Nooan sairaspäivien aikaan olemme luonnollisesti olleet lähes pelkästään sisällä, mikä on selkeästi näkynyt varsinkin Minean turhautumisena. Iltaa kohden meno sen kuin yltyy ja leikkimisestä tulee enemmänkin säheltämistä kuin tarkoituksellista touhuamista, ja toisaalta myös mun pitäisi olla huomattavasti enemmän keksimässä aktiviteetteja kuin tavallisesti. Ymmärtäähän sen, että isommalle lapselle se on ihan oikeastikin tylsää kun ei ole leikkiseuraa, ja joka kerta kun jonkun leikin aloittaa, se keskeytyy siihen että mun on lähdettävä tekemään jotain Nooan kanssa tai on jo ruoanlaiton aika. Kun peruspäivä on näin superintensiivinen kuin nyt sairaspäivinä, huomaan itse olevani aavistuksen stressaantuneempi ja ärsytysherkempi.

Muutaman ystävän kanssa olen joskus miettinyt sitä, kuinka erilaisia me ihmiset voidaankaan olla sen suhteen, kuinka hyvin kestämme esim melua tai kuinka paljon kaipaamme toisten ihmisten läheisyyttä. Itse olen aina kuulunut siihen porukkaan, joille kova melutaso voi olla stressitekijä ja kainalokkain sohvalla istuminen tai käsikkäin kaupungilla käveleminen ei ole mikään välttämättömyys. En tykkää nukkua liian kiinni toisessa ihmisessä, kaipaan rauhallisia hetkiä, jolloin toisen kanssa voi olla luonnollisesti vaikkei puhuisikaan mitään enkä tarvitse pieniä huomionosoituksia joka välissä muistaakseni, että toinen on tärkeä. Äitinä olen ehkä hieman erilainen kuin ystävänä tai puolisona, halaan ja pussaan jatkuvasti, nappaan lapsia syliin joka välissä ja parasta on vain istua sohvalla ja silittää Mineaa ja Nooaa. Mutta siltikin olen nyt varsinkin tällä viikolla huomannut, kuinka kaipaan niitä pieniä oman tilan hetkiä kuten nyt vaikka se, että saisi käydä rauhassa vessassa tai voisi joskus istua syömään aamupalaa ilman että samalla ramppaat vähintäänkin kymmeneen kertaan keittiössä hakemassa lapsille jotain. Joinain aamuina tekisi mieli kysyä ääneen, onko se todella niin paljon vaadittu, että antaisitte äitin olla kymmenen minuuttia omassa rauhassaan, mutta toisaalta olen roolissani onnellisempi kuin koskaan, joten en koe olevani ”oikeutettu” valittamaan.

Jostain syystä nimenomaan aamupalasta on muodostunut mulle se kynnyskysymys. Muistan elävästi ihan ensimmäisen äitienpäiväni ja sen kuinka ehkä vähän hölmistyneenä mietin, näinkö sen todella kuuluu mennä että syön koko vuoden ”tärkeimmän” aamupalani samalla lasta imettäen. Ehkä olin silloin vielä muutenkin tietämätön siitä, miten vanhemmuuden myötä suurin muutos elämään tulee juurikin arjen ja pyhän sekoittumisessa – lasten kanssa kaikki päivät on jollain tasolla toistensa toisintoja, kun tietystä rytmistä on aina pidettävä kiinni.

Mediassa on puhuttu paljon äitien putoamisesta äitiroolin mustaan kuoppaan ja äitien uhrautuvasta vanhemmuudesta, jossa oma minä unohtuu perhearjen alle, ja olen tätä keskustelua seurannut huvittuneena miettien, että itse olen todellakin hurahtanut äitiyteen ja nautin siitä roolista, mutta se oma tila silloin tällöin – se on se, ehkä ainut asia, jota kaipaan ajalta ennen lapsia. En haluaisi olla joka päivä koko ajan jonkun käytettävissä niin että viisi minuuttiakin on liian paljon vaadittu. Silti samaan aikaan nauran itselleni ja omille turhamaisen pienille vaatimuksilleni, joita en periaatteessa edes kehtaa ääneen sanoa, mutta ehkä se päivän viisi- tai kymmenminuuttinen on mulle se keino pitää oma minuuteni kasassa? On ihanaa olla halutuin tyyppi omille lapsilleen juuri sillä hetkellä, mutta on myös lähes huvittavaa, kuinka sitä voikin ihminen nauttia esim rauhassa siivoamisesta tai myöhäisillan suihkusta, jolloin kukaan ei ole oven takana pyytämässä huomiotasi. Tiedän jo nyt kaipaavani niitäkin hetkiä vielä jonain päivänä, mutta just nyt ymmärrän, miksi jotkut äidit on kateellisia miehilleen työpäivän aikana vietetyistä lounashetkistä. Huomaan sen itsekin, kuinka virkistävää on silloin tällöin lähteä ystävän kanssa kaupungille tai pitkälle lounaalle ilman lapsia, ja pienikin virkistyshetki tuo paljon jaksamista arkeen. Onko teillä koskaan samoja ajatuksia? Tai mikä on se teidän juttu silloin kun kaipaatte omaa aikaa?