Taas se tuli ja meni, viikonloppu, enkä saanut mitään sen enempää aikaan kuin viikollakaan, vaikka etukäteen niin itelleni uskottelin. Ehkä aika iso syypää saamattomuuteen oli se, että oltiin koko ajan jossain menossa, kun täällä Jyväskylässä tuntui tapahtuvan jotain vähän joka puolella, ja me jokapaikanhöylät kierrettiin paikasta toiseen pää kolmantena jalkana.
Ensin lähdettiin eilen keskustaan lastentapahtumaan kuuntelemaan lastenbändiä, mutta eihän siitä mitään tullut kun laulajat oli pukeutuneet merirosvoiksi ja hyppi siellä lavalla jossain vaiheessa aavekin. Merirosvoja ja aaveita laulamassa hilpeästi pikkulapsille, seriously? Ei ehkä tulisi itelle ihan ensimmäisenä mieleen, mutta suurin osa lapsista kuunteli esitystä eturivissä intoa täynnä ja silmät kiinnostuksesta kiiluen – Minea taas ei suostunut poistumaan koko aikana mun sylistä, ja kun ehkä sen kymmenennen kerran tyttö pyysi että lähdettäisi jo kotiin, tajuttiin me kurvata autolla lähipuistoon. Se siitä konsertista siis, tulipahan ainakin todettua että Minealle merirosvot on ehdoton ei.
Jyväskylän lähikunnassa Muuramessa oli viikonlopun ajan markkinat, joille mekin sitten suunnattiin ensin eilen vain toteamaan että kojut oli juuri sulkemassa ja toisen kerran tänään paremmalla onnella. Minea puhui jo eilisestä asti menevänsä markkinoilla pomppulinnaan, mutta kuinkas kävikään tosipaikan tullen – intoa riitti tasan tarkkaan niin kauan kunnes pomppimaan tuli vähän isompia poikia. Meidän miniä alkoi jälleen jännittämään sen verran, että tyttö odotteli hanakasti pomppulinnan vieressä niin kauan että isommat väistyivät tieltä, ja vasta sitten oli ilo irti. Ei voi muuta sanoa kuin että kyllä se pienen kaksivuotiaan elämä on välillä käsittämätöntä näin äitin näkökulmasta..
Pomppimisen välissä pidettiin pakollinen jätskitauko. Minealle pisteet ehdottomasti parhaasta jätskinsyöntitaktiikasta – ensin syödään omasta annoksesta suurin osa ja loppuvaiheessa vaihdetaan makua ja siirrytään vieruskaverin jätskeille!
Onko teillä muilla pieniä arkajalkoja, joille uudet jutut on aina vähän jännittäviä? Tai kellään vinkkejä kuinka rohkaista lasta ilman että samalla painostaa liikaa? Ja iän kanssa tämäkin varmaan helpottaa, vai helpottaako?
Pidetään peukkuja että ensi viikollakin saataisi nauttia auringosta! Mä oon ainakin ehtinyt jo asennoitua kesään, ei enää pakkasia tänne kiitos!
Eevi on ollut tosi arka!
Nyt tämän kevään aikana on muuttunut todella paljon ja hänestä onkin kuoriutumassa melkoinen rämäpää! 🙂
Olis kyllä ihanaa jos meilläkin tyttö vielä ajan myötä rohkaistuu.. Jos tääkin olis vaan joku vaihe!?
Meillä ehdoton ei on Muumien Mörkö sekä kaikki eläinasuihin pukeutuneet ihmiset. Sitä en kyllä ihmettelekään, sillä onhan vaikka jättimäiseksi gorillaksi pukeutunut ihminen pienen lapsen näkökulmasta aika pelottava. Onneksi jännittäminen on alkanut vähän helpottaa, ja itse yritän tuuppia poikaa kokeilemaan kiinnostavia mutta jännittäviä juttuja niin, etten kuitenkaan pakota.
Noi eläinasuiset ihmiset on ihan kaikkein pahimpia! Mutta sitä oon ihmetellyt, kun Minea nykyään jännittää isompia, meuhkaavia lapsiakin.. Ehkä tääkin on jotain mikä menee vielä ohi, mutta kyllä se vähän hankaloittaa kesälomareissujakin..
Huomasitko että kaksplussan bloggaaja Kolmistaan bloggasibjuuro samasta asiasta? 🙂
Enpä tiennyt, mutta kiitti vinkistä! Kävin lukemassa jutun ja tosi samanlaisia oli kokemukset!
Itse olen myös pohtinut rohkaisuasioita. Monesti näkee tai tietää, että kyllä lapsi pystyisi tekemään jotain, mutta pieni pää ei vain anna periksi.:) meillä pikkujätkä seisoo ja kävelee hyvin tuen kanssa, mutta ei vain ole ilmeisesti valmis päästämään irti. Usein oikein odottaa ja hamuaa multa kummatkin kädet omiinsa, jotta suostuu kävelemään. Mielellään sitä rohkaisisi toista jotenkin, mutta pitääköhän tässä vain odotella, että milloin poika on itse valmis..;)
Tsempit sinne! 🙂
Käveleminen on varmasti just näitä juttuja, joita moni lapsi jännittää! Meiän tyttö on siitä hassu, että kaiken liikkumisen suhteen on aina menty sillä rämäpää-asenteella ja vieraat ihmiset on vaan ollut se jännittämisen aihe. Vierastamiskaudetkin on olleet tosi pahoja pienempänä. Ehkä tää vielä tästä, ja kohta se teiänkin poitsu siellä jo juoksee :)!
Meidän kolmevuotiasta neitiä jännittää kovasti kaikki uusi. Varsinkin uudet lapset! Vieraille aikuisille tyttö saattaa jutella ihan reippaasti, mutta jos pitäisi lähteä leikkimään vieraan lapsen kanssa, viihdytään vain äidin helmoissa. Jos menossa mukana on joku tuttu kaveri, ei ongelmaa ole. Toisaalta tunnistan tässä hyvin itseni ja oman temperamenttini – en tykkää suinpäin lähteä vieraaseen porukkaan, jossa ei ole yhtäkään tuttua. Ehkäpä lapsen luontaista tapaa olla pitää miettiä tilanteissa, joissa vanhemman tekisi mieli ”tuuppia” lasta vaikkapa leikkimään uuden kaverin kanssa.. Jännittämisestä olemme yrittäneet keskustella kotona ja neiti tuntuu itse hyvin tunnistavan jo sen, miksi joissain tilanteissa jännittää enemmän kluin toisissa.
Vaikeinta tässä mulle onkin just se, etten ite oo yhtään ujostelevaa tyyppiä, joten on hankala ymmärtää toisen temperamenttia! On varmaan pakko kaivaa keaälukemiseks pari kasvatusopasta :D!