Potkupyörästä polkupyörään – vinkkejä lasten pyöräilyyn

5 toukokuun, 2016

Arvaatteko, mikä meillä on nyt ykkösjuttu, kun ilmat lämpeni? Minea sai reilu pari viikkoa sitten uuden pyörän, potkupyörä siirrettiin varastoon odottelemaan Nooaa ja ensi kesää, ja Minealle hankittiin polkupyörä. Siitä päivästä lähtien kun pyörä meille postista saapui, on Minea pyöräillyt j-o-k-a päivä jonkun matkan tai vähintään omassa pihassa edestakaisin. Pyörä on jopa niin rakas, ettei Minea anna jättää sitä pihalle yöksi, vaan se nostetaan iltaisin eteiseen odottamaan seuraavaa aamua. Ensimmäiset yöt pyörä vietti Minean huoneessa sängyn vieressä, ihan vaan kuulema siksi, että yöllä voi vilkaista uutta pyörää kesken unien ja jatkaa unia hymyssä suin, kun tietää ettei se ollut pelkkää unta.

Minea on pyöräillyt kaksi aiempaa kesää potkupyörällä, johon kesti alkuun totutella melkein pari viikkoa, mutta sitten kun tasapainon oppi, niin potkupyörällä pääsikin hurjaa vauhtia. Se oli kätevä etenkin silloin, kun matka olisi ollut liian pitkä kävellä tai kun johonkin halusi päästä reipasta vauhtia. Rattaita työntäen oli vaikea pysyä Minean perässä, mutta onneksi tyttö sisäisti pyöräilyn säännöt nopeasti ja osasi pysyä tien sivussa ja pysähtyä aina ennen suojatietä. En muista, että Minean kanssa olisi koskaan ollut minkäänlaista vaaratilannetta potkupyörällä, vaikka silläkin liikuttiin melkein joka päivä kaikki ne ajat, kun tiet on olleet sulia.

Potkupyörän ainut huono puoli oli se, ettei siinä ole jarruja. Alamäissä välillä hirvitti, kun joutui sivusta katsella kuinka toisella vauhti vain kiihtyy, mutta pahinta olisi ollut siinä vaiheessa huutaa perään ja saada lapsi katsomaan taakseen. Ymmärtäähän sen, ettei ihan pienelle lapselle voi laittaa käsijarruja, koska niiden käyttäminen voisi ennemminkin olla riski kuin turva alamäissä. Meillä on ollut niin hyvä tuuri, että selvittiin kahdessa vuodessa vain yhdellä kunnon kaatumisella, jonka jälkeen saatiin laastaria laittaa urakalla molempiin jalkoihin ja käsiin. Luulen, että pahemminkin olisi meidän pyöräilykilometreillä voinut käydä, mutta tärkeää onkin, että lapsi on koko ajan kuuloetäisyydellä pyöräillessään niin vanhempi voi neuvoa ”liikennekäyttäytymistä”. Meillä pyörä olisi otettu jäähylle pariksi päiväksi pienistäkin tahallisista tottelemattomuuksista, koska ikinä ei voi pelata liian varman päälle kun on kyse turvallisuudesta liikenteessä. (haha, kuulostan ehkä vähän liikennepoliisilta, mutta niin vaan olen myöhemmin huomannut, että tiukka linja on kannattanut, sillä nykyään Minealla on homma paremmin kuin hyvin hallussa)

Kun polkupyörää alettiin etsiskellä, tuntui musta ettei mitään kivoja malleja ole missään! Kaikki oli yhtä hello kittyä tai kukkakuviota, eikä ne oikein napannut. Kummastelin myös sitä, että poikien pyörät oli jokseenkin neutraalimpia kuin tyttöjen – niissä oli ehkä aavistuksen räväkämmät teippaukset, mutta spider manit ja angry birdsit loisti enimmäkseen poissaolollaan. Löytämistäni malleista Jopo oli yksi ainoita sopivan simppeleitä pyöriä, jotka eivät näytä disneyn pyöriviltä mainoksilta, joten valinta oli aika helppo. Tietenkin pyörän piti olla ensisijaisesti Minean mieleen, mutta onneksi (todellakin, onneksi!) tyttö ihastui itsekin Jopoon, tai melkeinpä voisi sanoa rakastui kun ensin näki isompien lasten mallin turkoosina. Edullisin hinta bongattiin sillä hetkellä Prisman verkkokaupasta, joten pyörä pistettiin saman tien tilaukseen.

Ajattelimme alunperin, että tottakai tässä haetaan 16-tuumaista pyörää, kun nykyinen potkupyörä on 12-tuumainen ja viimeistään ensi kesänä jo pieni Minealle. Jopoissa on kuitenkin eroa muihin pyöriin verrattuna, ja niistä täytyy aina valita yhtä kokoa pienempi. Jopon 16-tuumaisessa Minean varpaat yltti juuri ja juuri maahan, mutta pyöräilemisestä ei olisi tullut yhtään mitään (Minea on 110cm pitkä). Niinpä testasimme 12-tuumasta ja sehän olikin täydellisen sopiva, kuitenkin vielä kasvuvaralla niin että samalla pyörällä varmasti pärjätään seuraavakin kesä.

Pyörä tuotiin kotiovelle myöhään iltapäivällä, joten ajattelimme että seuraavana päivänä voisi käydä hakemassa satulatankoon kiinnitettävän tukikepin, mäkin vielä Nikolle sanoin, että onneksi pyörä hommattiin nyt jo keväällä, niin ehtii sitten kesällä joskus oppia polkemaan ihan itse, eikä mun tarvitse koko kesää juosta rattaiden kanssa tanko toisessa kädessä. Minea halusi kuitenkin vielä samana iltana käydä testaamassa uutta pyörää etupihalla, ja viiden minuutin päästä Niko ja Minea tuli pyytämään mut ja Nooan ulos katsomaan. Siinä se tyttö polki edestakaisin ihan kuin olisi pyöräillyt jo pidempäänkin. Seuraavana päivänä Minea oli jo ihan pro, viikon harjoittelun jälkeen olisi voinut luulla, että pyörällä on poljettu jo pidempäänkin. Olin niin ihmeissäni, että siirtyminen potkupyörästä polkupyörään sujui vähän kuin huomaamatta, mutta onhan se jo useasti ennenkin todettu, että potkupyörä opettaa lapselle pyöräilyyn vaadittavan tasapainon. 4-vuotiaan jalat on jo riittävän vahvat polkemaan, joten nämä yhdistettynä ei voi tarkoittaa muuta kuin mestaritasoista taiturointia.

Joskus olen kuullut, että ihmiset on potkupyöränkin jälkeen laittaneet lapselleen apupyörät siirryttäessä polkupyörään, mutta kokemuksesta voin nyt todeta, että se olisi ollut typerin teko ikinä. Toiseksi voin sanoa, että kolmipyörä on täysi turhake, jos nimittäin parivuotiaalle valitsee pyörää, niin ehdottomasti kannattaa hankkia potkupyörä, jolla ajamaan opettelu sujuu niin paljon helpommin. Miten potkupyörätkin on keksitty vasta hiljattain?! Kuinka paljon helpommalla vanhemmat nykyään pääsevätkään, kun säästyvät raskaiden kolmipyörien työntämiseltä ja myöhemmin hermoja raastavalta pyöräilyn opettelulta!

Naapurin pojan kanssa Minea nyt sitten hurjastelee päivittäin pitkin katuja. Molemmilla siirtyminen polkupyörään sujui yhtä helposti, ja me äitit vaan seisottiin vieressä suu auki ihmetellen, että menikö tämä tosiaan näin iisisti. Nyt pyöräilyä on jo takana muutama viikko, ja vauhti on niin kova että saan Nooan kanssa hyvän lenkin Minean perässä harppoen. Peukut vaan pystyyn, että tänäkin kesänä säästytään isommilta kaatuamisilta, ja että ne liikenteen pelisäännöt pysyy mielessä sittenkin kun taidot koko ajan karttuu entisestään.

Millä teillä pyöräillään tänä kesänä? Onko kellään edessä vaihto potkupyörästä polkupyörään tai joko olette ehtineet hankkia kesän menopelin?

AAMUKAHVILLA

23 huhtikuun, 2016

Nooan sairaspäivien aikaan olemme luonnollisesti olleet lähes pelkästään sisällä, mikä on selkeästi näkynyt varsinkin Minean turhautumisena. Iltaa kohden meno sen kuin yltyy ja leikkimisestä tulee enemmänkin säheltämistä kuin tarkoituksellista touhuamista, ja toisaalta myös mun pitäisi olla huomattavasti enemmän keksimässä aktiviteetteja kuin tavallisesti. Ymmärtäähän sen, että isommalle lapselle se on ihan oikeastikin tylsää kun ei ole leikkiseuraa, ja joka kerta kun jonkun leikin aloittaa, se keskeytyy siihen että mun on lähdettävä tekemään jotain Nooan kanssa tai on jo ruoanlaiton aika. Kun peruspäivä on näin superintensiivinen kuin nyt sairaspäivinä, huomaan itse olevani aavistuksen stressaantuneempi ja ärsytysherkempi.

Muutaman ystävän kanssa olen joskus miettinyt sitä, kuinka erilaisia me ihmiset voidaankaan olla sen suhteen, kuinka hyvin kestämme esim melua tai kuinka paljon kaipaamme toisten ihmisten läheisyyttä. Itse olen aina kuulunut siihen porukkaan, joille kova melutaso voi olla stressitekijä ja kainalokkain sohvalla istuminen tai käsikkäin kaupungilla käveleminen ei ole mikään välttämättömyys. En tykkää nukkua liian kiinni toisessa ihmisessä, kaipaan rauhallisia hetkiä, jolloin toisen kanssa voi olla luonnollisesti vaikkei puhuisikaan mitään enkä tarvitse pieniä huomionosoituksia joka välissä muistaakseni, että toinen on tärkeä. Äitinä olen ehkä hieman erilainen kuin ystävänä tai puolisona, halaan ja pussaan jatkuvasti, nappaan lapsia syliin joka välissä ja parasta on vain istua sohvalla ja silittää Mineaa ja Nooaa. Mutta siltikin olen nyt varsinkin tällä viikolla huomannut, kuinka kaipaan niitä pieniä oman tilan hetkiä kuten nyt vaikka se, että saisi käydä rauhassa vessassa tai voisi joskus istua syömään aamupalaa ilman että samalla ramppaat vähintäänkin kymmeneen kertaan keittiössä hakemassa lapsille jotain. Joinain aamuina tekisi mieli kysyä ääneen, onko se todella niin paljon vaadittu, että antaisitte äitin olla kymmenen minuuttia omassa rauhassaan, mutta toisaalta olen roolissani onnellisempi kuin koskaan, joten en koe olevani ”oikeutettu” valittamaan.

Jostain syystä nimenomaan aamupalasta on muodostunut mulle se kynnyskysymys. Muistan elävästi ihan ensimmäisen äitienpäiväni ja sen kuinka ehkä vähän hölmistyneenä mietin, näinkö sen todella kuuluu mennä että syön koko vuoden ”tärkeimmän” aamupalani samalla lasta imettäen. Ehkä olin silloin vielä muutenkin tietämätön siitä, miten vanhemmuuden myötä suurin muutos elämään tulee juurikin arjen ja pyhän sekoittumisessa – lasten kanssa kaikki päivät on jollain tasolla toistensa toisintoja, kun tietystä rytmistä on aina pidettävä kiinni.

Mediassa on puhuttu paljon äitien putoamisesta äitiroolin mustaan kuoppaan ja äitien uhrautuvasta vanhemmuudesta, jossa oma minä unohtuu perhearjen alle, ja olen tätä keskustelua seurannut huvittuneena miettien, että itse olen todellakin hurahtanut äitiyteen ja nautin siitä roolista, mutta se oma tila silloin tällöin – se on se, ehkä ainut asia, jota kaipaan ajalta ennen lapsia. En haluaisi olla joka päivä koko ajan jonkun käytettävissä niin että viisi minuuttiakin on liian paljon vaadittu. Silti samaan aikaan nauran itselleni ja omille turhamaisen pienille vaatimuksilleni, joita en periaatteessa edes kehtaa ääneen sanoa, mutta ehkä se päivän viisi- tai kymmenminuuttinen on mulle se keino pitää oma minuuteni kasassa? On ihanaa olla halutuin tyyppi omille lapsilleen juuri sillä hetkellä, mutta on myös lähes huvittavaa, kuinka sitä voikin ihminen nauttia esim rauhassa siivoamisesta tai myöhäisillan suihkusta, jolloin kukaan ei ole oven takana pyytämässä huomiotasi. Tiedän jo nyt kaipaavani niitäkin hetkiä vielä jonain päivänä, mutta just nyt ymmärrän, miksi jotkut äidit on kateellisia miehilleen työpäivän aikana vietetyistä lounashetkistä. Huomaan sen itsekin, kuinka virkistävää on silloin tällöin lähteä ystävän kanssa kaupungille tai pitkälle lounaalle ilman lapsia, ja pienikin virkistyshetki tuo paljon jaksamista arkeen. Onko teillä koskaan samoja ajatuksia? Tai mikä on se teidän juttu silloin kun kaipaatte omaa aikaa?

VESIROKKO vol2

21 huhtikuun, 2016

Nooan sairastettua nyt kolmatta päivää voin hyvin todeta, että kyllä se todella näyttäisi niin olevan, että sisarustartuntana vesirokko tulee seuraavalle paljon pahempana! Jos Minealla oli ne parikymmentä näppylää, jotka ei edes kutissut tai nostanut kuumetta, niin Nooalla on vesikelloja kaikkialla. Niitä on tänään löytynyt jopa jalkapohjista, ja jo aiemmin näppyjä tuli päähän, suuhun, korviin jne eli todellakin ihan kaikkialle. Nooan olo on eilen ja tänään ollut muutenkin aika surkea, kun näppylät kutittavat ja kuumetta on ollut kolme päivää putkeen. On varmaan sanomattakin selvää, ettei yötkään ole menneet kovin hyvin, ennemminkin voisi sanoa, että öisin on enemmän valvottu kuin nukuttu..

Näppylöiden kutinaan ollaan testailtu apteekista vesirokkoon tarkoitettua viilentävää vaahtoa ja kaapista sattui valmiiksi löytymään sinkkivoidetta, jota yksi teistä suositteli kommenttiboksissa. En tiedä, onko kummastakaan ollut juurikaan apua, Nooaa selvästi kutittaa, mutta pieni ressukka ei osaa oikein raapia ja vain valittaa itkemällä tukalaa oloaan.

Lapsilla ihme kyllä kuume ja huono olokaan ei yleensä vaikuta siihen, miten päivällä jaksaa touhuta. Nooa otti yhdet ylimääräiset päiväunet, kun unet on olleet niin katkonaiset, mutta muuten poika on koittanut parhaansa mukaan leikkiä lempijuttujaan. Meiltä löytyy melkein samat lelut nyt kuin aikoinaan Mineankin ollessa pieni, mutta kyllä pojat vaan on poikia ja löytää hetkessä ne auto-, -työmaakone- ja pelastusajoneuvolelunsa. Yhtäkään ns tyttöjen kirjaa Nooa ei ole kaapista hakenut, vaan uudelleen ja uudelleen luetaan yhtä ja samaa autokirjaa, jonka sivuilta löytyy muutama erilainen kuorma-auto. Nooa kääntelee sivuja, osoittaa kuvaa ja kysyy ’tämä’, mä vastaan auton nimellä ja Nooa toistaa ’au’. Ulkona liikuttaessa tavalliset autot ei herätä erityistä kiinnostusta, mutta vähänkin normaalista isompi tai äänekkäämpi menopeli saa pojan pään pyörimään ja toistelemaan ’au, au, au’. Itselleni en voi tästä kunniaa ottaa, vaan kyllä se taitaa vaan niin olla, että autohommat on pojilla geeneissä ja ne omaksutaan ihan opettamattakin. Ei Minealle ole koskaan luettu yhtä ja samaa autokirjaa kymmentä kertaa päivässä, hyvä jos autot kiinnosti juuri ollenkaan.

Yleensähän se menee juuri niin että kaikki hommat kasautuu samaan aikaan, eikä tänäänkään ole ollut poikkeus. Meillä oli jo aikoja sitten sovittu tämän meidän asunnon kauppojen allekirjoitus ostajan pankkiin tälle päivälle, joten pariin kertaan saatiin miettiä, miten Nooan kanssa tehdään kun poikaa ei vesirokkoisena oikein voi yleisiin paikkoihin viedä. Mietimme jopa juoksevamme allekirjoittamaan autosta käsin vuorotellen pankkiin niin että toinen on sillä aikaa Nooan kanssa, mutta lopulta pankkivirkailija sanoi, että voisimme tulla kaikki käväisemään paikalla pikaisesti, kun konttoritilat oli remontissa ja pääsimme kätevästi sivukäytävältä pyörähtämään neukkarissa. Pientä säätöä joo, mutta kaupat on nyt tehty ja enää puuttuu meiltä koti, johon muuttaa ensi kuussa. Kaipa sekin vielä järjestyy, ja jos ei niin sitten reissataan vaikka koko kesä, hah!

previous 1 … 20 21 22 23 24 25 26 … 66 next