Juupas, eipäs, ehdottomasti, ei missään nimessä – etenkin kuluneen viikonlopun ajan on mielessä pyörinyt pohdinnat, jotka ei tunnu etenevän mihinkään, kun en itse osaa tehdä päätöksiä asioiden eteen. Koko ajan tiedän, että pitäisi sitä ja tätä tai että haluaisin noin ja näin, mutta mikä ihme siinä on, ettei saa itseään otettua niskasta kiinni? Olen nykyään varmaan liian mukavuudenhaluinen, sillä muutosta on vaikea tehdä, jos on tyytyväinen nykytilaan. En puhu mistään sen isommista asioista kuin ensi syksyn työ- ja hoitokuvioista, omista haaveista ja niiden toteuttamisesta tai ihan perusarkisista jutuista, ja siltikin jahkailen viimeiseen saakka, ja jos mahdollista vielä senkin jälkeen.
Samaan aikaan olen huomannut, että poden itseni kanssa kriisiaikaa. En viihdy tämänhetkisessä vartalossani, vaan toivoisin pystyväni jälleen aloittamaan säännöllisen liikunnan, mutta kun se aika ja sen puute! Kyse ei enää ole edes siitä, etteikö minulla iltaisin olisi mahdollisuutta liikkua, vaan jokainen hetki kun ollaan Nikon kanssa molemmat kotona, on käytetty jollain tapaa liittyen tulevaan taloprojektiin. Joko hoidetaan oman asunnon myyntiä, lupahakemusta, viimeisiä tietoja rakentajalle tai etsitään väliaikaista kotia, ja kaiken tämän keskellä minä koitan vielä saada mahdutettua viikonloppuihin kuvauksia. Nyt voisin todeta, että on ehkä tullut haukattua liian iso pala eikä yksi (tai kaksikaan) ihminen pysty liian moneen asiaan kerralla, mutta en ole koko aikana kertaakaan edes harkinnut sitä vaihtoehtoa, että lopettaisin blogin tai en enää jatkaisi kuvauksia. Ne on asioita, jotka saa minut pelkästään hyvälle mielelle enkä ajattele, että ne toisivat lisäkuormitusta arkeeni. Ihan sama kuin mikä tahansa harrastus – se on se juttu, joka tuo vastapainoa muuten kiireiseen arkeen.
Nyt olen joka tapauksessa päättänyt, että on aika kiinnittää huomiota myös omaan ulkonäköön siinä mielessä, että hankin salikortin ja mahdutan säännölliset lenkit jälleen kalenteriini. Etsin koko ajan studiotilaa, jossa voisin hoitaa kaikki kuvaukset ja jossa rekvisiittani saisi lojua kaikessa rauhassa ilman että ennen jokaista kuvausta järjestelen ensin paikkoja puolen tunnin ajan. Olen jopa mennyt niinkin pitkälle ajatuksen tasolla, että laajentaisin kuvausaikoja yhdellä lisäpäivällä, ja kesästä eteenpäin kuvaisinkin pääasiassa kolmena arkipäivänä viikossa. Muuten tämä nykyinen pari kuvausta viikossa -harrastelu toimisi, mutta kun olen ihmisenä sen verran kaikki mulle, heti nyt -tyyppiä, etten yksinkertaisesti siedä ajatusta, että teen jotain puolittain. Tahdon, että päivissäni olisi aikaa suunnitella, kokeilla, editoida ja rauhassa viilata yksityiskohtia, ilman että lapset on oven takana vaatimassa huomiota tai aika on pois perheen yhteisistä viikonloppuhetkistä. Nämä yhtälön osat kun saisin balanssiin, niin alkaisi taas tuntua siltä, että elämä on muutakin kuin paikasta toiseen juoksemista ja minuuttiaikatauluja.
Ne, jotka seuraavat meitä snäpissä, tietävät että arki on minulle hyvinkin rentoa ja jokapäiväistä kotoilua. Arjesta olisi varmasti helppo irrottaa aikaa muille asioille, mutta sehän siinä juuri onkin, että tahdon olla täysillä kotona silloin kun lapsetkin enkä useinkaan edes yritä saada mitään siivousta ja ruoanlaittoa lukuunottamatta aikaiseksi. Pikainen blogin päivittäminen tai kuvien läpikäyminen ei vaan onnistu niin, että sitä tekisi lapset jalassa roikkuen, välillä kun yhden virallisemman puhelunkin soittaminen lasten hereillä ollessa on päivän haastavin tehtävä. Jokainen pienen lapsen vanhempi varmasti tietää mistä puhun?!
Jottei asiat menisi liian helpoksi niin parhaillaan koitamme löytää itsellemme vuokra-asuntoa raksaamisen ajaksi, sillä mehän sitten saatiin vakavastiotettava tarjous pääsiäisenä heti ensimmäisen näytön jälkeen! Kiinnostusta oli huikea määrä, ja varmasti noin 15 perhettä kävi katsomassa meidän kotia, ja soittoja on tullut vielä eilen ja tänäänkin. Onneksi on yksi hoidettava asia vähemmän eikä asuntoa tarvitse alkaa siivoamaan joka viikonloppu uudelleen ja uudelleen näyttöjä varten, ja onhan se muutenkin helpottavaa tietää, ettei jäädä kahden kodin loukkuun. Kyllä ne muutkin hommat tästä vielä löytää oman paikkansa, nyt vain tuntuu siltä, että yöunista tinkiminen alkaa näkyä naamassa ja vireystilassa niin ettei ole varaa luopua enää yhdestäkään nukutusta tunnista. Tätä se ruuhkavuosia elävän elämä taitaa olla, vieläpä seuraavat ties kuinka monta vuotta, mutta on se kaikki sen arvoistakin, kunhan vain itse muistaa omat päämääränsä.
Tsemppiä! 🙂 Mistä tuo ihana asukokonaisuus?
Tsemppiä kiireiden keskelle! Tuntuu, että täällä myös on tupattu erittäin haastava vauvavuosi vähän turhan täyteen kaikkea muuta. Osittain samaa kuin teillä eli asunnon myyntiä, väliaikaiskämppää ja uuden kodin etsimistä ja suunnittelua. Me päädyttiin lopulta väliaikaisesti asokämppään, koska vuokra-asuminen olisi tullut vähän kalliimmaksi. Asutaan itse asiassa aika lähellä teitä, 2015 valmistuneessa (pienessä) kerrostalokolmiossa hyvillä näkymillä ja tämä vapautuu meiltä kesäkuussa 😉
Tsemppiä kiireisiin! Pelkäsin jo, että teet saman kuin muutkin valokuvausstudion perustaneet bloggarit, sillä vähän samoja merkkejä on ollut ilmassa… Tahti harvenee ja aiheet käy vähiin. Perusarjen kuvailu häviää kokonaan jne. Kiva jos kuitenkin aiot jatkaa, odotan innolla raksajuttuja, mutta myös niitä ihan arkisia lapsiperheen juttuja!