Ja miten ne juhlat sitten oikeasti menivät…

Pakko aloittaa leipomaan hyvissä ajoin, lauantaina porkkanamuffinssit ja kakkupohjat, sunnuntaina heti aamusta suolaiset piirakat ja muffinssien täyte, päivällä vielä kakun täyttäminen ja suklaamansikat ja lopuksi hampparit juuri ennen tarjoilua. Lauantai meni markkinoilla ja siivotessa, joten leipomista ei tule aloitettua päivällä niin kuin ensin kuvittelin. Illalla kiireessä koitetaan samalla syöttää lapsille iltapalaa, mä leivon jo valmiiksi sotkuisessa keittiössä ja kaiken muun lisäksi keksin laittaa facen kirppikselle pari vaatetta villikseen myyntiin. Päivällä kävin hakemassa vuokia, koristeita sun muuta – kaikkeen tähän kului viisi kymppiä, plus kaupassa meni satanen, eikä nämä ole edes kunnon synttärit! Välillä mietin, kuinka paljon meillä oikeasti kuluu kuussa rahaa jo pelkästään kaikkiin näihin brunsseihin, kahvihetkiin ja muihin vieraiden kestityksiin..

Onneksi vieraat tulee sunnuntaina vasta kahdelta! Mietin jo pari kertaa, pitäisikö aikaa siirtää kello kolmeen, mutta pelastus on viikonloppu ja se, että Nikokin on kotona niin saan edes jonkin aikaa touhuta ilman että kannan Nooaa toisella kädellä. Nooa hermoilee välillä, tiedän että kello lähestyy kahta ja loputkin hommat olisi saatava valmiiksi. Koitan pitkittää Nooan syöttämistä viime hetkillä, lähetän Nikon vielä lasten kanssa pihalle keräämään kukkia että saan tehdä valmistelut rauhassa loppuun. TaasKAAN en ehdi laittaa itseäni mitenkään erityisemmin, vaan ennemminkin taktiikkana on nykyään vaatteet päälle, hiukset kiinni, poskipuna, aurinkopuuteri – valmis!

Vieraat tulee, koitan näyttää siltä, että kaikki on kondiksessa, vaikka muistan juuri sillä hetkellä ainakin kymmenen hommaa, jotka piti tehdä mutten ehtinyt enkä muistanut. Miksi minkään pitäisikään olla täydellistä? Nämähän on tyyppejä, jotka on käyneet meillä monta kertaa aiemminkin ja nähneet ettei meillä aina muutenkaan ole lähellekään täydellistä. Yleensä laahustan kotihousuissani tukka sekaisin avaamaan ovea, kun ystäviä tulee kahville. Eikö tee- ja kahvihetket olekin sitä varten, että äiti ja lapset saa seuraa pitkän päivän keskellä, saa olla väsyksissä ja räjähtänyt, koska pohjimmiltaan kyse on juurikin siitä, että piristetään toistemme päivää eikä tulla arvostelemaan kodin siisteyttä tai herkkupöydän runsautta. Pakastepullakin olisi tosi jees, se vaan ei yleensä ole mun juttu.

Nooa nukkuu vielä päiväunia, joten ehdin laitella muille lapsille tekemistä heti alkuun. Kaikki saa valita vihosta mieleisensä eläinnaamarin, jonka itse saa värittää. Selkeä homma pitää lapset vähän aikaa ihanan rauhallisina, ja melkein kaikki keskittyvät värityshommiin. Vähän jännittää sotkeeko joku vielä olkkarin lattiaa, mutta paperi naamarin alla pelastaa tilanteen. Jokaisen on saatava naamari heti naamalle, ei auta kuin äitien alkaa sitomaan naruja. Yksi lapsista kieltäytyy osallistumasta ollenkaan, toinen keksii ettei haluakaan naamaria ja muiden pitäisi saada narut hetkessä. Hetki menee, mutta saadaan suurin osa lapsista seisomaan yhteen paikkaan kuvaa varten, ja mä huijaan lapsia pysymään pari minuuttia aloillaan. ”Kaikki kertoo yhteen ääneen mikä eläin te ootte! Miten se teijän eläin sanoo?”

Ruoat pöytään, viimeistelyt, Nooa jonkun muun syliin ja lupa aloittaa herkuttelu. Paitsi, jokaisen on ensin otettava kuvia, kymmenittäin kuvia ruoista. Lapset odottaa sen aikaa tottuneina äitien kuvaamiseen. Ruokia siirrellään, lautasia asetellaan paremmin ja kuvat otetaan sekä blogia että instaa varten. Joskus kaikilla on sattunut melkein sama instakuva, joten nyt muutamat sopii mistä laittavat kuvan jotta vältytään ihmisten instafeedin spämmäykseltä. Vielä pari kuvaa lisää ja lopulta päästään syömään.  Lapset on ekana valmiina ja lähtee jo jatkamaan leikkejä, kun äitit vasta siirtyvät jälkkäreihin. Rauhassa herkutellaan loppuun, siirretään astiat keittiöön odottamaan koneeseen pääsyä ja tadaa! Sillä välin lapset on keksineet vaihtaa vaatteita, sotkeneet Minean huoneen ja levitelleet kamoja pitkin kämppää. Koruja, vaatteita ja leluja on hujan hajan pitkin eteistä ja olohuonetta eikä tyttöjen leikissä tunnu olevan päätä eikä häntää.

”Nyt oikeesti laitat sen naamarin tai ei tuu pöydästä mitään!”

”Odota rauhassa tai sit voit lähteä kotiin!”

”Älä huuda!”

”Et varmana ota enää yhtään enempää herkkuja!”

”Nyt odotat että äiti ensin syö loppuun!”

”Jos vielä kerrankin tuut kysymään, niin et saa tulla pöytään ollenkaan!”

”Älä koske!”

”Lopeta se kitiseminen!” 

Ryhmäkuvan ottaminen kaikista lapsista yhdessä osoittautuu mahdottomaksi tehtäväksi, mutta ei se kovin helppoa ole meistä äideistäkään. Joku ei haluaisi kuvaan tänään ollenkaan, toisella on mielestään väärät vaatteet ja kolmas on hällä väliä fiiliksellä. Kaikki nauraa yhdessä itelleen ja toisilleen, kuva saadaan otettua vaikka Nooakin tuo omat hasteensa porukkaan ja itselaukaisimella jalustan kanssa kuvaaminen ei ole oikein kenenkään meistä heiniä. Kuudesta kuvasta löytyy kuitenkin ainakin yksi onnistunut otos, missä kaikilla on silmät auki ja poseeraukset suunnilleen hallussa.

Yhtäkkiä osa lapsista onkin vaihtanut uikkarit päälleen ja leikit on siirtyneet ”biitsille”. Alkaa olla lähdön aika, joten lasten omia vaatteita etsiskellään sieltä sun täältä, ja ennen kuin huomataankaan on lapset livahtaneet pihalle piirtelemään. Kysyikö kukaan meiltä aikuisilta lupaa? Noup, siellä ne omatoimiset tytöt juoksentelee etupihalla toinen toistensa joko liian isoissa tai pienissä kengissä.

Talo hiljenee, sotkut jää. Aloitan siivoilut keittiöstä kun ensin saan Nooan nukahtamaan päikkäreille. Kieltämättä kelpaisi pienet unet itellekin, mutta tiedän tekemistä olevan liian paljon siihen nähden, ettei Nooa nuku kuitenkaan kauaa. Koitan miettiä, mitkä hommista on sellaisia, johin tarvitsen välttämättä kahta kättä, teen ne ensin pois alta ja sitten vasta siirryn täyttämään astianpesukonetta ja järkkäilemään vielä viimeisiä tavaroita Minean huoneessa leikkien jäljiltä. Nooan herättyä jatkan poika kainalossa sen aikaa kunnes Niko joskus tunnin päästä tulee takaisin kotiin.

Väsyttää, niin mua kuin Mineaakin. Laitan siivoamisen ajaksi Minealle Netflixistä Littlest Pet Shopin ja tyttö rojahtaa sohvan reunalle tuijottamaan telkkaria. Koitan saada Minean laittamaan silmät edes hetkeksi kiinni, mutta toinen vaan toteaa päättäväisenä lähtevänsä kohta rantsuun uimaan kunhan isi tulee kotiin. Talo tuntuu taas ihanan hiljaiselta, kaikki on jälleen näennäisesti siistiä (en jaksanut imuroida) ja voin rauhoittua siksi aikaa että taas saa alkaa laittamaan iltapalaa. Illalla pääsee helpotuksen huokaus, mutta kirjoitan kuitenkin vielä blogia silmät ristissä, vuorotellen kumpaakin silmää pitäen auki sen aikaa että saan postauksen viimeisteltyä. Tekisi mieli kirjoittaa puolivuotiaasta Nooasta, mutten yhtään jaksa ja päädyn julkaisemaan lyhyen selostuksen juhlista. Vitsit kun vaan jaksaisi enempään! Lupaan itelleni sadatta kertaa että huomenna koitan ottaa rennommin kodin ja kaiken kanssa, koitan löytää edes yhden hetken päivän aikana jolloin ehtisin avata tietokoneen ja tehdä pari juttua blogin eteen, mutta tiedän silti ettei kumpikaan toteudu, ei ainakaan vielä huomenna.