jännittää miten arki tulee kahden lapsen kanssa sujumaan, varsinkin kun Minea on niin huono leikkimään mitään itsekseen. Olisin paljon luottavaisemmin mielin jos tietäisin Minean käyvän jatkossa edes kerhoilemassa, mutta lähimmässä kerhoryhmässä ei ole paikkoja vapaana, ja toisena vaihtoehtona olisi puolen tunnin kävelymatkan päässä oleva kaupungin kerho. Alueella olisi vapaita perhepäivähoitopaikkoja, mutta hoitajan vaihtaminen ei sekään tunnu hyvältä ratkaisulta ja silloin joutuisi valitsemaan joko puoli- tai täyspäivähoidon. Tällä hetkellä en osaa oikein odottaa tulevilta päiviltä mitään, vaan katson mitä edessä on ja reagoin sitten sen mukaan. Mikäli vauva osoittautuu erityisen haastavaksi, alan aktiivisemmin katsella kerhopaikkoja muualta, automatkan päästä, mutta muuten aion rämpiä kevään läpi ja pohtia hoitokuvioita uudelleen syksyllä. Minea sopeutuu varmasti päätettiin me sitten kuinka vaan, enemmänkin kyse on siitä mihin mä olen valmis ja mihin mulla on jaksamista.
Miten teillä on hoitokuviot järjestetty? Toimiiko ratkaisu ja kuinka päädyitte siihen?