Osa teistä jo varmaan odottelee synttärikuvia, mutta niitä saatte odottaa huomiseen kun ehdin käydä kameran läpi. Niko on nyt tässä synttärivalmisteluiden aikana ihmetellyt, miten voi olla mahdollista, että meillä juhlitaan ensin Nooaa kolme päivää ja siihen melkein heti perään Mineaa toiset kolme. Eikö olisi vähemmälläkin pärjännyt ja voinut kutsua vain muutaman kaverin niiden parin sukulaisen lisäksi. Taisin Nikolle vastatakin, että eikös se ole vaan positiivista että meidän lapsilla on näin paljon kavereita. Ystävät ei ole lähellekään itsestäänselvyys, sen jos minkä olen tässä kuluneen vuoden aikana saanut huomata, kun muutamia ystävyyssuhteita on joutunut arvioimaan uudelleen.

Aloin sitten miettiä ystävyyttä enemmänkin ja tajusin, että itselläni on hyvinkin erilaisia ystävyyssuhteita. Esimerkiksi Kertun kanssa elämme hyvin samanlaisia elämäntilanteita kun molemmilla on noin vuoden ikäiset pojat, jotka tuntuu aina samaan aikaan valvottavan öitä tai roikkuvan entistä enemmän äitissä kiinni. Vaikkei vaativaa lasta toivo ystävälleen, on silti huojentavaa kuulla, että kyllä jollain muullakin kuin itselläni meinaa hermo mennä kun ei enää keksi yhtään keinoa arjen helpottamiseksi – vai arjesta selviytymiseksi. On ihana saada aamulla avautua jollekin, että meillä syötiin yöllä taas vähintään kymmenen kertaa, ja tietää että toinen ihan oikeasti ymmärtää sen fiiliksen kun päivä ei tunnu millään lähtevän käyntiin. Tai kun yhdessä saa nauraa, että onpas ne meidän pojat jälleen niin ihanan hassuja ja ikuisesti äitien vauvoja, miten ihmeessä se aikakin menee niin nopeasti? Ja vaikka aluksi jokin yksi tietty asia yhdistää, on ystävyys mulle siinä mielessä kokonaisvaltaista että siihen kuuluu kaikki elämän ilot ja surut.

Jos yhden ystävän kanssa tulee ensimmäisenä jaettua vauva-ajan sykähdyttäviä hetkiä, niin toisen kanssa taas päivitellään omaa lastenvaatehulluuttamme, ihastellaan uusia droppeja ja tehdään kimppatilauksia. Yksi ystävä on arkisten hetkien, kakkukahvien ja puistonpenkkien jakaja, yksi muistaa aina kysellä kuulumisia vaikkei niin usein nähtäisikään ja yhden kanssa huokaistaan joka viikon lopussa, kun jälleen selvittiin kunnialla yhdestä viikosta. Jonkun ystävän kanssa yhdistää yhteinen historia, ja vaikka nykyään välit olisikin viilenneet, tietää molemmat että ystävyys säilyy kaikesta huolimatta. On mahtavaa että ympärillä on näitä huipputyyppejä, vielä kun viime aikoina olen saanut ihmetellä ja ihastella sitä, kuinka inspiroivaa ja osaavaa porukkaa ystäväni ovat! Joku toteuttaa pitkäaikaista haavettaan, toinen näkee suunnatonta vaivaa tavoitteidensa puolesta ja kolmas ”puuhastelee” uutta yritystoimintaa äitiyslomansa ratoksi. Joskus tekisi mieli olla kateellinen ja ihmetellä, mikä mun paikkani kaikkien näiden huipputaitavien ja draivi päällä eteenpäin puskevien naisten joukossa oikein onkaan, mutta onneksi osaan iloita ystävieni menestyksestä, ja koitan aina muistaa kuinka ylpeä voin olla, että juuri nämä tyypit tahtoo olla ystäviä mulle.

Ystävyydessä vertailu on läpinäkyvää ja toista tukevaa, ei selkään puukottavaa eikä ilkeää. Itselläni on paljon opittavaa suorasanaisuuden kanssa, mutta koskaan en haluaisi tahallaan loukata ystävääni sanoillani tai teoillani. Luulen, että kaikki lapsiin ja kasvattamiseen liittyvä on se riskialue, jolla herkimmin syntyy erimielisyyksiä – kuten paras kaveri sanoi toiselle huomattuaan tulevan lapsen vaatekaapin merkkivaatteet ”kasvatatko sä lapsestasi näyttelyvauvan vai!?”. Äitiys on niin herkkä aihe, kun jokainen meistä haluaa siinä onnistua parhaansa mukaan, ja siksi tulisi muistaa että eri mieltä saa olla, mutta kaikkea ei tarvitse sanoa ääneen. Hyvä ystävä kyllä tunnistaa todellisen tarkoituksen ja huonot päivät hyvistä, mutta miten sitä joskus tuntuu itsellekin niin vaikealta olla arvostelematta muita ja muistaa, ettei meillä ole varaa hukata yhtään ystävää. Onneksi pian on ystävänpäivä ja silloin viimeistään voi tehdä hyviä tekoja ystävälle tai sanoa ylistäviä sanoja niille, jotka niitä liian harvoin kuulevat.

Nämä kuvat nappasin viime viikolla kun Kertun porukka kyläili meillä. Syötiin lounasta yhdessä, päiviteltiin arjen menoa, tytöt leipoi lumiukkoja pullataikinasta ja pojat vähät välittivät toisistaan puuhaillen molemmat omiaan. Yhtään mitään ei tarvinnut laittaa etukäteen, vaan kaikki tehtiin yhdessä, ja lopputuloksena kaksi väsynyttä kotiäitiä sai monta loistavaa ajatusta rutiinin piristämiseksi. Tiedä vaikka Kertun kanssa lähdettäisi seuraavaan reissuun ihan vaan kaksin, ilman lapsia ja ajatuksena rentoutua ystävien kesken.

Jopa snäppi hiljentyi tänään lähes täysin, kun päivä meni ihan muissa jutuissa kuin somessa roikkuen. Yritettiin jo viime viikolla sopia Marin kanssa treffejä meille, mutta suunnitelmat meni uusiksi meidän tullessa kipeiksi. Tänään vihdoin homma onnistui, Mari junaili itsensä Tampereelta Jyväskylään kamerat laukussaan ja mä kutsuin meille kylään muutaman äitin lapsineen. Mari kirjoittaa oman pääbloginsa ohella Mammatyylejä, ja vierailun ideana olikin samalla kuvailla meitä ja muita meidän mammaporukasta Mammatyyleihin.

Vaikka jossain vaiheessa postasin itsekin paljon asukuvia tänne blogiin, niin en voi sanoa viihtyväni mitenkään erityisesti kameran edessä. En osaa olla luonnollisesti, asennot tuntuu jäykiltä ja joko repeilen liikaa tai sitten koitan pidätellä naurua ja näytän vieläkin typerämmältä. Siksi vähän epäilinkin, mitä Mammatyylikuvauksista oikein tulisi, mutta sneak peek -kuvat, joita jo tänään ehdin nähdä oli huikean hienoja! Ei sillä, että olisin edelleenkään osannut poseerata, mutta Mari on niin taitava kuvaaja, että lopputulos oli enemmän kuin positiivinen yllätys. Jokaisella kuvaajalla on oma tunnusomainen tyylinsä kuvata, ja Marinkin kuvissa on täysin erilainen tunnelma kuin omissani. En millään malttaisi odottaa, että tekin pääsette näkemään kaikki kuvat – linkkaan postauksen vielä tännekin, kun se tällä viikolla ilmestyy Mammatyyleihin.