VIIME PÄIVINÄ

5 huhtikuun, 2016

Se on muuten aika kumma juttu, että maanantaimoodi useimmiten puskee päälle siitäkin huolimatta, ettei näin hoitovapaalla arjella ja viikonlopulla ole ihan kauheasti eroa. Siltikin huomaan melkein joka maanantai olevani pinna kireämmällä, väsyneempi ja laiskempi tekemään mitään muuta kuin ne pakolliset hommat kotona. Onko teillä sama juttu? Toisaalta taas nimenomaan maanantaita on kiva piristää jollain erityisellä, siksi tänäänkin Kertun lounaskutsu tuli juuri oikeaan aikaan, ja me hurautettiin lähes samantien lasten kanssa kohti Viherlandiaa. Vinkkinä teillekin, että Viherlandiasta saa ehkä Jyväskylän parhaan ”kotilounaan”, joten käykäähän testailemassa ellette vielä ole paikkaa keksineet!

Lounaan jälkeen oli vielä kierrettävä pakkolliset papukaijamoikkaukset ja leikkipaikka, ja Minean kanssa mietittiin kotimatkalla, kuinka harmi onkaan, ettei naapurissa enää ole lasten peuhapaikka Peukkulaa. Siellä tuli käytyä aika paljonkin Minean ollessa jo alle 1-vuotias, kun sijainti oli meidän kannalta aika täydellinen rattailla liikkumiseen, mutta onhan vielä HopLop, jos haluaa öveririehua. Ainakin tänään Minealle tuntui riittävän jo ihan Viherlandia ja ulkoilu -yhdistelmäkin, enkä uskokaan että lapsi kauheasti sen enempää tarvitsee – ehkä se on paremminkin me vanhemmat, jotka halutaan vaihtelua arkeen..

Ihan normaalisti meillä ei vielä näillä asteilla (plus 8!) lapset kulje huppareissa, mutta tänään testailtiin gugguita, kun oltiin liikkeellä autolla ja alle puettiin lämpimästi kerroksia. Mietin kahteen ellen jopa kolmeen kertaan, ostetaanko meille ollenkaan näitä huppareita tai jumpsuitteja, mutta lopulta ihastuminen vei voiton ja siinä ne nyt on. Nooan huppari on jo syksyllä ostettu jemmaan (ja olihan Nooalla yksi jo aiemminkin käytössä), mutta sen verran paljon on tämän kevään minttu pyörinyt mielessä, että luulen olevan melkein mahdottomuus vastustaa senkin hankkimista – kunhan niitä ensin jostain taas saa! Vaikka tykkään näteistä lastenvaatteista, on niiden oltava myös käytännöllisiä ja laadukkaita, niin että rahoilleen varmasti saa vastinetta ja vaate kestää käytössä, ja lapsetkin suostuu ne pukemaan. Tänä keväänä olen kuitenkin tehnyt pari hankintaa tiedostaen, että ne on ehkä siinä rajoilla, kannattiko vaiko ei. Ensin ostin rodinilta Nooalle beiget pinguhousut ulkoiluun, ja kuten voitte uskoa ne on j-a-t-k-u-v-a-s-t-i likaisena ja pesua vaille, ja nyt nämä hupparit, joissa kaulus on kaksinkertainen ja niin paksu, ettei ainakaan Minea tykkää tätä pitää takkien alla. Nooallakin kaulus voi vielä osoittautua hankalaksi, kun ainakin syöminen on vielä sellaista sotkemista, että ruokaa on ihan kaikkialla, ehkä jopa enemmän yleensä siellä muualla kuin mahassa! Miten olette muut pärjänneet näillä huppareilla? En muuten tainnut teille vielä ehtiä kertomaan, että meillä on koti jo myyty?! Heti ensimmäisenä virallisena näyttöpäivänä jätettiin loistava tarjous, joka siis oli lähestulkoon meidän pyyntihinta, ja myöhemmin kun olimme tarjouksen jo hyväksyneet, olisi tullut vielä kaksi muutakin tarjousta. Jätimme asunnon myynnin aika viime tippaan, koska olemme luottaneet siihen, että remontoidut rivarikolmiot liikkuu hyvin, mutta onhan se silti ihan käsittämättömän huojentavaa tietää, ettei meidän tarvitse enää miettiä sitä asiaa sen enempää. Jo yhdenkin näytön järkkääminen lasten kanssa tuntui aikamoiselta urakalta, enkä olisi millää jaksanut lähteä samaan joka viikonloppu. Kaupat tehdään parin viikon päästä, joten eihän mikään ole varmaa ennen sitä, mutta en halua miettiä sitä, että jotain menisi pieleen, vaan olen jo ehtinyt huokaista helpotuksesta ja alkanut keskittyä tuleviin suunnitelmiin. Nyt käynnissä on väliaikaisen kodin etsintä, ensisijassa alettiin hakea asumisoikeusasuntoja ja tietenkin vuokrakämpät on toinen vaihtoehto. Vinkatkaa hyvistä kolmioista, jos tiedätte!

PÄÄSIÄISEN POHDINNAT

29 maaliskuun, 2016

Juupas, eipäs, ehdottomasti, ei missään nimessä – etenkin kuluneen viikonlopun ajan on mielessä pyörinyt pohdinnat, jotka ei tunnu etenevän mihinkään, kun en itse osaa tehdä päätöksiä asioiden eteen. Koko ajan tiedän, että pitäisi sitä ja tätä tai että haluaisin noin ja näin, mutta mikä ihme siinä on, ettei saa itseään otettua niskasta kiinni? Olen nykyään varmaan liian mukavuudenhaluinen, sillä muutosta on vaikea tehdä, jos on tyytyväinen nykytilaan. En puhu mistään sen isommista asioista kuin ensi syksyn työ- ja hoitokuvioista, omista haaveista ja niiden toteuttamisesta tai ihan perusarkisista jutuista, ja siltikin jahkailen viimeiseen saakka, ja jos mahdollista vielä senkin jälkeen.

Samaan aikaan olen huomannut, että poden itseni kanssa kriisiaikaa. En viihdy tämänhetkisessä vartalossani, vaan toivoisin pystyväni jälleen aloittamaan säännöllisen liikunnan, mutta kun se aika ja sen puute! Kyse ei enää ole edes siitä, etteikö minulla iltaisin olisi mahdollisuutta liikkua, vaan jokainen hetki kun ollaan Nikon kanssa molemmat kotona, on käytetty jollain tapaa liittyen tulevaan taloprojektiin. Joko hoidetaan oman asunnon myyntiä, lupahakemusta, viimeisiä tietoja rakentajalle tai etsitään väliaikaista kotia, ja kaiken tämän keskellä minä koitan vielä saada mahdutettua viikonloppuihin kuvauksia. Nyt voisin todeta, että on ehkä tullut haukattua liian iso pala eikä yksi (tai kaksikaan) ihminen pysty liian moneen asiaan kerralla, mutta en ole koko aikana kertaakaan edes harkinnut sitä vaihtoehtoa, että lopettaisin blogin tai en enää jatkaisi kuvauksia. Ne on asioita, jotka saa minut pelkästään hyvälle mielelle enkä ajattele, että ne toisivat lisäkuormitusta arkeeni. Ihan sama kuin mikä tahansa harrastus – se on se juttu, joka tuo vastapainoa muuten kiireiseen arkeen.

Nyt olen joka tapauksessa päättänyt, että on aika kiinnittää huomiota myös omaan ulkonäköön siinä mielessä, että hankin salikortin ja mahdutan säännölliset lenkit jälleen kalenteriini. Etsin koko ajan studiotilaa, jossa voisin hoitaa kaikki kuvaukset ja jossa rekvisiittani saisi lojua kaikessa rauhassa ilman että ennen jokaista kuvausta järjestelen ensin paikkoja puolen tunnin ajan. Olen jopa mennyt niinkin pitkälle ajatuksen tasolla, että laajentaisin kuvausaikoja yhdellä lisäpäivällä, ja kesästä eteenpäin kuvaisinkin pääasiassa kolmena arkipäivänä viikossa. Muuten tämä nykyinen pari kuvausta viikossa -harrastelu toimisi, mutta kun olen ihmisenä sen verran kaikki mulle, heti nyt -tyyppiä, etten yksinkertaisesti siedä ajatusta, että teen jotain puolittain. Tahdon, että päivissäni olisi aikaa suunnitella, kokeilla, editoida ja rauhassa viilata yksityiskohtia, ilman että lapset on oven takana vaatimassa huomiota tai aika on pois perheen yhteisistä viikonloppuhetkistä. Nämä yhtälön osat kun saisin balanssiin, niin alkaisi taas tuntua siltä, että elämä on muutakin kuin paikasta toiseen juoksemista ja minuuttiaikatauluja.

Ne, jotka seuraavat meitä snäpissä, tietävät että arki on minulle hyvinkin rentoa ja jokapäiväistä kotoilua. Arjesta olisi varmasti helppo irrottaa aikaa muille asioille, mutta sehän siinä juuri onkin, että tahdon olla täysillä kotona silloin kun lapsetkin enkä useinkaan edes yritä saada mitään siivousta ja ruoanlaittoa lukuunottamatta aikaiseksi. Pikainen blogin päivittäminen tai kuvien läpikäyminen ei vaan onnistu niin, että sitä tekisi lapset jalassa roikkuen, välillä kun yhden virallisemman puhelunkin soittaminen lasten hereillä ollessa on päivän haastavin tehtävä. Jokainen pienen lapsen vanhempi varmasti tietää mistä puhun?!

Jottei asiat menisi liian helpoksi niin parhaillaan koitamme löytää itsellemme vuokra-asuntoa raksaamisen ajaksi, sillä mehän sitten saatiin vakavastiotettava tarjous pääsiäisenä heti ensimmäisen näytön jälkeen! Kiinnostusta oli huikea määrä, ja varmasti noin 15 perhettä kävi katsomassa meidän kotia, ja soittoja on tullut vielä eilen ja tänäänkin. Onneksi on yksi hoidettava asia vähemmän eikä asuntoa tarvitse alkaa siivoamaan joka viikonloppu uudelleen ja uudelleen näyttöjä varten, ja onhan se muutenkin helpottavaa tietää, ettei jäädä kahden kodin loukkuun. Kyllä ne muutkin hommat tästä vielä löytää oman paikkansa, nyt vain tuntuu siltä, että yöunista tinkiminen alkaa näkyä naamassa ja vireystilassa niin ettei ole varaa luopua enää yhdestäkään nukutusta tunnista. Tätä se ruuhkavuosia elävän elämä taitaa olla, vieläpä seuraavat ties kuinka monta vuotta, mutta on se kaikki sen arvoistakin, kunhan vain itse muistaa omat päämääränsä.

VIIKONLOPPU LASTEN KANSSA

13 maaliskuun, 2016

Täällä on takana neljä päivää itsekseen lasten kanssa, ja vaikka aluksi kuvittelin viikonlopun päätteeksi olevani aivan puhki, tuntuukin olo erityisen energiseltä. Ehkä siksi että aurinko on paistanut parina päivänä ja olen ehtinyt nähdä ystäviä useampaan otteeseen. Siirsin muutamia kuvauksia niin että viikonlopulle osui lopulta vain kahdet vauvakuvaukset, koska lastenhoidon järjestäminen Nikon poissaollessa oli jo muutenkin vähän haastavaa, ja jouduin turvautua niin lastenhoitajaan kuin naapurinkin apuun. Onneksi samasta rivarinpätkästä löytyy mitä avuliaimmat ystävät, jotka ensin ottivat Minean mukaan Hoploppiin ja heti seuraavana päivänä pitivät seuraa molemmille lapsille sillä aikaa kun meillä räpsittiin kuvia!

Viikonlopun aikana huomasin, että muuten kahden lapsen kanssa oleminen on melko rentoa, mutta Pablo tuo omat haasteensa kuvioon. Varsinkin näin talvella uloslähteminen ei ole mitenkään nopeaa hommaa, kun molemmille lapsille saa pukea toppavaatetta kaulureista ja villasukista lähtien, ja aamulla koiran ulkoiluttamisen saa aikatauluttaa minuuttitarkasti Nooan aamu-unien ja Minean heräämisen väliin. Myöskin illalla ulosraahautuminen on todellista raahautumista, sillä lapset alkaa siihen aikaan jo olla väsyksissä ja ulkona pyörimisen sijaan vailla iltapesuja. Tässä tapauksessa ei haitannut yhtään se, että meillä on laiskaakin laiskempi koira, joka ei itsekään yleensä suostu illalla lähteä kovin pitkälle lenkille, joskus ei edes takapihaa pidemmälle.

Paitsi sen, etten suosittelisi yksinhuoltajille koiran hankkimista, huomasin myös että koti pysyi tänä aikana paljon siistimpänä kuin yleensä viikonloppuisin. Sitä luulisi, että tavarat löytäisi helpommin oman paikkansa kun molemmat meistä on kotona, mutta ehkä se onkin päinvastoin, ja kumpikin ajattelee toisen hoitavan pienet hommat, joita ei sitten lopulta teekään kumpikaan. Vai johtuuko se siitä, että kaiken muun kaaoksen keskellä yksinollessa paketti tuntuu pysyvän paremmin kasassa, jos edes koti on siistinä? Olisin ihan varmasti tuntenut itseni paljon väsyneemmäksi, jos olisin pyörinyt neljä päivää totaalisessa sekasotkussa. En ole koskaan viihtynyt tavarapaljoudessa, ja kiinnitän sotkuihin entistä enemmän huomiota silloin kun muutkin asiat stressaavat. Eikö ole sellainen sanontakin että siisti koti kertoo myrskyävästä mielestä tai jotain vastaavaa? Ainakin niin päin se pitää paikkansa, että silloin kun on paljon asioita mielessä, lisää epäsiisteys kaaosta pään sisällä – jos nyt tästä selityksestä ottaa mitään selkoa..

Iltaisin olen ollut sen verran väsyksissä, etten ole juurikaan jaksanut konetta avata, ja suunniteltujen Netflix-maratonien sijaan olen rojahtanut ensin sohvalle ja siitä myöhemmin sänkyyn. Nooalle puhkesi samaan aikaan kolme poskihammasta ja se on näkynyt surkeina yöunina ja valvomispätkinä – tietenkin just nyt, kun Nooan kanssa valvojia on ollut tarjolla tasan yksi.. Oli tarkoitus tulla arpomaan NOSHin lahjakorttien voittajat, mutta se jää nyt vielä huomiselle, ja itse asiassa talon suunnitelmatkin on edenneet siihen pisteeseen, että julkisivu on vihdoin valmis ja rakennuslupa saadaan täydennettyä ensi viikolla. Pohdiskelen vielä laitanko koko julkisivua blogiin näkyviin, mutta sitä voi käydä katselemassa Jyväskylän Paviljongilla ensi viikonlopun raksamessuilla Kylätimpureiden ständillä. Luonnoskuvassa talo näytti täsmälleen siltä kuin olin toivonutkin, ja nyt malttamattomuus ja muuttopäivän odottaminen alkoi toden teolla. Vielä tätä ennen kaikki on tuntunut kaukaiselta ja ehkä epärealistiseltakin, mutta viimeistään nyt alkaa tajuta, että meille ihan oikeasti nousee se meidän unelmatalo ja vielä suht piankin. Ehkä nyt saa jo aloittaa haaveilun uusista huonekaluista, haaveiden keittiöstä, kesäterassista ja lstenhuoneiden sisustuksesta?

Viikonloppuun mahtui myös vähän juhlaakin, kun tänään piipahdin lasten kanssa Kertulla juhlistamassa Kertun pojan 1-vuotispäivää. Juhliin oli tilattu makeat tarjottavat keneltäs muultakaan kuin ihanalta Minna Bakesilta, joka oli loihtinut minttu-suklaisia herkkuja Kertun suunnittelemaan maailmanmatkaaja-teemaan. Taisin huomaamattani taas syödä itseni sokeriähkyyn, mutta en yksinkertaisesti voinut olla ottamatta sitä toista ja kolmattakin (tiedän!!) kakkupalaa! Tilanne alkaa näyttää melko toivottomalta niiden suunniteltujen treenikuukausien suhteen, kun joka viikko tuntuu löytyvän parempi syy herkuttelulle kuin treenikauden aloittamiselle. Pliis joku, kertokaa mulle mistä löytäisin tarvittavan motivaation jotta saisin itseäni otettua niskasta kiinni?!?

Alkavalla viikolla meillä arki helpottaa, kun Niko pitää talvilomaa ja tiedossa on vielä pieni irtiotto arjesta. Siitä lisää huomenna, nyt lähden unille haaveilemaan ylimääräisistä tunneista vuorokaudessa. Ja kertokaahan, onko kellään muulla kevättä rinnassa niin että kaikki uudet projektit innostaa mutta aikaa ei tunnu löytyvän?

previous 1 … 22 23 24 25 26 27 28 … 66 next