Viimeksi olen istunut lähiliikenteen bussissa joskus reilu vuosi sitten Minean kanssa, kun meillä oli hetkellisesti käytössä vain yksi auto. Eilen kuitenkin huomasin, että tässä sitä taas körötellään Nooan kanssa kohti keskustaa, syykin on sama eli Niko myi oman autonsa joku aika sitten ja ollaan nyt vähän aikaa koitettu pärjätä yhdellä. Minea lähti Nikon kanssa katsomaan kaverin sählypeliä, ja tehtiin kaupunkiin treffit sen jälkeen, joten eipä siinä muu auttanut kuin alkaa kaivella bussin aikatauluja ja reittitietoja. Lämpimänä, aurinkoisena syyspäivänä matka pysäkille ja vartin odottelu pysäkillä ei saanut kuin hymyn huulille, mutta jos sama reissu pitäisi tehdä viisi kertaa viikossa ja säässä kuin säässä, niin luulen että hohto häviäisi aika nopeasti.
Tapani mukaan me oltiin pysäkillä vain joitain minuutteja ennen bussin tuloa, koska mun oli ennen lähtöä vielä vähän siivoiltava kotona. Mietin bussissa kuinka hassua sekin tavallaan on, että haluan siivota ennen kotoa lähtemistä. Se on kuitenkin yksi ärsyttävimpiä asioita, jos olet vaikka viikonloppureissussa ja kotiin palattuasi aloitat väsyneenä hommat siitä että raivaat kamoja paikalleen ja vasta sitten pääset purkamaan reissukamoja. Tai jos pyykkikori on jo valmiiksi ihan täynnä, kun palaat reissusta mukanasi kaksi kassillista pestävää. Tai jos puistoilun jälkeen laitettavana on päivän lounas, mutta oven avattuasi tajuat, että pöydällä lojuu vielä aamupalan jämät. Pienillä teoilla on paljon merkitystä arjen sujuvuuden kannalta – näin ainakin mä sen koen, sillä joskus väsyneenä yksikin ärsyttävä asia liikaa ja kaikki tuntuu kaatuvan päälle.
Siinä bussissa istuessani sitten tajusin, että mulle aika monellakin pienellä asialla on paljon merkitystä. En kestä Nikon tapaa niputtaa sukkia pyykkikoriin laitettaessa, en siedä sotkua ja ylimääräistä tavaraa ympärilläni, olen meluherkkä, haluan tietää kaikesta kaiken, olen pikkutarkka, uteliaaksikin jotkut voisi mua sanoa ja asioiden pieleen meneminen saa hermot kiristymään. Pidän rutiineista ja siitä, että asiat toimii mutkattomasti enkä siksi aina siedä ihmisten hitautta tehdessä jotain sellaista, jonka itse tekisin nopeammin ja eri tavalla. Tätä listaa mielessäni pyöritellessäni tajusin olevani aivan älytön pilkunviilaaja, yksityiskohtiin tuijottaja ja kröhöm, lievästi ehkä kontrollifriikkikin! Kun aikoinani kirjoitin graduani hyvän ystäväni kanssa, poistin jatkuvasti ylimääräisiä välejä ja pilkkuja tekstistä – ihan kirjaimellisesti pilkunviilaaja siis!
Äitin vaatteet: huivi: Vila // nahkatakki: Zara // neuletakki: Lindex // laukku ja farkut: H&M // kengät: Vans
Nooan vaatteet: pipo: Gugguu // takki: Mini Rodini // housut: Nosh // tennarit: Zara
Kuitenkin voin onneksi lohduttautua ajatuksella, että suurimmaksi osaksi pystyn aika hyvinkin hillitsemään itseäni. Lasten myötä syitä hermojen menettämiselle on aika paljon enemmän, mutta toisaalta olen kyllä oppinut hyvin sietämään paljon enemmän kuin aiemmin. Mikään pikkujuttu ei enää saa mieltäni järkkymään, tai vaikka saisikin niin osaan hyvin pitää sen sisälläni. Vaikka kuinka tekisi joskus mieli nipottaa Nikolle vähäpätöisistä asioista, jätän sen nykyään tekemättä, koska tiedän että arjessa on muutenkin paljon handlattavaa. Sotkuisuus on ehkä se pahin viholliseni, ja tällä hetkellä tietenkin myös väsymys, joka usein kiristää hermoja kuin viulunkieli. Siitäkään en varmaan ikinä täysin pääse eroon, että yksityiskohdat on mulle tärkeitä, ja huithapelit ihmiset ympärillä voi stressata mua, vaikken sitä mitenkään ulkoisesti näytä. Jos toisella ei vaan tunnu mikään onnistuvan, pysyvän tallessa tai luonnistuvan neuvomallakaan, niin tekisi mieli sanoa että annapa kun mä. Mutta tiedättekö mikä musta on kaikkein tärkeintä? Ehdottomasti se, että tiedostaa itsessään nämä huonommatkin piirteet, koska silloin niitä on edes periaatteessa mahdollista hallita tai hillitä, eikä sitä kaikkea kaada suoraan omille lapsilleen perintönä.
Mikä teissä on sellaista, jota ette tahtoisi lastenne perivän?
Kirjoititko sä musta vai itsestäsi? ;D Allekirjoitan!
Hahhahah :DD
Niin tutulta kuulostaa!! -S-
:DD
Musta on lapsen jälkeen tullut tarkempi, enkä kestä sotkua! Raskaana vauvavuotena tunsin, että joku asia täytyy pitää järjestyksessä ja se oli koti! Pää olisi seonnut jos kotikin olisi ollut sekaisin 😀 ja kyllä se niin on, että jäljet on korjattava heti muuten kaikki kasaantuu! Välillä toivoisin, että pystyisin ottamaan rennommin, ei haittaa jos pyykit ovat toista päivää narulla tai sänky petaamatta… Mutta toisaalta kyllä siistissä kodissa on ihana olla 🙂
Se on just vähän kakspiippunen asia, kun siivoamalla pää pysyy järjissään, vaikka joskus pitäisi ottaa rennostikin. Mutta toisaalta se on just niinkin, että jos kaaos pääsisi kotona kasaantumaan (ja joskushan se on joka tapauksessa siivottava!) niin väsyneenä sitä voisi helposti romahtaa sen jättimäisen projektin alla. Helpommalla pääsee kun tekee koko ajan vähän.
Ai niin olisi mielenkiintoista kuulla vähän ”vertailua” minean ja Nooan vauva-ajasta, mikä on erilaista toisen lapsen kanssa yms. Meillä oli tosi raskas vauvavuosi ja nyt toinen lapsi syntyy keväällä, tietenkin onnellisena mutta myös jännittynein tunnelmin odotan saammeko kantaa taas pää punaisena huutavan lapsen kotiin! ? tsemppaan itseäni, että kerran sen kokeneena on helpompaa, onko?! ?
Kiitos postaustoiveesta, laitan aiheen korvan taakse! Minean vauva-aika oli tuplasti vaikeampi Nooaan verrattuna, koska tyttö huusi kaksi kuukautta koliikkia ja sitten suht paljon ihan muuten vaan. Moni asia on menny Nooankin kanssa ihan yhtä vaikeasti, mutta onneksi edes jossain päästään helpommalla!
Kutsuisin itseäni mielummin pedantiksi kuin pilkunn***ijaksi 😀 Thank god mulla ei ole lapsia, mä en todella haluais kenenkään perivän tällästä luonnetta kuin mulla! (Joku saattais lisätä tähän, että ompa ihme ettei miestäkään ole täällä näkyny 😀 )
hahhah en kestä sua :DDD
Hyvin samanlaisia juttuja itselläkin 😀 Lisäks mulla on maailman raivostuttavin piirre: en osaa päättää mitään! Siis jos multa tyyliin kysytään, et musta vai valkoinen niin en osaa päättää kumpi 😀 Onneks yleensä joku päättää puolesta 😀
Btw. Vaikka rakastan meidän autoa, olisin enemmän kuin iloinen jos täällä toimisi julkinen liikenne. Tulis reissattua sillä ja säästettyä sillä, et myytäis toinen auto pois. Meillä ei siis ole lainkaan julkista, sitä osaa kai arvostaa eri tavalla 🙂
Mulla on ihan sama toi päättämättömyys!! Kaupassa kysyn Nikolta tyyliin otanko mustat vai valkoset alusvaatteet kun en osaa päättää :DDD
Siis mä oon ihan samanlainen! 😀 kiva kuulla että muitakin löytyy, koska välillä mua itseä ärsyttää nää piirteet (miestä ehkä enemmän), mutta ne on aika juurtuneita. Niin kuin sanoit, tärkeintä että ite tiedostaa 🙂
Vaikeahan niitä on lähteä mihinkään muuttamaan, kun ne on osa itseä, mutta onneksi sitä on vähitellen oppinut vähän hillitsemään itseään!
Minä olin ennen kontrollifriikki perfektionisti ja kaikki oli aina 100 % tiptop, ihan sama mikä tilanne elämässä oli meneillään! Suurinpiirtein yhtään koirankarvaakaan ei löytynyt koko huushollista… Sitten sairastuin ja elämä meni uusiksi monelta osin ja huomasin, että elämä rullaa, vaikka kaikki ei olekaan niin tiptop. Arjessa kun ei jaksanut kuin pakollisen, jos sitäkään, niin oli pakko opetella viittaamaan kintaalla monille asioille, jotka ennen ärsytti ja joista oli aina ajatellut, että ei ikinä voisi tehdä/suhtautua toisin.
Minäkin tykkäisin, että asiat toimisi mutkattomasti, mutta mun kohdalla niin käy tuskin koskaan… Jos suunnittelen jotain, niin tulee lähes aina jokin ulkopuolinen tekijä X tai Y, joka pistää kaiken uusiksi. Tätä tapahtuu ihan joka päivä, niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin! On ollut pakko opetella luovimaan ja ottamaan asiat vastaan sellaisina kuin ne tulee.
Pienillä teoilla on kyllä arjessa merkitystä ja mullekin on tärkeää, että jokaiselle tavaralle on oma paikkansa ja tietyt asiat hoidetaan tietyllä tavalla, koska se helpottaa arkea.
Pilkunviilaaja olen kyllä edelleen, mutta mun aivot on vähän vaurioituneet (ihan oikeasti) ja siksi en aina huomaa virheitä omissa teksteissä. Kun jälkeenpäin ne huomaan, niin olen ihan kauhuissani 🙂
Toivon, että lapseni ei perisi minun taipumustani syvälliseen pohdiskeluun, jota olen harrastanut pienestä asti 🙂
Toi on totta, että lastenkin myötä sitä on oppinut hölläämään jonkun verran. Siltikin kuitenkin huomaan ärsyyntyväni, jos asiat ei suju ja varsinkin jos kotona on sotkuista eikä se ole itsestä kiinni. Pikkutarkkuus voi olla hyväkin piirre, kunhan se ei kasva liiallisiin mittoihin.
Mullakin seinät kaatuu kyllä aika nopeasti päälle jos ei ole siistiä kotona! Tosin tuntuu että vaikka meillä on vain yksi lapsi ja vielä liikkumaton, räjähtää koti joka päivä ja jatkuvasti saa olla siivoamassa. Ja huh tuo gradu, tuo on syy miksi aloitan tekemään sen yksin! 😀 (niin ja se että tässä lapsen kanssa se saattaa edetä vähän hitaammin…)