Viimeinen kuukausi kotiäitinä

aitiydesta IMG001 aitiydesta IMG002 aitiydesta IMG003

Heräsin tässä tajuamaan kuinka mulla on juuri käynnistynyt viimeinen kuukausi kotiäitinä. Uskon vahvasti, että tämä on viimeinen laatuaan ikinä, sillä vaikka kolme lasta ei lukumääränä olisikaan mitenkään mahdoton, niin ajatuksena se tuntuu liian raskaalta ja vaativalta omaan elämäntilanteeseeni, etenkin kun kumpikaan näistä meidän lapsista ei ole vauva-aikana ollut sieltä helpoimmasta päästä. Nooan unien kanssa taistellaan tälläkin hetkellä, ja useamman viikon ajan olen saanut öisin valvoa Nooan kanssa tunnista kahteen, kun heräilyt alkavat melkein heti sen jälkeen kun itse pääsen sänkyyn. Just nyt odotan kauhulla elokuuta ja sitä jos joudun edelleen valvomaan öisin ja seuraavana aamuna heräämään töihin. En tiedä, onko musta siinä tapauksessa työntekijäksi ollenkaan, mutta toivon että tämä tilanne jotenkin maagisesti korjaantuu itsestään ennen töiden alkua tai ainut vaihtoehto on aloittaa unikoulu (jota en toivoisi joutuvani tekemään).

Jos ihmiset on kysyneet, millä mielellä olen palaamassa töihin, niin voin rehellisesti sanoa, että jatkaisin hoitovapaata jos se vain olisi mahdollista, mutta toisaalta myös kaipaan sitä, ettei tarvitse olla kotona lasten kanssa lähes 24/7. Kotonaolo voittaa kyllä kaiken muun, mutta on se joskus melko raskastakin. Mielessä pyörii vähäpätöiset asiat kuten onko liikaa pyydetty että saisi käydä rauhassa vessassa, eikö sitä saa edes kymmeneksi minuutiksi täysin keskittyä ruoanlaittoon tai miksi ihmeessä pitää koko ajan olla kieltämässä jompaa kumpaa lapsista tekemästä jotain täysin järjetöntä – leikkisivät nätisti nyt edes hetken aikaa niin saisi joskus tehdä jotain keskeytyksettä alusta loppuun. Onhan se ihan oikeasti aika luksusta syödä töissä lounas kaikessa rauhassa ilman että ravaat pöydän ja jääkaapin väliä hakemassa unohtuneita tarvikkeita tai ilman että joudut hotkia lautasesi tyhjäksi samalla kun lapsi vieressä heittelee omaa ruokaansa joko pitkin pöytää tai lattialle koiran syötäväksi. Tai entäs se, että huonommilla ilmoilla se onkin joku muu, joka sinne puiston laidalle lähtee seisoskelemaan lasten kanssa eikö itse tarvitse kaivaa sadetakkia naulakon perältä. Ajatus tuntuu samaan aikaan sekä ihanalta että haikealta, koska loppujen lopuksi, mitä muutakaan sitä oikeasti haluaisi tehdä kuin seisoa hiekkalaatikon reunalla hymyillen sille, kuinka ihanaa elämä on kun mukana on nämä kaksi mitä mahtavinta pientä tyyppiä. Vasta Minean ja Nooan myötä elämä on alkanut näyttää todellisen ihanuutensa, vaikkei se missää nimessä hullumpaa ollut aiemminkaan.

Samalla kun hoitovapaapäivät käyvät vähiin koitan miettiä positiivisesti sitä, kuinka päivät tulevat meillä silti olemaan melko kevyitä ja arki edelleen kotipainotteista. Lasten hoitopäivät pidetään kuusituntisina niin että meillä on koko iltapäivä aikaa touhuta yhdessä asioita, ja joinain aamuina vien lapset myöhemmin hoitoon niin aamut ei tunnu niin kiireisiltä. Varmaan syksy tulee olemaan se kaikkein väsyttävin, kun kaikki on vielä uutta ja vaatii koko perheeltä totuttelua, mutta keväällä asiat on aina valoisampia ja kummasti arkikin tuntuu helpommalta. Kertokaa te, jotka olette vasta totutelleet uuteen arkeen, miten kaikki on lähtenyt sujumaan ja onko se paljon erilaista kahden kuin yhden lapsen kanssa? Meneekö aamut pakostikin ajan kanssa kilpaa juostessa, ja onko alku ollut itsellekin hankalaa?

Uimaan!

Täällä on viime päivät vietetty normirytmillä eli arki rullaa vauhdilla eteenpäin, ja tänään tajusin kuinka vähän tässä enää onkaan näitä kotipäiviä ennen kuin työt kutsuu elokuussa. Hassua sinänsä, että elän jatkuvassa kiireen tunteessa, vaikka tosiasiassahan meidän päivät on mitä rennoimpia ja välittömimpiä. Koitan pyörittää kahta erilaista arkea niin että lasten kanssa olen läsnä eikä kiirettä ole olemassa, läppäriä ei avata kuin Nooan nukkuessa ja Minean puuhatessa omia juttujaan ja päivät suunnitellaan täysin lasten ehdoilla. Harvemmin edes haaveilen kaupungille lähtemisestä, ruokakaupassa käymisestä tai mistään muustakaan sen erikoisemmasta, vaan aamuisin katsotaan, miltä kelit näyttää ja puistoillaan tai sovitaan leikkitreffejä sen mukaan. Vasta illalla kodin hiljennyttyä alkaa juoksu aikaa ja väsymystä vastaan, ja seuraavana aamuna lapset on jälleen kaikesta kiireestä ja stressistä tietämättömiä – täydellistä kotiäidin yrittäjyyttä sanoisin!

uimaan IMG001

Helposti innostuvana luonteena olen lähes aina mukana, kun joku ystävistäni ehdottaa jotain kivaa tekemistä. Niinpä innostuin myös nyt, kun sain blogin kautta mahdollisuuden osallistua Minean kanssa Pikku Joutsenen järjestämään uimakouluun. Eilen starttasimme ekalla uimakerralla, ja voin jo nyt sanoa että tämä on innostuksen perusteella Minealle ehdottomasti yksi kesän hittijuttuja. Olemme viime talven aikana käyneet hävettävän vähän uimassa uimahalleissa, joten pieni alkutotuttelu vedessä touhuamiseen ja kellukkeilla uimiseen on ollut aika paikallaan näin ennen niitä helteisiä uimakelejä (sanokaa, että niitä nyt on vielä tulossa tälle kesälle!). Kirjoitan kokemuksistamme vielä tarkemmin lisää tämän viikon lopulla, uimakoulun käytyämme, mutta jos vastaava on teilläkin hakusessa, niin täältä pääset katsomaan Pikku Joutsenen kesäuimakoulujen aikataulut.

uimaan IMG002

Syksyn ja kevään ajan Minea kävi kerran viikossa temppujumpassa ja kevätkaudella siihen päälle kerran viikossa enkkukerhossa. Kaksi kertaa viikossa tuntui sopivalta harrastusmäärältä vielä kotona ollessa, mutta saapa nähdä, miten ensi syksynä tehdään kun päivähoito tulee mukaan kuvioihin. Nyt kesälle otimme tämän uimakoulun, joka kestää viikon, ja muutaman kuukauden ajan Minea käy myös yleisurheilukoulussa joka on kerran viikossa. Kesällä tulee ehkä reissattua tavallista enemmän, mutta toisaalta meidän arki on ympäri vuoden ja viikon jokaisena päivänä melko samanlaista, joten kesäharrastuksetkin on kivoja, varsinkin kun Mineakin on niistä enemmän kuin innoissaan. Missä iässä teillä on aloitettu harrastamaan? Olisi myös kiinnostavaa kuulla, miten harrastukset on valittu – yhdessä kaverin kanssa, äitin ja isin suosikit vai jotain mitä lapsi itse toivoi?

Arkiapua

kahvilassa IMG001

Hädässä ystävä tunnetaan, niinhän sitä sanotaan. Sain eilen kokea lauseen todellisen merkityksen, kun rakas ystäväni Kerttu lupautui ottamaan Nooan ja Minean aamupäiväksi luokseen, jotta itse sain tehdä töitä.

Kuten tiedätte, teen kahta sivutyötä, blogia ja valokuvausta, mutta päätoimisesti olen hoitovapaalla, mikä tarkoittaa paljon yötöitä ja väsyneitä aamuja. Systeemi toimii juuri ja juuri, mutta pienikin poikkeama arkirytmeissä saa tarkan järjestelmäni kaatumaan niin että hommat lähtevät lumipallon lailla kasautumaan, ja yhtäkkiä huomaan olevani korviani myöten pulassa työhommien kanssa. Viime viikon sairastelu aiheutti sen, etten saanut yhtiäkään kuvia muokattua (jo puolikin tuntia näytön äärellä tuntui olevan silmätulehduksessa ihan liikaa), blogi päivittyi hitaasti ja myönnän, pieni paniikki ehti hiipiä takaraivoon, kun tiesin miten kaikki kasaantuisi. Itsepähän olen itseni tähän liemeen hankkinut, ja kuten olen sanonutkin, vasta vihoviimeisenä keinona olisin valmis luopumaan kummastakaan hommasta, sillä mitään pakkopullaa tämä ei koskaan ole ollut.

Kerttu huomasi ahdinkoni ja tarjosi auttavaa kättään, ja alun epäröinnin jälkeen päätin kuitenkin tarttua tilaisuuteen – miksi valittaa jatkuvasti epäonnestaan ellei itsekään ole valmis tekemään mitään muutoksen eteen? Meidän muuton aikana toinen ystäväni oli myöskin valmiina tarjoamaan apuaan lasten leikittämisessä, ja Minea ja Nooa on muutamaan kertaan ollut naapurissakin hoidossa, mutta muuten olemme pärjänneet omin avuin tai lastenhoitajan avustuksella silloin kun itsellä on ollut sovittua menoa. Nyt kuitenkin löysin itseni huristelemasta Kertulle heti aamusta, jätin lapset iloisina hoitoon ja suuntasin lähimpään kahvilaan läppärin ja kolmen muistikortin kanssa tekemään töitä parin tunnin ajaksi. Kolme tuntia ei vielä maailmaa mullista, mutta oli mulle iso juttu, niin henkisesti kuin konkreettisestikin. Vaikka nyt tuntuu siltä, että olen elämäni velkaa Kertulle, niin en voi sanoa yhtään katuvani eilistä. Päinvastoin, lapset olivat leikkineet perhepäivähoitoa, ja kaikki oli sujunut niin mutkattomasti, että nyt odottelen, milloin Kertun Kultasäihkeet-ryhmään voi ilmoittautua. Kiitos Kerttu, olet kultaakin kalliimpi ystävä!

1 … 18 19 20 21 22 23 24 … 66