Mitkä on teidän parhaat ja huonoimmat äitihetket? Aloin tässä yhtenä päivänä miettiä, mitkä on niitä sellaisia asioita omassa äitiydessäni, joista voin rehellisesti sanoa olevani ylpeä. Leikin lasten kanssa, ulkoilen paljon, huolehdin pöytään terveellistä ruokaa jne. Mutta samaan aikaan mietin, osaanko olla riittävän läsnä leikkiessäni, jaksanko touhuta ulkonakin vai leikkiikö lapset kun itse juoruilen muiden äitien kanssa, pitäisikö Nooalle tarjota enemmän ja monipuolisempaa itse tehtyä ruokaa ja ja ja? Sitä sanotaan, että äitit on susia toisilleen, mutta ehkä se on enemmänkin niin, että me äitit osataan ihan itse syyllistää itseämme kaikesta – ja helpompaa kuin myöntää oma epävarmuus, on julkisesti olla puolustuskannalla niitä muita, niin kovin syyttäviä äitejä kohtaan.
Mä tiedän, olen suorasanainen enkä monestikaan osaa kirjallisesti pukea ajatuksiani sanoiksi niin etten tulisi väärinymmärretyksi (tällaisen tyypin taitaa olla melko järjetöntä pitää blogia?!), ja kaikessa suorasanaisuudessani ja päättäväisyydessäni vaikutan olevani sinut omien valinojeni kanssa. Mutta kun se ei ole näin! Joka päivä poden huonoa omatuntoa monestakin asiasta, lähes kaikki liittyen lastenkasvatukseen. Haluaisin olla niin paljon parempi, jaksaa niin paljon enemmän, olla innostavampi, olla kekseliäs ja toimelias, innostua typeristäkin asioista ja antaa enemmän aikaani ja läsnäoloani. Tekisi mieli nostaa kädet pystyyn ja sanoa, ettei kaikkea voi saada, kun on kotikin hoidettavana ja velvollisuuksia sen lisäksi muitakin, mutta myönnän, että pystyisin kyllä parempaan. Piru vie pystyisin helpostikin, mutten vaan jaksa.
Harmittaako mua vielä joskus jälkikäteen se, etten lukenut, askarrellut tai leikkinyt enemmän? Vaikea sitä on nyt tietää, mutta toivon itseni silloin muistavan, että en tänään jaksanut. En jaksanut yhtään enempää kuin mitä tein, koska leikkiessä silmät ei tahtoneet pysyä auki ja vaikka ruoan laittaminen kiinnosti kuin kilo paskaa, tein sen silti. Aina ei huvittaisi leikkiä niillä hiton barbeilla tai siivota yhtään Nooan lattialle levittämää kaappia, mutta joitain asioita on pakko tehdä, ja toisia teen pitääkseni hommat edes jollain tasolla kasassa. Välillä kotityötkin tuntuu yllättävän piristävältä vaihtelulta lattialla istumiseen ja nukeilla leikkimiseen verrattuna! Ja oletteko huomanneet, miten paljon helpompaa on sietää väsymystä ja tylsyyttä, kun itselleen keksii jatkuvasti jotain pientä puuhaa? Rakastan lapsiani enkä vaihtaisi heidän kanssa vietetyistä päivistä yhtäkään pois, mutta samalla huomaan itsekseni vietettyjen kymmentuntisten päivien aikana kaipaavani muutakin seuraa, eikä se varmaan niin kovin yllättävää olekaan? 
Ainut syyllistäjä elämässäni mun itseni lisäksi on kaikenmaailman kasvatusopukset, tutkimukset, tiedemiehet, psykologit. Jos mulle sanotaan, että lapsen ensimmäiset kolme vuotta on ne tärkeimmät tulevaisuuden kannalta, ja että laadukkaita virikkeitä kohdannut lapsi voi myöhemmin päästä helpommalla, niin tottakai tahdon tehdä parhaani ja antaa lapsilleni mahdollisimman hyvät lähtökohdat. TIeto siitä, etten tällä hetkellä anna parastani, lisää ahdistusta, koska tahtomattanikin ajattelen, että myöhemmin voi olla jo myöhäistä kuroa kiinni sitä menetettyä aikaa, jona en jaksanut välittää. Minean kanssa olin jo puolivuotiaana lukenut kymmeniä kirjoja, matkinut jokaisen maatilan eläimen ääntä, käynyt läpi ruumiinosia ja värejä, intoillut muskarissa ja kannustanut konttaamaan. En yrittänyt painostaa suorituksiin eikä leikkimisellä ollut mitään sen suurempaa päämäärää, mutta halusin tarjota Minealle mahdollisimman monipuolisia ja mielekkäitä leikkejä, joista vauva selkeästi nautti.
Entäs Nooan kanssa sitten? Joka päivä ajattelen, että ehtiihän sitä myöhemminkin niitä eläimiä ja värejä tutkia, ja ihan tarpeeksi on se että me tässä nyt vähän ajellaan junilla ja autoilla. Ja niinhän se onkin, ihan tarpeeksi, mutta silti en voi olla ajattelematta, että pitäisi lukeakin tai pitäisi varmaan jatkaa sitä muskaria. Mitä jos Nooa jää jostain tärkeästä paitsi siksi etten mä nähnyt sitä vaivaa?
Olen kuullut ystävieni puhuvan siitä, kuinka blogi voi joskus olla pois perheen kanssa vietetystä ajasta, mutta omalla kohdallani en voi syyttää edes sitä. Blogi ei näy arjessamme muutamia pikaisia kameran räpsähdyksiä lukuunottamatta, ja voin muutenkin sanoa, että blogin tilalle keksisin varmasti aina jonkun uuden projektin. Jos lopettaisin blogin, meillä vain uusittaisi sisustusta useammin, tuunattaisi enemmän, leivottaisi vieläkin useammin ja testailtaisi viikottain uusia ruokia. Toimeliaan ihmisen on vaikea koskaan täysin rauhoittua ja jäädä paikoilleen vain ihastelemaan hetken kauneutta, mutta onneksi mäkin olen oppinut että on täysin ok vain istua tuntitolkulla lattialla kokkailemassa puisia keittoja ja leivoksia. Sitä en kiellä, ettenkö tulisi aina vilkuilemaan ympärilleni ja miettimään kaikkia niitä tekemättömiä asioita, jotka suorastaan huutavat nimeäni, mutta nykyään osaan suurinpiirtein olla välittämättä niistä ja keksittyä siihen kaikkein tärkeimpään, leikkimiseen.
Synninpäästöä tähän ’pitäisi’ ongelmaani ei voi antaa kukaan muu kuin minä itse, eikä se tule tapahtumaan ihan lähiviikkoina. Ihmettelen, kuinka te usamman lapsen vanhemmat pärjäätte tämän kanssa vai olenko mä ainut, joka tekee itselleen ongelman asiasta, joka tuskin edes on todellinen ongelma. Se, etten mä ole kävelevä ohjelmatoimisto lapsilleni, on ihan varmasti pelkästään fine, mutta silti! Mun pitäisi, haluaisin ja pystyisin, jos jaksaisin. Liian monta isi-muotoa stressatakseni asiasta yhtään tämän enempää.
Ei varmasti tarvitse sanoa, kun että tiedän tunteen. Tai tunteet! Mutta hyvin me silti vedetään <3
Olosuhteisiin nähden me vedetään loistavasti ;D!
Mä myönnän et leikin varmaan liian vähän lasten kanssa. Mutta eikös se ole myös niin, että kun lapsi keksii itse leikit mielikuvitus kehittyy et ehkä mä vaan teen palveluksen ? tosin mulla on neljä lasta joista yksi on vauva 2 kk joka vie ison osan ajasta. Ja koska sisaruksia on, ei lapsen tarvitse vaan yksin leikkiä. Mutta olihan se aika meilläkin kun esikoinen joutu leikkimään yksin kun toinen syntyi. Ja todella tuntuu, et esikoinen on fiksumpi. Ehkä hänen kanssa tehtiin enemmän mutta ei ol todella mitää tiputettua. On vaan todella kiinnostunut oppimaan kaikkea. Nyt 5-vuotiaana osaa laskea laskuja millasia ei edes ekalla luokalla lasketa, puhe ollu ikäistään edellä 2-vuotiaasta alkaen ja viittä vaille jo et osaa lukea. Mutta ei voi aina syyttää sitäkään ettei oo ehtiny toiselle esim. Lukemaan. Meiän toista lasta kun alko sadut kiinnostaa vasta nyt kun täytti kolme ? ollaan itsellemme armollisia! Eiköhän tuostakin kolme vuotiaasta ihan fiksu kasva ?
Hei toihan on aivan totta, mielikuvitushan se vaan kehittyy itsekseen leikkiessä! 😀 Ja on se hyvä lapsen oppia tylsistymäänkin. Mä uskon, että esikoisista tulee tiedonjanoisia jo siksikin, että vanhemmilla on heidän kanssa ollut aikaa tehdä kaikenlaista ja ruokkia sitä kiinnostusta. Seuraavat lapset saa virikkeensä jo siitäkin, että seuraa vanhempia sisaruksia. Mutta ihania lapsia noista kaikista onneksi kasvaa!
Heippa, nyt on jo mullakin ihan pakko vastata. Ekaa kertaa.
Missään päin maailmaa lapsien ”hyvästä lapsuudesta” ei tehdä niin isoa numeroa kuin meillä täällä Suomessa (Pohjois-maissa). Silti näissä muissa maissa rakastetaanja ihallaan lapsia mielestäni enenmmän ja ennen kaikkea Suoraan Sydämestä, aidosti. Jopa ventovierailla lapsille höpötellään enemmän kuin täällä meillä. Ja lapset näyttävät silti tai siitä syystä näissä maissa onnellisilta. Lapsien kasvatuksesta on tehty täällä suoritettava asia ja se sydämestä tuleva rakkaus unohtuu. Minä sanon suoraan. Lapset eivät ole maailman tärkein asia!! Ei missään nimessä! He tulevat ja elävät tässä maailmassa meidän rinnalla.He ovat yhtä tärkeitä kuin me kaikki muutkin! Omina ihanani itsenään, ei heitä voi olla rakastamatta, haluamatta heidän parastaan. Ei vanhempien minun mielestäni kuulu olla mitään leikittäjiä, vaan vanhempien tulee elää omaa elämäänsä, sitä sellaista mihin lapsetkin kuuluu. Missä muualla maailmassa aikuiset muka kerkiävät leikkimään lastensa kanssa? Ei leikkiminen varsinaisesti ole luonnostaan aikuisten ihmisten juttu. Miksi siis tehdä sitä ärsyyntyneenä. Mietin usein miten itsekkäitä tälläisista lapsista kasvaa, jos he luulevat koko lapsuusikänsä olevansa maailman napa ja tärkein asia, hän jonka ympärillä kaikki pyörii. Ei elämä ja lasten kasvatus saa olla mikään suoritus. Jos et tykkää pipareiden koristelusta, ei sinun lapsista tulee yhtään onnettomampia vaikket niiden kanssa koristelisikkaan pipareita (se kyrpä otsassa), niin kuin naapurissa. Tee jotain mistä itsekkin nautit ehkä musiikin kuuntelusta ja tanssimisesta? Ehkä jostain muusta? Lasten kuuluu mielstäni nähdä, että olet muutakin kuin äiti. Teet asioita, jotka tekevät sinut onnelliseksi. Ehkä hekin haluavat tehdä itsestään isoina onnellisia, kun ovat nähneet kotona esimerkkiä? Ja ei, mielestäni joka päivä EI ole pakko mennä pihalle värjöttelemään. Suotavaahan se aina on, mutta kun tämä Suomen ilmasto on mitä on, joskus voi hyvällä omalla tunnolla kekisiä jotain muuta. Siellähän aikuinen vaan vittuuntuu. Käykää vaikka kirjastossa tai raivaa olehuoneeseen tilaa ja anna lapsen rellestää ja purkaa energiaa siellä. Sohvat voi siirtää takaisin vaikka huomenna. Kamalaa nähdä miten vanhemmat tekevät itse itsestään onnettomia tämän kasvatuspaineen alla. Ei se minusta ainakaan kuulosta hyvältä lapsuudelta. Onnelliset vanhemmat kuulostavat hyvältä lapsuudelta. Vähän ehkä kärjistettyä, mutta joskus se on minusta paikallaan, että ihmiset havahtuisivat keskustelemaan. Kuuluuko lasten olla maailman tärkein asia vai osa meidän maailmaamme?
Tosi kiva, että kommentoit!
Oon kyllä niin monesta asiasta samaa mieltä sun kanssa! Itsekin ajattelen, että lasten pitää tottua siihen, ettei kaikki pyöri lasten ympärillä, mutta tietenkin niin, että hekin tuntevat itsensä tärkeäksi osaksi perhettä. Muiden lasten seurassa ne parhaat (ja huonoimmat) kokemukset hankitaan, ja vanhemmat voi omilla leikeillään tukea lapsen kehitystä. Meillä tämä tilanne tuntuu nyt vaan niin kärjistyneeltä, kun Minea ei ole ollut hoidossa eikö olla kauheasti kyläiltykään. Tyttö tylsistyy kotona mun ja Nooan kanssa, joten on pakko koittaa kehittää kaikenlaista puuhaa.
Niin ja hanki ihmeessä sitä ulkopuolista hoitoapua! Ja tee tai tehkää miehesi kanssa se aika juuri sitä mistä nautit/nautitte, oli se sitten mitä tahansa. Ei tarvitse selitellä muillle, onko se tärkeää. Näytä lapsillesi, että arvostat itseäsi tai ehkä parisuhdettasi.
Lapsetkin oppivat siinä samalla, että on muitakin aikuisia joihin voi luottaa.
Hoitaja me onneksi löydettiinkin jo! Se oli meille kyllä ihan ykkösjuttu!
Hyvältä kuulostaa minusta että leikit, ulkoilet paljon ja teet terveellistä ruokaa 🙂
Mullekkin on terveellinen ja hyvä ruoka tärkeää. Mutta mun pitäis leikkiä enemmän, olla enemmän läsnä.. Toisaalta ihan hyväkin tuntea syyllisyyttä näistä, koska ne ohjaa kohti oikeaa. Ja tietysti myös väärää syyllisyyttä voi olla.
Esikoisen kanssa ehtii varmasti paremmin keskittymään kirjoihin ja niihin eläinten ääniin, kuopus kun syntyy niin hoidettavana on kuitenkin kaksi lasta, niin ymmärrettäväähän se on jos ei kaikkeen ehdi keskittyä enää niin tarkasti! Kyllä ne eläinten äänet ja muskarit ehtii tosiaan myöhemminkin 🙂
Musta pahinta on se, että välillä vakuuttelen itelleni, etten Nooan takia ehdi/pysty tehdä jotain, mitä Minea sillä hetkellä haluaisi tehdä. Nooan uniaikaan olen monesti niin poikki, että leikkiminen tuntuu silloinkin lähes ylitsepääsemättömältä. Usein sitten tuleekin Minean kanssa leikittyä vähän siinä sivussa, kun teen samalla jotain muuta. Mutta kyllä tämä varmasti taas tästä, kunhan väsymys helpottaa!
Mua alkoi ahdistaa sun puolesta kun luin kirjoitustasi. Ihan turhaan syyllistät itseäsi. Mietin että miksi ihmeessä leikit lasten kanssa? Itse en ainakaan leiki, lapset joutuu itse keksimään itselleen tekemistä ja leikkimään keskenään tai kavereidensa kanssa. Aikuisen ja lapsen välinen leikki on aina vähän erilaista kuin lapsen ja lapsen välinen.
Ja mä voin ihan suoraan myöntää etten ikinä ajattele että olisin jotenkin huono vanhempi. En ikinä . Mä tiedän olevani tosi hyvä äiti lapsilleni. En pode koskaan huonoa omaatuntoa mistään, vaikka esim teen välillä pitkä työpäivää joka jatkuu myos kotona joskus läppärin kanssa. Silloin ilmoitan lapsille että nyt äiti tekee töitä, menkää keksimään tekemistä. Mieheni osallistuu toki kaikkeen 50 %. Isovanhemmat vahtivat välillä lapsia jos molemmilla on töissä kiire tai haluamme tehdä viikonloppureissun ulkomaille kahdestaan. Ei kaikki tuu ilmaiseksi. Jos haluaa menestyä elämässä, tienata rahaa hyvin, matkustella, asua hienossa talossa hyvällä asuinalueella, se vaatii työntekoa. Ja silloin varmasti lapset saa joskus vähemmän huomioita. Mutta itselle ainakin on tärkeämpää että lapset saa harrastaa, asua hyvällä asuinalueella, saamme tehdä mitä haluamme kun ei tarvi miettiä koskaan rahaa jne. Eli valintakysymyksiä, mitä haluat lapsillesi tarjota. Meidän lapsista aina sanotaan päiväkodissakin että he ovat aina niin iloisia. Ei huolen häivää. Ovat onnellisia. Kun meidän perheellä on kaikki hyvin. 🙂 ei stressata turhia.
Kiitos hyvästä kommentista! Mutta tätä se äitiys varmaan useimmille on, huonoa omatuntoa loppujen lopuksi aika vähäpätöisistä ja pienistä asioista. Mua tämä arki ahdistaa erityisesti just nyt, koska päivisin oon ite niin väsyksissä, että Nooan uniaika menee yleensä itsekin levätessä. Minea kun ei nyt ole ollut kerhossakaan, niin tyttö selkeästi tylsistyy kotona pyöriessä ja siksi koen, että mun täytyy koko ajan olla keksimässä jotain ohjelmaa. Tiedostan kyllä senkin, etten ihan loputtomiin voi jatkaa näinkään, että kirjoitan blogia yöllä ja koitan tehdä kaikki muutkin omat jutut lasten nukkuessa. Ehkä tää kaikki helpottaa meilläkin, kun lapset alkaa enemmän leikkiä toistensa kanssa!