Olipa outoa tänään heräillä yhdeksän aikaan siihen, että ei vaan yksinkertaisesti enää väsyttänyt. Yleensä kun tilanne on se, että Nooa herättää jo hyvissä ajoin huutelemalla sängystään tai tepastelemalla meidän sänkyyn – heti sen jälkeen kun on ensin yöllä herättänyt vähintään kolme kertaa. Joinain viikonloppuina olen koittanut huijata Nooan katsomaan Pikku kakkosta istuttamalla pojan sohvalle murokulho kädessään, samalla kun itse yritän vieressä vielä torkahdella tai edes sulkea silmäni hetkeksi. Tänään sain kuitenkin herätä kun huvittaa. Lapset nimittäin lähtivät jo eilen viikonlopun viettoon vanhempieni luokse, jotta meillä olisi aikaa olla raksalla ja tehdä muita hommia. Samaan aikaan melko ihanaa ja kauheaa, sillä oma aika oli juuri sitä mitä tähän väliin tarvitsinkin, mutta toisaalta on jo nyt kova ikävä lapsia. Näitä vanhemmuuden ristiriitoja, tiedättehän.
Tarkoitus oli että nyt myös allekirjoittanut pääsisi raksalle tekemään jotain hyödyllistä, mutta kaksi ystävää sattui kysymään vauvakuvauksia viime viikolla syntyneille vauvoilleen, ja aamupäivät onkin sitten vierähtäneet niissä hommissa tänään ja vielä huomennakin. Tammikuun ajan olen lomaillut kokonaan enkä ole ottanut yhtään uusia asiakkaita, mutta jälleen helmikuun loppupuolelta eteenpäin on alkanut kuvauskalenteri täyttyä tämän kevään osalta nopeaa tahtia. Rakastan kuvata, mutta arjen asettamat aikarajoitteet on osoittaneet, että jatkossa voin ottaa vain joitakin asiakkaita per kuukausi, joten jos joku teistä on suunnitellut kevät- tai kesäkuvia mun ottamina, niin suosittelen laittamaan viestiä ensi kuun aikana. Tänään muuten harmittelin sitä, ettei ole tullut omista lapsista otettua kuvia studiollani, sillä kuvia olisi ihana teettää uuteen kotiin seinälle, muitakin kuvia siis kuin näitä arkisia blogiin räpsittyjä otoksia.
Huomenna lapset taas palaavat kotiin aamupäivästä, ja tiedän että perusarjesta on jälleen aavistuksen hankalampi saada maanantaina otetta, kun viikonloppu on mennyt näinkin rennoissa merkeissä. Huomenna lupaan ryhdistäytyä ja koittaa ehtiä olla hyödyksi raksallakin, mutta muuten ajattelin aloitella pakkaamista jo vähitellen. Niko toi alkuviikosta pinon muuttolaatikoita eteiseen, ja vasta siinä niitä katsellessani ymmärsin, että tosiaan, muuttohan on jo kahden viikon päästä. Miten musta silti tuntuu, ettei raksalla vielä ole lähellekään valmista, ei varmaan vielä viikonkaan päästä jolloin muuttotarkastuksen pitäisi olla. Yksi asia on kuluneina kiireisinä päivinä ja viikkoina ollut meille todellinen pelastus – nimittäin läheiset ihmiset ympärillämme! Ihana ystäväni katsoi lapsia maanantai-iltana kun itse kävin vahaamassa kylppärin kattoa, ensi viikolla Nooan kummisetä käy kaakeloimassa alakerran vessan, Nikon ystävä on parin viikon ajan ollut tekemässä sähköjä ja isovanhemmat auttaa lasten kanssa. En tiedä, miten sitä kiittäisi kaikkia apuaan tarjonneita sitten kun projekti on valmis, mutta se on varmaa, että apu on merkinnyt meille enemmän kuin uskottekaan.
Minean vatsataudin mentyä ohi olin jo täysin varma, että tällä kertaa me muut onneksi säästyttiin tartunnalta, mutta ensin huonoa oloa alkoi tuntea Niko, ja sitten keskiviikkona hoidosta haettaessa hoitajat kertoivat Nooan olevan kipeänä. Lopulta olimme lauantaina siinä tilanteessa, että jokainen meistä oli vähintään oksentanut, ja pienimmälle tauti tuli rajuimpana. Muuten en sairastamisista ja kotipäivistä niinkään ahdistu, mutta tällä hetkellä vatsatauti tuntui tulevan huonoimpaan mahdolliseen saumaan raksa-aikataulujen puskiessa vauhdilla eteenpäin, taudeista välittämättä.
