Kertun sähköpostiin kilahti eilen viesti, että Lindexillä olisi tänään vip-ilta ja kaikki tuotteet alessa. Kerttu ehdotti josko mekin repästäisi ja lähdettäisi lapsilla tai ilman käymään ensin rentouttavasti kahvilla ja sitten pyörähtämässä Lindexillä katsomassa löytyisikö mitään kivaa. Olin tietenkin heti innolla mukana, vaikka tarkemmin ajateltuna nämä torstain aikataulut on meille aika mahdottomia, kun on Minean jumppa ja Nikon koris melkein yhtä aikaa. En ole vielä tähänkään ikään mennessä oppinut kieltäytymään mistään kivasta, vaikka olisi sata asiaa hoidettavana jo muutenkin. Mutta hei, miettikäähän nyt, ihana rentouttava hetki ystävän kanssa kaiken kiireen keskellä – eikö se ole just sitä, mitä silloin kipeimmin kaipaa, kun tehtävälista painaa mielessä?

Mä pyysin Nikoa tulemaan töistä vähän aiemmin tänään, että saatiin aikataulut hyvin sumplittua osumaan Kertun kanssa yksiin. Sovittiin treffit kaupungille niin että ehtisin vielä hakea Minean ja naapurin pojan temppujumpasta, ja kaikki tuntui loksahtelevan paikoilleen, niin aikataulut kuin päivän tekemisetkin. Ajelin kohti kaupunkia, kun Kerttu laittoi viestiä, että nyt levisi homma käsiin, siivoojan aikataulut ei pidä, lapsenvahti on myöhässä ja vielä pitäisi ruokkia vauva, vaihtaa vaatteet ja meikata. Ei kuitenkaan tullut mieleenkään luovuttaa, vaan Kerttu tuli ennätysvauhdissa (about vartissa?!) kaupunkiin, ja päästiin Wilhelmiinaan tilaamaan kahvit ja kakut. Wilhelmiina on muuten yksi mun lempparikahviloista Jyväskylässä, ja melkein aina tuleekin mentyä joko sinne tai Miriamsiin jos haluaa loistavaa juustokakkua tai muuta herkkua. Pitäkää paikka mielessä, jos tännepäin satutte!

Vähän meitä nauratti koko ajatus rennosta, kiireettömästä kahvihetkestä, kun aikataulumuutosten takia mulle jäi lopulta vajaa tunti aikaa istuskella kahvilla ja tsekata Lindexin valikoima. Olisi varmaan pitänyt jo siinä vaiheessa arvata, ettei se ihan tähän jää, vaan ennen kuin ehdittiin kunnolla edes istua oli Kertulla kahvit sylissä ja koko pöytä ja lattia lainehti kahvia ja kermavaahtoa. Eipä siinä muuta kuin tarjoilija siivoamaan meidän avuksi, ja loppuajan Kerttu käveli pitkin kaupunkia suklaakahvit märällä mekollaan. Mä en tietenkään voinut muuta kuin snäpätä ja nauraa vieressä koko touhulle, se oli jotenkin niin koominen ajatus, että homma oikeasti menisi niin, että yhtäkkiä hyppäisit kotoa kaiken sen kaaoksen keskeltä kaupungille kahvittelemaan seesteisesti ja rupattelemaan ystävän kanssa niitä näitä. Mä luulen, että meidän lähtökohdilla oli ihme, että selvittiin näinkin vähillä sähellyksillä vai mitä sanot Kerttu, menikö kaikki ihan putkeen?