Niin, mitä se oikein edes on? Perhehetket, viikonloppusuunnitelmat lasten kanssa ja äititreffit lapsiporukalla on viime aikoina (vuosina!) tulleet aika paljon tutummiksi kuin miehen kanssa kaksin vietetyt romanttiset illat, tai ylipäätään kahdenkeskinen aika kotona ilman lapsia. Taidan olla sitä äitityyppiä, joka ei osaa vaatia aikaa itselleen, vaikka samaan aikaan voi arjessa pää räjähdellä ja hermoja kiristää, koska kaikki aika tuntuu menevän lasten kanssa paikasta toiseen juostessa tai ihan vaan kotona ollessa ja kotitöitä tehdessä. Ihan lähipiirissänikin on niitä äitejä, jotka harrastavat säännöllisesti, tekevät asioita oman hyvinvointinsa eteen ja mikä melkein yhtä suosittua, on niitä aviopareja, jotka järjestävät lapsille hoitopaikan mummolasta, jotta itse pääsisivät syömään, elokuviin tai viikonloppuna bändin keikalle. Yleensä niinä kertoina kun meidän lapset on olleet hoidossa, on meillä ollut ystävän häät tai muut juhlat, joissa lapset eivät ole iltaan saakka olleet mukana. En tiedä, missä mättää, ehkä siinä, että olen tainnut kehittää itselleni ajatusmallin, jonka mukaan sallin itseni viedä lapseni hoitoon vain jos kalenteri näyttää jotain ”pakollista” ennaltasovittua menoa. Se, että lapset olisivat hoidossa parisuhdeajan takia, kuulostaa enemmän kerran vuodessa -jutulta kuin joltain, jonka voisin ottaa tavaksi. Saattaa olla, että kuvittelen hoitoviikonloppujen olevan rajallinen määrä päiviä vuodessa, ja ne päivät jolloin tätä mahdollisuutta haluaa käyttää, on säästettävä niihin ybertärkeisiin menoihin, jolloin hoitopaikalle on ihan todellista tarvetta. Saattaa kuulostaa periaatteessa ihan järkevältäkin, paitsi kun tosiasiassa meidän lapsille olisi hoitopaikka tarjolla vaikka ympäri vuoden.

On niitä poikkeuksiakin tähän sääntöön, sillä viime viikonloppu oli siitä erikoinen, että kahdenkeskistä aikaa oli tarjolla niin Nikon kuin Mineankin kanssa. Olin sopinut lasten hoidosta vanhempieni kanssa, jotta pääsisimme ekaa kertaa molemmat Nikon kanssa raksalle lauantaina. Tietynlaista laatuaikaa ja parisuhteeseen panostamista sekin, että yhteistyöllä hioimme ja lakkasimme kymmenen vanerilevyä valmiiksi odottelemaan tämänviikkoista asennusta – ja minä kun kuvittelin, etten tässä taloprojektissa pääsisi tekemään mitään muuta kuin lastenhoitoa. Ehkä olisimme voineet käyttää päivän tehokkaamminkin, mutta raksapäivä oli poikkeuksellinen verrattuna normaalitilanteeseen, jossa sovimme päivän aikana whattsappissa talolla tapahtuvista asioista ja muista viikon juoksevista aikatauluista, sekä huikkaamme toisillemme oviaukossa moikat ennen töihinlähtöä. Tätä se talon rakentaminen taitaa monilla muillakin jonkin aikaa olla, jostain on tingittävä, jotta johonkin muuhun voi panostaa.

Samaan viikonloppuun mahtui myös Minean kanssa vietettyä laatuaikaa leffateatterissa Tatun ja Patun toilailuja seuratessa. Ehdottelin Minealle Tatua ja Patua jo aiemmin, mutta silloin elokuva ei saanut juurikaan kannatusta, mutta lopulta kun Laura ehdotti yhdessä elokuviin menemistä, vei kaverin seura voiton, ja Mineakin kiinnostui ajatuksesta. Tatun ja Patun seikkailuja pitkin Helsingin katuja seuraili loppujen lopuksi sen verran mielellään, että elokuva sai kehut koko porukalta, niin myös Minealta, ja tänään käytiin kirjastosta vielä lainaamassa yksi Tatu ja Patu -kirjakin iltalukemiseksi. Suurin osa elokuvan vitseistä taisi kuitenkin enemmän naurattaa mua kuin Mineaa, koska ihan kaikki viittaukset joulun perinteisiin tai muuten vain elämän realiteetteihin ei auenneet Minealle. Minean mielestä kuulosti ihan järkevältä paistaa hyasintteja uunissa ja ripustaa kranssi kaulaan, puhumattakaan siitä etteikö Helsingin slangilla voisi kaveria moikata huikkaamalla tsufet yläfemman kanssa. Nykyään se ehkä tuntuukin olevan enemmän poikkeus kuin sääntö, että lastenelokuviin ujutetaan huumoria kaikenikäisille, vai oonko mä vaan nähnyt pelkkiä angry birdsejä ja risto räppääjiä viime aikoina? Joko te muuten olette käyneet leffassa katsomassa Tatua ja Patua, mitä tykkäsitte? Mainoksissa näytti vilahtavan muutama muukin kiva jouluaiheinen lastenelokuva, joten meillä on tiedossa ainakin vielä yksi leffareissu ennen joulua.

Kaikki vaatteet hukassa, lapset kiukuttelee, kukaan ei jaksa nousta ylös, ulkona on liian pimeää, myöhässä taas, missä kurahousut, leipä ja kahvi autoon mukaan, vielä hakemaan unohtuneet unilelut, hiukset jäi nyt harjaamatta, ainiin ja hampaat, äiti en varmasti pue tänään näitä housuja, yökyökyök, et voi olla tosissas!

Missä vaiheessa meidän aamuista tuli yhtä suurta kaaosta, jossa vaatteet lentelee, äiti komentaa ja lapset kiukkuaa väsyneinä? Enkö voisi kelata takaisin niihin rennon rauhallisiin aamuihin, jolloin olin vielä hoitovapaalla ja ainut aikataulu joka painoi päälle, oli ulkoilu, lounas tai päiväunet eikä niistäkään ihan niin minuutilleen tarvinnut välittää. Nyt olen huomaamattani alkanut kahden lapsen äitinä elää niitä kuuluisia ruuhkavuosia ja mikä inhottavinta, arkena jokainen hetki tuntuu jollain tapaa aikatauluteltu, ja koko ajan olemme joko lähdössä johonkin tai tulossa jostakin. Ehkä aamut olisi lapsillekin helpompia, jos aikatauluissa olisi joustamisen varaa vai onko kaikessa lopulta kyse siitä, että itselläni on kiire ja stressi ajoissa töihin ehtimisestä ja huomaamattani tartutan tunteen lapsiin? Nooa on ihan tässä viime aikoina keksinyt, että on paljon kivempi pomppia kotona teepaitasillaan sohvalla tai yleensäkin tehdä mitä huvittaa milloin huvittaa – kuten kiivetä herkkujemmoista hakemaan levyllinen suklaata ja syödä sitä salaa kylppärissä. Ihan liian monena aamuna olen viimeisen kuukauden aikana vienyt autoon yhden kiljuvan lapsen sisävaatteissaan (useimmiten vähintään ilman sukkia ja takkia!), ja saman kiljuvan pojan tuon melkein joka päivä iltapäivällä myös takaisin kotiin. Vaistoaakohan lapset sen, milloin meidän vanhempien pitäisi jo olla jossain muualla, vai miten juuri niinä aamuina tai iltapäivinä kun itsellä on kiire, lapsia vähiten kiinnostaa autolle käveleminen tai turvaistuimessa istuminen. Ihan liian monena aamuna huomaan lähes väkisin istuttavani sen saman kiljuvan pojan autoistuimeen ja kylmän viileästi lähteväni huutokonsertin kuuluessa takapenkiltä ajamaan kohti hoitopaikkaa. Sen jälkeen kun kaikki keinot on jo kokeiltu ja suostuttelut havaittu turhiksi, on viimeinen keino tehdä asiat ilman neuvotteluja.

O-n-n-e-k-s-i on myös niitä aamuja, jolloin aamupalat syödään rauhassa lasten kanssa kotona, katsotaan Pikku kakkosta, leikitään hetki ja vaatekaapista ehditään valita kaikkein lemppareimmat vaatteet. Ihanan kiireettömiä, rentoja aamuja mahtuu meidän viikkoihin enemmän kuin niitä nyt on jo ihan pakko lähteä -aamuja, sillä muutenhan alkaisin väkisinkin haaveilla hoitovapaan jatkamisesta (en sano, ettenkö silti haaveilisi hah!). Kiireettöminä aamuina saatan aamukahvia juodessani ehtiä selata jonkun lehdenkin, ehkä saan laitettua ripsiväriäkin ja ehdin pakata lounasta mukaan töihin. Ne on aamuja, joista nautin täysillä, saan maata lasten kanssa sängyssä vielä pitkään heräämisen jälkeenkin, eikä kiirettä ole olemassa ellei sitä itse tee. Näinä aamuina Nooan uhmailun kanssa on huomattavasti helpompi elää, kun meillä kaikilla on aikaa istua eteisen lattialla odottamassa, kuinka pieninkin meistä koittaa saada kengät itse jalkaan, ja useimmiten ehdimme Minean toiveesta töpötellä portaita alas yksi kerrallaan sen sijaan että kiitäisimme hissillä nopeinta tietä pihalle. Jos saisin valita, työpäiväni alkaisi joka aamu aikaisintaan yhdeksältä, nauttisin aamuista kotona lasten kanssa, odottelisin rauhassa yön mustan pimeyden väistyvän päivänvalon tieltä ja silti tulisin ajoissa töistä kotiin hakemaan lapsia hoidosta. Tai ehkä odottaisin pimeän kaamoksen kääntymistä kevättalveksi jossain kauempana etelän lämmössä, yhdessä perheen kanssa – ei yhtään hullumpi vaihtoehto sekään vai mitä sanotte?