Loma tuli tarpeeseen!

19 lokakuun, 2016

Onneksi vielä on kaksi päivää mun ja lasten syyslomasta edessäpäin, koska tänään meinasi jo alkaa ahdistamaan se, miten nopeasti nämä lomat aina menevät. Vasta iloittiin loman alkua, ja nyt jo tuntuu jälleen viikonlopulta. Tänään aloin myös miettiä, olikohan nyt kovin järkevää keksiä tälle viikolle mitään ohjelmaa, koska viikon tarkoitus oli ladata akkuja ja nollata alkusyksyn ajan takaraivossa jyskyttänyt tunne siitä, että pian tämä koko korttitalo kaatuu, kun kaikki langat ei meinaa pysyä käsissä. Taitaa olla munkin aika jo myöntää, että en todella tiedä, miten kuvittelin handlaavani koko tämän paketin (kolme eri työtä!) näillä resursseilla, mitä meikäläisellä tällä hetkellä on. Tai ehkä en ajatellutkaan sen pidemmälle, halusin tehdä kaiken ja halusin pystyä kaikkeen, mutta nyt huomaan joka viikko odottavani entistä enemmän viikonloppuja, jotka mulle yleensä tarkoittavat edes jossain määrin lisää aikaa omille projekteille. Haluanko mä jatkuvasti juosta kilpaa kellon kanssa? En, ja siksi loppusyksy tuleekin olemaan pelkkää downshiftaamista ja taloprojektista nauttimista.

No mutta. Tämä viikko on ollut ihana! Me ollaan treffailtu kavereita, Nooalla oli 1,5v neuvola ja maanantaina en aamupäivästä tehnyt y-h-t-ä-ä-n mitään. Nikokin kysyi kotona pyörähtäessään, että enkö todella ole saanut lapsia edes pihalla käymään, mutta ihan hyvällä omatunnolla vastasin tarkoituksenmukaisesti laiskotelleeni koko päivän. Tavaraa hujan hajan, liian monta koneellista pyykkiä pesemättä, pöydät pyyhkimättä ja lattiat täynnä hiekkaa. Siltä meillä ihan oikeasti näytti iltapäivästä, ja mua hymyilytti, koska elämä on silti niin ihanaa juuri tällaisenaan. Tänään kutsuin ison joukon ystäviä lapsineen meille NOSH-kutsuille, vaikka ihan vasta olin vannonut, etten tässä asunnossa pitäisi mitään isomman porukan kekkereitä ahtaiden neliöiden ja siivoamattomien sotkujen takia. Hyvin me kuitenkin pärjättiin muuttolaatikoiden seassa (okei, saatoin piilottaa yhden vaatekasan jo valmiiksi rojua täynnä olevaan saunaan..), ja illalla ajattelin, että olisi ollut todella harmi jättää kutsut pitämättä ja ystävät kutsumatta. Sainpa hyvän syyn ostaa muutaman euron kukkakimpun itselleni, ja tuli kokeiltua muutama loistava uusi reseptikin. Niitä ja naisten NOSH-mallistoa ensi viikolla blogissa, kunhan saan muutaman asun vielä kuvattua.

Näillä kuvien kahdella lomalaisella meinaa välillä yltyä meno liian villiksi, mutta toisaalta olen niin onnellinen siitä, että kolmenkin vuoden ikäerolla voi sisaruksista tulla näin ihanan läheiset. Neuvolassakin käydessämme terkkari kehui Minean suhtautumista Nooaan ja toisaalta myös sitä, miten Nooa leikki Minean kanssa upean sopusointuisasti. Nooa oli käsittämättömät 87cm pitkä ja painoi jo 12kg, joten ihan mikään pikkuvauva tuo poika ei ole. Sanoja tulee valtavat määrät, joskus kahden sanan yhdistelmiäkin, ja kaikki vähintään yritetään toistaa perässä. Vähitellen on kyllä alkanut näkyä pienen uhmankin piirteitä, sillä esim tänään Nooa makasi kaupan lattialla huutaen täyttä kurkkua, kun ei saanut juoksennella äitiä karkuun pitkin kaupan käytäviä. Minea on ollut näissä tilanteissa (ja niin monissa muissakin) ihana apulainen, joten annoin tytön valita itselleen kiilusilmä-avaimenperän kiitokseksi. Onhan se aika ihanaa, että noi kaksi ovat toisilleen niin äärettömän rakkaita ja tärkeitä, yhtään enempää en olisi voinut toivoa <3

Onko siellä muita lomailijoita, ja millaista puuhaa olette keksineet? Vai onko joku teistä ehkä osannut ottaa koko loman rennosti?

Sotkuinen koti 24/7

12 lokakuun, 2016

Tähän nykyiseen asuntoon muuttamisen jälkeen ei blogissa ole juurikaan vilahdellut kotikuvia, puhumattakaan mistään sisustusvinkeistä tai uusista huonekaluhankinnoista. Tämä johtuu ihan pelkästään siitä tosiasiasta, että tällä hetkellä elämme sitten kun elämää, mikä meidän kohdalla tarkoittaa muuttolaatikoita keittiössä ja makuuhuoneessa, järkyttävää talvivaatekasaa saunan lauteilla, pysyväksi sisustuselementiksi muodostunutta pyykkitelinettä olohuoneessa ja ei vain yhtä, vaan kahta penkkiä joille kerääntyy puolilikaisia vaatteita pinoiksi. Mielikuvitukseni on toistaiseksi täysin olematon, sillä vaikka muilla näkyy mitä ihanimpia ja kekseliäimpiä sisustuksia huonoimmissakin mahdollisissa puitteissa, niin mä en ole saanut aikaan edes kovinkaan siedettävää, vaikka asunto muuten on ihan jees. Motivaatio on yksinkertaisesti nollassa, kun tietää jo pian muuttavansa uuteen, ja vaikka olisi kuinka järkevää alkaa jo tässä vaiheessa vähitellen hankkimaan uusia huonekaluja, niin en pysty. En pysty, koska olen nainen ja niin isojen ja lopullisten päätösten tekeminen nyt, kun koti ei konkreettisesti ole valmiina enkä pääse valmiisiin huoneisiin mittailemaan ja suunnittelemaan, on lähes mahdottomuus. Jos yleensä tarvitsen Nikon mielipidettä siihenkin, minkä värisiä tyynyliinoja ostaa (ja kun vaihtoehdot on niinkin radikaalit kuin valkoinen, harmaa ja musta!), niin kuinka kuvittelette mun pärjäävän tämän mittakaavan päätösten kanssa!

Aiemmin olisin varmasti tullut hulluksi asuessani näin sotkuisessa kodissa, mutta ihme kyllä nyt tilanne on päinvastoin, ja Niko saa vähän väliä töistä tullessaan huokailla ja pyöritellä silmiään sille, kuinka voi olla mahdollista että aamupalan jäljiltä keittiönpöydälle valuneet jugurtit on siinä vielä iltapäivälläkin. Tai että edellisenä päivänä käyttämäni paistinpannu on yhä vieläkin tiskaamatta, roskat on viemättä eikä kukaan (lue: mä!) ole jaksanut pestä pyykkiäkään. Rehellisesti sanottuna en voisi enää olla yhtään vähemmän kiinnostunut siitä, miltä meillä näyttää, kunhan asiat rullaavat suunnilleen jouhevasti niin se riittää mulle. Tieto siitä, että tämä kaikki on väliaikaista, auttaa kummasti hermojen hallinnassa, ja toisaalta uusin oivallukseni on, että otan itselleni pieniä vapaahetkiä arjessa aina kun vain mahdollista.

Perheelleni sanoisin, että nauttikaa tästä rentoudesta nyt, tiedän ettei se tule kestämään enää kun muutamme uuteen kotiin! Uudessa kodissa jatkan samalla vanhalla nipottamisen hyväksi todetulla linjalla, ehkä jopa entistä aavistuksen tiukemmalla sellaisella, ja lupaan, että jatkossa jokaisella pienimmälläkin Lego friendsin osalla tulee olemaan tarkkaan harkittu paikkansa. Saattaa jopa olla, että vieraille jaetaan eteisen ovella muovipäällisiä jalkojen suojaksi ja Pablo takuuvarmasti vuorataan kuplamuovilla, jotta uudet pinnat pysyvät puhtaina mahdollisimman pitkään. Joskus olen muuten kuullut ihmisten sanovan, että siisteissä kodeissa elävät äidit eivät ehdi muuta tehdäkään kuin siivota valkoisia pintojaan samalla kun lapset jäävät ilman huomiota, mutta nyt molemmat vaihtoehdot kokeneena voin todeta, että valitettavasti meillä ainakin sekä lapset että muukin perhe elää edelleen kaikesta sotkusta ja ei-valkoisesta sisustuksesta huolimatta ihan yhtä tylsän tavallista elämää. Kaikkeni kyllä olen antanut jättämällä sukkiani lojumaan sinne sun tänne ja antamalla lelujen olla olkkarin lattialla useamman päivän (viikon!), mutta ei, sama keittiössä salaa suklaata mussuttava äiti olen silti huomannut edelleen olevani.

Raksaelämää

5 lokakuun, 2016

Huomasin tänään siinä kahdeksan aikaan illalla kotiin ajaessani lapset takapenkillä ulkovaatteissaan, jotka oli yltäpäältä betonipölyssä, että hei, tässähän mennään jo puolessa välissä raksaprojektia. Eilen asennettiin viimeiset ikkunat, huomenna paikoilleen laitetaan ovia ja sitten talon ulkopuoli alkaa olla melkein valmis – vain varaston laajennusosa ja parveke on keskeneräisiä. Miten tässä näin on päässyt käymään, että ensin ihmettelen miksei talo tunnu etenevän mihinkään ja nyt yhtäkkiä kaikki tuntuukin jo liian valmiilta? Olin varautunut pitkään ja puuduttavaan projektiin, mutta tällä hetkellä tuntuukin ennemmin siltä, että kaikki on edennyt niin sujuvasti, että kohta täytyy alkaa suunnitella seuraavaa projektia. Tai siis nimenomaan ei täydy, sillä lupasin itselleni, että talon valmistumisen jälkeen ainut projektini on osata olla kiitollinen jokaikisestä tavallisesta päivästä ilman mitään tavoitteita. En aloita kesäksi kuntoon -projektia, en varsinkaan ala haaveilla uudesta autosta, työstä tai lapsiluvun kasvattamisesta enkä myöskään suunnittele isompia tulevaisuuden kuvioita muutamaa viikkoa pidemmälle. Joskus on hyvä osata olla ja pysähtyä olemaan sitä, mitä juuri sillä hetkellä on, jos tiedätte mitä tarkoitan?

Raksaprojekti on tähän saakka ollut meidän osalta melko helppo, siitäkin huolimatta että joskus kiristää hermoja olla lasten kanssa itsekseen monta päivää putkeen. Paras päätös koko projektissa on ollut palkata ulkopuolinen rakentaja, Kylätimpurit, toteuttamaan tätä unelmiemme taloa sen sijaan että olisimme kunnianhimoisesti lähteneet itse rakentamaan kaiken. Se on varmaa, että olisimme voineet säästää kymmeniä tuhansia euroja tekemällä paljon itse, mutta toisaalta ajattelen, että se raha on ollut panostamista itse taloon ja laatuun mutta myös parisuhteeseen ja siihen, että talon rakentamisen jälkeenkin koko perhe voi hyvin. Jo tämä kulunut kuukausi, jonka Niko on viettänyt raksalla melko tiiviisti iltamyöhään saakka, on jossain määrin koetellut mun jaksamista, ja huomaa sen välillä lapsistakin kuinka etenkin Nooa ihmettelee, missä isi on koko päivän. Tilanne olisi ihan toinen isompien lasten kanssa, mutta molempien ollessa vielä aika pieniä, ei varmasti ole yhtään huono juttu, kun meidän kaikki aika ei mene rakentamiseen.

Pari kertaa viikossa mulla on ollut tapana käydä lasten kanssa raksalla katsomassa, miten hommat etenee ja samalla moikkaamassa Nikoa. Parasta on se, että seinän takaa naapurista löytyy ystäviä, joiden tyttö on Minean kanssa suunnilleen samaa ikäluokkaa ja useimmiten tytöt saavat toisistaan leikkikaverit vanhempien juorutessa raksajuttuja – eli pyöritellessä päätä sille, kuinka paljon kaikki voikaan maksaa! Katjan kanssa päätettiin ottaa perinteeksi viikonlopun raksakahvit aina kun vain satutaan olemaan maisemissa ja samaan aikaan tontilla, eikä se olisi yhtään hullumpaa jos sama perinne jatkuisi uudessa kodissa muuton jälkeenkin. Minea tänään suunnitteli myös sitä, kuinka helposti kaverin luokse voi jatkossa mennä leikkimään, kun toinen asuu niin lähelle ettei tarvitse edes takkia päälleen pukea kun menee pimpottamaan ystävän ovikelloa, tai itse asiassa riittää jo pelkkä vilkaisu omasta olohuoneen ikkunasta niin näkee onko naapurit kotona. Ja ihan samaan tapaan se on kieltämättä itsellekin ihanan helppoa, kun aina tietää läheltä löytyvän muita äitejä, joiden kanssa lähteä puistoon tai järjestää hetken mielijohteesta leikkitreffejä. Välillä koitan ihan tosissaan miettiä, millaista meidän elämä tulee uudella asuinalueella olemaan, mutta loppujen lopuksi en taida ihan vieläkään uskoa, että jonain päivänä, alle neljän kuukauden päästä me jo asutaan uudessa talossamme.

Minean ja Nooan ihanat uudet pipot on saatu suomalaisesta NopsuPopsu -verkkokaupasta

Vielä on paljon asioita, jotka on edelleen päättämättä ja tekemistäkin varmasti riittää meillekin talon sisätiloissa, mutta kyllä nyt jo alkaa pikkuhiljaa hymyilyttää ajatus valmistuvasta talosta. Tänään suunniteltiin spottien paikkoja, huomenna olisi tarkoitus olla yhteydessä liukuovia valmistaviin yrityksiin ja samalla olen alkanut mielessäni jo valikoida huonekaluja. Keittiön valinta alkaa tuntua varmemmalta, ja luulen että vielä yhden pienen tinkimisen jälkeen voin jo varmaksi sanoa valmistajan, johon päädytään. Kaikki tuntuu olevan suht hyvällä mallilla, vai onko nyt vain menossa rauhallisempi vaihe ja kohta taas suunnitellaan, tehdään ja menetetään yöunia kiireen vuoksi? Raksakuulumisia olisi tiedossa taas ensi viikolla, sattuuko teillä olemaan mielessä jotain erityistä, josta haluaisitte lukea?

previous 1 … 14 15 16 17 18 19 20 … 66 next