Tästä maanantaista eteenpäin on meidän perheessä alettu totutella täysin uudenlaiseen arkeen. Lapset aloittivat täysipäiväisesti hoidossa ja meillä loppui Nikon kanssa loma, joten seuraavat vuodet painetaan niin sanotusti uraputkessa arjen kiireitä ihmetellen ja kesälomia odottaen. Ei sillä ettenkö ihan oikeasti viihtyisi työssäni, mutta lasten ollessa vielä näin pieniä on arki ehdottomasti helpompaa (ja varsinkin kiireettömämpää) kotona ollessa, enkä voi kieltää ettenkö hieman jännittäisi sitä, millainen tästä syksystä on tulossa. Kaikilla meillä on varmasti opeteltavaa ja totuteltavaa ennen kuin asiat lähtevät rullaamaan rutiinilla.

Viime keväänä tuskastelin sen kanssa, mistä hakisimme lapsille hoitopaikkaa – 1,5-vuotiasta Nooaa kun en halunnut kovin laitosmaiseen hoitopaikkaan, vaan ajatuksena oli mahdollisimman pehmeä lasku kotihoidosta päiväkotiin. Onneksemme entisen asuinalueemme lähistöltä löytyi mitä parhain hoitopaikka, ja päätimme laittaa molemmat lapset yksityiseen ryhmäperhepäivähoitoon. Minea ja Nooa saavat viettää koko päivän samassa ryhmässä, hoitajat ovat mitä ihanimpia ja sydämellisimpiä tyyppejä, ryhmäkoko on kivan pieni ja toimintatavat on lapsen mukaan hyvin joustavat. Päiväunia saa nukkua niin pitkään kuin nukuttaa, tunnelma on rento ja ymmärtäväinen, mutta silti toiminta on suunnitelmallista ihan niin kuin missä tahansa päiväkodissakin. Itse asiassa meille on hoitoa valitessa aina vähiten merkinnyt se, millaisia tavoitteita tai toimintoja hoitopaikassa lapselle tarjotaan, koska alle kouluikäiselle on varmasti ihan riittävää se, että huolenpito on rakastavaa ja lapsesta välitetään aidosti – siinä sivussa on melko merkityksetöntä, missä iässä opitaan lukemaan tai painotetaanko arjessa taiteellista vai liikunnallista kehittymistä.

Minean kanssa hoidonaloitus on ollut superhelppoa, ja viime viikolla aloitettu tutustuminen jo osoitti sen, että tyttö tulee viihtymään uudessa hoitopaikassaan. Nooalla sujui parituntiset käynnit myöskin aika esimerkillisesti, mutta tänään unille oltiin menty huutaen ja itkevän pojan myös hain iltapäivällä kotiin. Lasten hoitopäivät onneksi jäävät noin kuusituntisiksi, mikä tulee osaltaan helpottamaan arjen väsymystä, mutta ensimmäinen kuukausi tai kaksi ovat varmasti ne vaikeimmat. Luulen, että Nooan osalta tilanne helpottuu vähän joka päivä, ja kunhan poika alkaa luottamaan hoitajiin, jää itkut luultavasti kokonaan pois. Tänään ikävän huomasi parhaiten siitä, kuinka Nooa halusi suurimman osan iltapäivästä istua sylissä, ja hoidossa pikkumies oli kuulema vähän väliä käynyt rutistamassa siskoaan, voi murua. Harmi että tähän samaan viikonalkuun Nooa sai yskänkin, ja nyt jännitetään tuleeko meille vielä joku kesäflunssa, joka ajaa koko porukan sängyn pohjalle..

Jos lapsilla on ollut totuttelemista hoidon kanssa, niin kyllä se vaan on itsestäkin tuntunut oudolta palata töihin. Yleensä meillä töissä tulee suurempia muutoksia noin kymmenen vuoden sykleissä, mutta itselläni on käynyt aavistuksen huono tuuri siinä, että molempien äitiyslomien jälkeen olen saanut palata muutosten keskelle. Se tietää automaattisesti paljon lisätöitä, uuden opettelua ja vanhojen tapojen uudelleen organisoimista. Lapsettomana ihmisenä olisin pelkästään innoissani kaikista niistä uusista mahdollisuuksista, joita muutokset aina tuovat tullessaan, mutta tässä tilanteessa luulen päällimmäiseksi kysymykseksi nousevan sen, mihin kaikkeen aikani tulee riittämään. Tiedättehän, kun haluaa tehdä työnsä mahdollisimman hyvin, mutta silti toivoo arjesta löytyvän jotain mieleistä vastapainoa työnteolle? Mulle se mieluinen tekeminen tarkoittaa tätä blogia ja valokuvausta, joten koitan nyt saada kaiken tämän ja perheajan sopimaan kuvioihin parhaalla mahdollisella tavalla. Ihanaa joka tapauksessa että on työpaikka, johon palata, lapsille turvallinen ja huolehtiva hoitopaikka sekä itsellä mahdollisuus toteuttaa intohimon kohteitaan edes aika ajoin. Tähän yhtälöön kun vielä lisätään raksaprojekti, niin eiköhän tälle syksylle ole meidän perheen suunnitelmat melko lailla selvät, luulen ainakin että ensi vuonna kevättalvella huokaisemme pari helpotuksen huokausta uudella terassillamme.

Onko siellä muita uuteen arkeen totuttelevia, ja millä fiiliksellä teillä on aloitettu/aloitellaan? Itse huomasin tänään sen, kuinka paljon helpompaa äitinä oli viedä kaksi lasta hoitoon yhden sijaan, mutta tunteikastahan se siltikin aina on. Tsempit kaikille töihin palaajille!

Tämä postaus oli tarkoitus julkaista jo maanantaina, mutta huomasin vasta jälkikäteen, etten ollutkaan painanut julkaise-nappia. No, näitä perusmokia tuntuu sattuvan mulle nykyään ihan vähän väliä – vai miltä kuulostaa saman paidan ostaminen Nooalle kahteen kertaan viikon sisään tai kirppariostosten maksaminen väärälle tilille ja kahteen kertaan sekin? Tiedän, että aikataulujen unohtamiset ja kaikki muutkin sähläykset johtuu pelkästään siitä, että taidan jollain tasolla ylikuormittaa itseäni tällä hetkellä, mutta kun muuten elämä rullaa hyvin ja asiat hymyilee (voiko niin edes sanoa?!), niin tällä flow-fiiliksellä mennään jatkossakin! Ja todellakin, flow-fiilistä olen elänyt viime päivät uuden kamerani kanssa, sillä olen suorastaan tanssahdellut malttamattoman innoissani kuvaamaan asiakkaita tietäen, että samalla pääsee tutustumaan koko ajan paremmin uuden rungon mahdollisuuksiin.

Nikolla on menossa jo toinen kesälomaviikko, ja nyt on alkanut itsestäkin tuntua, että saan vihdoin siitä perinteisestä kesämoodista kiinni. Kävin eilen juoksemassa 6km, jonka jälkeen mieleni teki heittäytyä laiturille makaamaan selälleen, ei siksi että olisin ollut mitenkään poikki lenkistä, vaan siksi että taivas näytti niin kauniilta. Kyllä ne säät vaan vaikuttaa yllättävän paljon siihen, kuinka sitä huvittaa tai ei huvita tehdä mitään. Lähes kaksi viikkoa sateita sai meidät jo epätoivoisesti kaivelemaan netistä äkkilähtöjä, mutta kaikki mitä oli ensi viikolle saatavilla, oli noin yhteen sanaan kiteytettynä Turkki. Jätimme sitten lopulta varaamatta, ja samalla ihmettelimme, miten emme koskaan ota opiksemme, vaan joka kesä etsimme samalla miksei täältä löydy mitään -paniikilla pikaista helpotusta Suomen surkeille säille ja vannomme, että seuraavalle vuodelle matka varataan hyvissä ajoin. Mitä luulette, pääseekö meidän porukka ensi vuonnakaan Etelä-Suomea pidemmälle?

Maanantaina Niko lähti Minean kanssa elokuviin katsomaan Iso kiltti jättiläinen, joten me jäätiin kotiin Nooan kanssa kaksin. Harvemmin on nyt viime aikoina tullut vietettyä aikaa vain Nooan kanssa, ja olin suorastaan vähän yllättynyt, miten erilainen tuo pieni mies oli itsekseen kuin siskonsa kanssa yhdessä ollessa. Yleensä Minealla ja Nooalla on koko ajan menossa kunnon härdelli niin että melua riittää enemmän kuin kerrostalossa olisi suotavaa. Molemmat pomppii, riehuu, kiljuu, karjuu, kinastelee, juoksentelee ja sotkee – useimmiten kaikkea tätä yhtäaikaa. Vähän väliä saa komentaa jompaakumpaa rauhoittumaan, jotta toinenkin saisi sykkeet tasaantumaan, sillä ei ole montaakaan asiaa, joita Nooa ei yrittäisi tehdä Minean perässä.

Kuitenkin huvittavaa oli se, kuinka rauhallinen poika meillä yhtäkkiä olikin. Nooa touhusi itsekseen duploilla, keskittyi reippaammin syömiseen enkä tainnut kuulla yhtäkään karjaisua tai nähdä yhtäkään pomppua. Ihan kiva joo, mutta luulen Nooan loppujen lopuksi olevan eniten itsensä silloin kun saa olla yhdessä siskon kanssa. Ääntähän tähän maailmaan mahtuu (sanoo ne, jotka ei asu meidän naapurissa), ja jos multa kysytään, niin lapsen riemu on ehdottomasti parasta katseltavaa.