Kohta kolme kuukautta kerrostaloelämää takanapäin, ja jos joku nyt kysyisi tykkäänkö vai en, olisi rehellisesti vastattava, etten oikein tiedä. Tai tiedän kyllä sen, ettei kerrostalot ole meitä varten juuri nyt tässä elämäntilanteessa, kolmenkymmenen vuoden päästä eläkeiän lähestyessä olen varmasti asiasta jo täysin eri mieltä, ja ellemme silloin jo asu jonkin kaupungin ytimessä, niin varmasti jokin ihana citykoti on parhaillaan etsinnässä. Mutta nyt kun meillä on kaksi äänekästä (sori naapurit!) ja menevää pientä lasta, kolmesti päivässä ulkoilutettava koira ja lasten superlyhyet hoitopäivät, joiden jälkeen olisi hyvä vielä ulkoilla toisen kerran iltapäivästä. Tähän yhtälöön kerrostalo sopii väliaikaisesti oikein loistavasti, mutta ehkä olen sen verran laiska ja helppoutta rakastava, että nautin siitä omasta pihasta, jonne lapset voivat kipaista touhuamaan milloin tahansa ja pihasta, jonka laidalla seisomiseen ei erikseen vaadita sen kummempia valmisteluita kuin crocsien jalkaan vetäminen. Pohjimmiltani taidan olla melko mukavuudenhaluinen, vaikka toisaalta olenhan valmis kolaamaan lumia ja ajamaan nurmikkoa kesät ja talvet, jos palkkana siitä lapset saavat vapauden juosta takapihan ja kotioven väliä miten tahtovat.
Kerrostalossa asumisessa olen huomannut muutamia hankaluuksia, kun aiemmin on tottunut toimimaan tietyllä tavalla rivitalossa. Ensimmäisenä alkoi kesällä vaivaamaan se, ettei ovia voinut pitää auki niin kuin itseä sattui huvittamaan. Itse asiassa parvekkeen ovea emme ole uskaltaneet pitää ollenkaan auki, koska on vain ajan kysymys milloin Nooa keksisi kiivetä terassituolilta katselemaan alapihan leikkialuetta samalla kun itse olen vaikkapa keittiössä ruoanlaittohommissa. Tai miksei Mineakin kurkottelisi kaiteen reunalla huudellen pihakavereilleen terveisiä tai innostuisi vilkuttelemaan Nikon ajaessa autolla pihaan töistä tullessaan. Tottakai lapsia on vahdittava kotonakin jatkuvasti, mutta on myös paljon tilanteita, jolloin lapset eivät ole silmieni edessä koko ajan. Niinpä olemme päätyneet siihen, ettei kumpikaan lapsista saa olla parvekkeella ilman jompaakumpaa vanhempaa, ja luulen että ratkaisu on ollut parempi kuin hyvä, vaikka Minea siitä valittaakin lähes päivittäin.
Toinen edelleen päänvaivaa aiheuttava asia on alapihan leikkipaikka. Entisessä kodissa Minea sai itsekseen olla etu- tai takapihalla, koska ovet olivat koko ajan auki, ja esim keittiöstä näin suoraan meidän aidatulle takapihalle. Nyt Minea haluaisi kovasti ulkoilla itsekseenkin, mutta kerrostalon neljäs kerros tuntuu olevan ihan liian kaukana pihasta, jotta uskaltaisin päästää Minean leikkimään ilman valvontaa. Olen ollut vähän kahden vaiheilla tämän suhteen, koska tiedän Minean olevan luotettava siinä mielessä, ettei tyttö lähtisi omasta pihasta kauemmas, mutta koskaan kun ei tiedä, millaista muuta porukkaa tässä ympäristössä sattuu liikkumaan. Parempi pelata varman päälle kuin katua sitten myöhemmin, vai mitä?
Omalla pihalla itsekseen leikkimiseen liittyy myös toinen uusi ilmiö eli se, mitä lapset siellä itsekseen puuhailevat. Koskaan aiemmin en ole joutunut setvimään vastaavanlaisia sotkuja Minean ja Minean kavereiden kanssa kuin niinä parina kertana, kun Minea on saanut itsekseen leikkiä pihalla naapurin tyttöjen kanssa. Yhtäkkiä ollaan puhuttu ties mitä ja milloin mistäkin, jätetty joku leikeistä ulkopuolelle tai keksitty jotain muuta hölmöä – ja ihan liian monesti leikit on päättyneet pahaan mieleen tai vielä useammin itkuun. Tämä johtuu varmasti siitä, ettei äidit tunne toisiaan, lapset eivät tunne toistensa vanhempia, ja kun kukaan ei ole näkemässä, niin tottakai lapset koettelevat rajojaan. Tiedän, ettei Minea olisi ystävälleen tahallaan ilkeä, mutta silloin kun äiti on tarpeeksi kaukana, alkaa tyttöjen yhteinen valikointi siitä, ketkä pääsevät mukaan leikkeihin ja ketkä ei – tuntuu jotenkin käsittämättömältä, että todella tässä iässäkö se jo alkaa! Normaalisti näihin puututtaisi samantien, mutta lasten päsmäröidessä keskenään lopputulos voi olla mitä tahansa.
Jos lapset ei kunnolla tunne toistensa vanhempia, niin ei kyllä tunne vanhemmatkaan kaikki toisiaan. Kerrostalossa ihmisiä on jo niin paljon enemmän kuin rivitalossa, että ihmisistä tulee anonyymejä toisilleen, ja toisen noteeraamisen merkiksi riittää pelkkä moikkaaminen hississä. Itse kun rakastan yhteisöllisyyttä ja hyvää porukkahenkeä, jää kerrostaloelämän naapurisuhteet omaan makuuni hieman liian pinnallisiksi. Viehän se ihmissuhteiden rakentaminen tietenkin aikaakin, mutta jo pelkkänä ajatuksena tuntuu mahdottomalta ja muutenkin typerältä tutustua jokaikiseen tässä talossa, tai edes tässä kerroksessa, kun ihmisiä on kymmenen sijaan sata. Todellisena citymammana varmasti nauttisin siitä, ettei jokaisen naapurin kanssa tarvitse kaveerata, pienet kaupat on kaikki kävelymatkan päässä ja aina voi rullailla rattailla kahvilaan lounaalle (mitkä ei yksikään toteudu tässä meidän ei-city-kerrostalossa), mutta jostain syystä tykkään raahata neljää isoa kassillista ruokaa automarketista, tuntea naapurit niin hyvin että kaikki kutsutaan synttärikahveille ja arkena tönöttää tylsän pienessä lähipuistossa kotiverkkareissani miettimättä sitä, keneen matkalla voin törmätä. Tiedättekö mistä puhun? Siitä, kuinka loppujen lopuksi taidan sydämeltäni olla aavistuksen ”maalainen” kuitenkin, kun perinteinen lähiöomakotitaloelämä tuntuu enemmän kuin hyvältä vaihtoehdolta.
Me asutaan tässä melko ydinkeskustassa kahden lapsen kanssa, kolmas vielä tuloillaan. Tekstisi oli mielenkiintoinen ja toi esiin useampia tekemiäni huomioita.
Me kylläkin tykkäämme kovasti asua tässä nykyisessä, varmasti pääosin juuri sijainnin takia. Kaikki tuntuu olevan kävelymatkan päässä ja autottomina lastenkin kanssa on helppoa liikkua rattailla kävellen. Niissä ”pieruverkkareissa” kyllä kulkee keskustassakin, kun on tottunut siihen, että keskusta on nimenomaan sitä omaa kotiseutua
Meillä on myös lasitettu parveke korkeilla reunuksilla, niin lapset saavat leikkiä keskenään parvekkeella. Mutta niin, naapureita korkeintaan moikataan enkä osaa kuvitella päästäväni kovinkaan helposti vanhempaakaan lasta valvomatta tuonne piha-alueelle.
Päädyin miettimään tämän tekstisi myötä sitä, että jos minun pitäisi tinkiä sijainnista, niin sitten haluaisin asua maantasalla mutta ilman autoa ydinkeskustassa asuminen tuo niin suuret hyödyt, että kerrostalo on jo ihan jees.
Kerrostaloasumisessa sijainti on varmasti se ykkönen! Me asutaan noin 4km päässä keskustasta, joten ei päästä oikein millään tasolla nauttimaan niistä kerrostaloelämän selkeimmistä hyödyistä, kuten autottomuus ja vierestä löytyvät palvelut. Kokemukset olisi varmasti aika erilaiset, jos asuttaisi keskustassa.
Meillä vähän sama kuin edellisellä: kun ns. keskusta on sitä omaa lähiötä, niin ihan kotihousuissa sitä kipaistaan lähikaupassa maito-ostoksilla tai istutaan naapuritalon hiekkalaatikolla. Meillä lähitaloissa asuu iso joukko lapsia mukaan lukien esikoisen parhaat kaverit perheineen, ja kun kaikki tenavat tuntuvat olevan vielä samassa päiväkodissakin, niin jokaisen kyllä tuntee ainakin jollain tavalla, samoin lasten vanhemmat. Ehkä te vaan ette kolmessa kuukaudessa ole vielä ehtineet tutustua ihmisiin ja kun väliaikaisesta asunnosta on kyse, niin varsinaista tutustumisintressiä ei siinä määrin olekaan? Viimeksi torstai-iltana istuin naapuritalon pihakeinussa, viisi minuuttia sen jälkeen, kun naaprilta oli tullut Whatsapp-viestiä, kahden muun äidin kanssa katsomassa, miten meidän viisivuotias juoksenteli seitsemän muun lähialueen lapsen kanssa ja ajattelin, kuinka ihana on, että Pikkuvelikin on kohta osa tuota porukkaa ja juoksee isompien kavereiden perässä. Tällä hetkellä sijainti nimenomaan ystävien lähellä on meille sen verran tärkeä, että asutaan sitten vaikka vähän tiiviimmin.
Se on ihan totta, että satavarmasti mekin löydettäisi tästäkin talosta paljon kivoja ystäviä, mutta intressit on tällä hetkellä omalta osalta ehkä aavistuksen matalat. Eniten kerrostaloasumisessa on tökkinyt se oman pihan puuttuminen. Siihen kun ehti tottua, niin lasten ulkoilut hoitui vähän liiankin helposti kahdesti päivässä. Nyt huomaan olevani jotenkin vähemmän läsnä lasten touhuissa, kun ensin hoidan kotihommat lasten leikkiessä ja sitten lähdemme ulos ja siellä huomaan juoruavani jonkun kanssa puiston laidalla. Ennen sain lapset takapihalle ja itse tein ruoat plus siivoukset tehokkaasti, ja aikaa jäi paljon enemmän kaikkeen muuhun. Mutta toisaalta, niinhän se vaan menee, että sitä tottuu nopeasti ja alkaa nähdä oman totutun tavan parhaana, vaikka muutkin toimii lopulta yhtä hyvin.