Vaikka onkin jo maanantai, laitan vielä kuvia ja kuulumisia viime viikolta eli sitä jokaviikkoista perussettiä mitä tämä hoitovapaalaisen elämä nyt on. Maanantaina oli Minean nimpparit, joita juhlittiin aika pienesti vain sunnuntaina. Meidän perheessä nimppareita ei ole koskaan kunnolla juhlittu, koska mulla ei ollut nimipäivää, ja mun veljenkin nimpparit taisivat tulla kalenteriin vasta joskus myöhemmin. Synttärit onkin sitten aina olleet överibileet myös mun lapsuudenkodissa, ja sieltä se into juhlien järkkäämiseen varmaan on mullekin periytynyt. Koska leivon muutenkin niin usein, niin olisi melkeinpä outoa ellen leipoisi myös merkkipäivinä, ja niinpä tein Mineallekin kakun, vaikkei vieraita käynytkään muutamaa perhettä enempää. Tai itse asiassa en edes kutsunut muita, koska tiesin lapsellisten ystävieni välttelevän vesirokkoa, ja ne joilla vesirokko on jo sairastettu, olivat jossain pidemmällä reissussa tai vatsataudissa kotona.

Nimpparikakku syntyi aika hetken mielijohteesta, kun kaupassa en osannut ajatella tarjoamisia, ja kotona oli keksittävä koristeet niistä, mitä kaapista löytyi. Naureskelin, että kakku oli varmaan rumin ikinä, mutta lopulta siitä tulikin ihan ok, ja Mineasta se oli täydellinen, mikä oli tietenkin tärkeintä. Teen nykyään kakkupohjan puoliksi perunajauhoilla ja se toimii huomattavasti paremmin kuin perinteinen vehnäjauhopohja. Pohjasta tulee jo itsessään kosteampi ja mielestäni parempi koostumukseltaan, ehkä aavistuksen kääretorttupohjaa muistuttava.

Yleensä me treffataan ystäviä melkein joka päivä arkisin, mutta viime viikolla vähemmän juurikin sen vesirokon takia. Aloin miettiä, kuinka tylsää hoitovapaalla ihan oikeasti olisi ellei näkisi ystäviä, sillä Niko tekee usein pitkiä päiviä töissä ja kotinurkkien tuijottelu alkaa itsestä tuntua pitkästyttävältä. En kaipaa mitään sen ihmeempiä aktiviteettejä, mutta se jo on tarpeeksi, että saa pikaisesti jutella jonkun aikuisen kanssa ja juoda kahvit suht rauhassa sillä aikaa kun lapset leikkii. Meillä se nimittäin tuntuu onnistuvan huomattavasti paremmin silloin kun Nooalla on tarpeeksi ihmeteltävää ympärillä eikä poika ehdi tajuta, että äiti istuu pöydässä kaikessa rauhassa. Onko muilla sama? Aamuisin rauhallinen aamupala on lähes mahdottomuus, mutta jonkun leikin lomassa joskus saattaa onnistua hiljaa hiipimällä katoamaan paikalta syömään esim lounasta itsekseen!

Jos multa kysyttäisi, mikä on hoitovapaalla olemisessa pahinta ja parasta, en ole varma osaisinko heti vastata. Parasta on ehdottomasti se, että lapset saa olla kotona eikä Nooan tarvitse vielä mennä hoitoon, enkä voi sanoa, että itseänikään haittaisi se, ettei työpaikan aikataulut ja kotiin kannetut työpaperit vielä toistaiseksi ole ajankohtaisia. Mutta mikä sitten on pahinta? Ehkä se jatkuva siivoaminen. Imuroin nykyään joka päivä ja silti meillä on koko ajan koirankarvoja, hiekkaa, kiviä ja muuta roskaa lattioilla. Olen jopa alkanut luuttuamaan lattioita useammin kuin ennen, mutta sekään ei tunnu auttavan, kun parketti ja laatat on aina täynnä pieniä läikkiä joko koiran kuolasta tai lasten ruoista ja touhuista. Jos päätän olla välittämättä sotkuista, huomaan puolessa välissä päivää, että ihan j-o-k-a huone on täyskaaoksessa ja vajoan epätoivoon, kun tajuan että se kuitenkin olen minä, joka sen kaiken joutuu lopulta siivoamaan. Olenkin todennut, että helpommalla pääsen, kun siivoilen pitkin päivää koko ajan vähän kerrallaan, niin sotku ei pääse kasvamaan ylitsepääsemättömän isoksi. Jos näin käy, niin useimmiten se päättyy siihen, että ensin istun juomaan kahvia ja syömään pullaa, sitten hermoilen lapsille ettei saa enää sotkea eikä koskea mihinkään ja viimeisenä revin itseni pakolla ylös ja aloitan siivoamisen. Kuulostaako tutulta? Kertoka pliis joku mulle, että sitten kun taas olen työelämässä, täällä ei kukaan ehdi sotkeakaan?!?