Kaikki vaatteet hukassa, lapset kiukuttelee, kukaan ei jaksa nousta ylös, ulkona on liian pimeää, myöhässä taas, missä kurahousut, leipä ja kahvi autoon mukaan, vielä hakemaan unohtuneet unilelut, hiukset jäi nyt harjaamatta, ainiin ja hampaat, äiti en varmasti pue tänään näitä housuja, yökyökyök, et voi olla tosissas!

Missä vaiheessa meidän aamuista tuli yhtä suurta kaaosta, jossa vaatteet lentelee, äiti komentaa ja lapset kiukkuaa väsyneinä? Enkö voisi kelata takaisin niihin rennon rauhallisiin aamuihin, jolloin olin vielä hoitovapaalla ja ainut aikataulu joka painoi päälle, oli ulkoilu, lounas tai päiväunet eikä niistäkään ihan niin minuutilleen tarvinnut välittää. Nyt olen huomaamattani alkanut kahden lapsen äitinä elää niitä kuuluisia ruuhkavuosia ja mikä inhottavinta, arkena jokainen hetki tuntuu jollain tapaa aikatauluteltu, ja koko ajan olemme joko lähdössä johonkin tai tulossa jostakin. Ehkä aamut olisi lapsillekin helpompia, jos aikatauluissa olisi joustamisen varaa vai onko kaikessa lopulta kyse siitä, että itselläni on kiire ja stressi ajoissa töihin ehtimisestä ja huomaamattani tartutan tunteen lapsiin? Nooa on ihan tässä viime aikoina keksinyt, että on paljon kivempi pomppia kotona teepaitasillaan sohvalla tai yleensäkin tehdä mitä huvittaa milloin huvittaa – kuten kiivetä herkkujemmoista hakemaan levyllinen suklaata ja syödä sitä salaa kylppärissä. Ihan liian monena aamuna olen viimeisen kuukauden aikana vienyt autoon yhden kiljuvan lapsen sisävaatteissaan (useimmiten vähintään ilman sukkia ja takkia!), ja saman kiljuvan pojan tuon melkein joka päivä iltapäivällä myös takaisin kotiin. Vaistoaakohan lapset sen, milloin meidän vanhempien pitäisi jo olla jossain muualla, vai miten juuri niinä aamuina tai iltapäivinä kun itsellä on kiire, lapsia vähiten kiinnostaa autolle käveleminen tai turvaistuimessa istuminen. Ihan liian monena aamuna huomaan lähes väkisin istuttavani sen saman kiljuvan pojan autoistuimeen ja kylmän viileästi lähteväni huutokonsertin kuuluessa takapenkiltä ajamaan kohti hoitopaikkaa. Sen jälkeen kun kaikki keinot on jo kokeiltu ja suostuttelut havaittu turhiksi, on viimeinen keino tehdä asiat ilman neuvotteluja.

O-n-n-e-k-s-i on myös niitä aamuja, jolloin aamupalat syödään rauhassa lasten kanssa kotona, katsotaan Pikku kakkosta, leikitään hetki ja vaatekaapista ehditään valita kaikkein lemppareimmat vaatteet. Ihanan kiireettömiä, rentoja aamuja mahtuu meidän viikkoihin enemmän kuin niitä nyt on jo ihan pakko lähteä -aamuja, sillä muutenhan alkaisin väkisinkin haaveilla hoitovapaan jatkamisesta (en sano, ettenkö silti haaveilisi hah!). Kiireettöminä aamuina saatan aamukahvia juodessani ehtiä selata jonkun lehdenkin, ehkä saan laitettua ripsiväriäkin ja ehdin pakata lounasta mukaan töihin. Ne on aamuja, joista nautin täysillä, saan maata lasten kanssa sängyssä vielä pitkään heräämisen jälkeenkin, eikä kiirettä ole olemassa ellei sitä itse tee. Näinä aamuina Nooan uhmailun kanssa on huomattavasti helpompi elää, kun meillä kaikilla on aikaa istua eteisen lattialla odottamassa, kuinka pieninkin meistä koittaa saada kengät itse jalkaan, ja useimmiten ehdimme Minean toiveesta töpötellä portaita alas yksi kerrallaan sen sijaan että kiitäisimme hissillä nopeinta tietä pihalle. Jos saisin valita, työpäiväni alkaisi joka aamu aikaisintaan yhdeksältä, nauttisin aamuista kotona lasten kanssa, odottelisin rauhassa yön mustan pimeyden väistyvän päivänvalon tieltä ja silti tulisin ajoissa töistä kotiin hakemaan lapsia hoidosta. Tai ehkä odottaisin pimeän kaamoksen kääntymistä kevättalveksi jossain kauempana etelän lämmössä, yhdessä perheen kanssa – ei yhtään hullumpi vaihtoehto sekään vai mitä sanotte?