Tämä postaus oli tarkoitus julkaista jo maanantaina, mutta huomasin vasta jälkikäteen, etten ollutkaan painanut julkaise-nappia. No, näitä perusmokia tuntuu sattuvan mulle nykyään ihan vähän väliä – vai miltä kuulostaa saman paidan ostaminen Nooalle kahteen kertaan viikon sisään tai kirppariostosten maksaminen väärälle tilille ja kahteen kertaan sekin? Tiedän, että aikataulujen unohtamiset ja kaikki muutkin sähläykset johtuu pelkästään siitä, että taidan jollain tasolla ylikuormittaa itseäni tällä hetkellä, mutta kun muuten elämä rullaa hyvin ja asiat hymyilee (voiko niin edes sanoa?!), niin tällä flow-fiiliksellä mennään jatkossakin! Ja todellakin, flow-fiilistä olen elänyt viime päivät uuden kamerani kanssa, sillä olen suorastaan tanssahdellut malttamattoman innoissani kuvaamaan asiakkaita tietäen, että samalla pääsee tutustumaan koko ajan paremmin uuden rungon mahdollisuuksiin.

Nikolla on menossa jo toinen kesälomaviikko, ja nyt on alkanut itsestäkin tuntua, että saan vihdoin siitä perinteisestä kesämoodista kiinni. Kävin eilen juoksemassa 6km, jonka jälkeen mieleni teki heittäytyä laiturille makaamaan selälleen, ei siksi että olisin ollut mitenkään poikki lenkistä, vaan siksi että taivas näytti niin kauniilta. Kyllä ne säät vaan vaikuttaa yllättävän paljon siihen, kuinka sitä huvittaa tai ei huvita tehdä mitään. Lähes kaksi viikkoa sateita sai meidät jo epätoivoisesti kaivelemaan netistä äkkilähtöjä, mutta kaikki mitä oli ensi viikolle saatavilla, oli noin yhteen sanaan kiteytettynä Turkki. Jätimme sitten lopulta varaamatta, ja samalla ihmettelimme, miten emme koskaan ota opiksemme, vaan joka kesä etsimme samalla miksei täältä löydy mitään -paniikilla pikaista helpotusta Suomen surkeille säille ja vannomme, että seuraavalle vuodelle matka varataan hyvissä ajoin. Mitä luulette, pääseekö meidän porukka ensi vuonnakaan Etelä-Suomea pidemmälle?

Maanantaina Niko lähti Minean kanssa elokuviin katsomaan Iso kiltti jättiläinen, joten me jäätiin kotiin Nooan kanssa kaksin. Harvemmin on nyt viime aikoina tullut vietettyä aikaa vain Nooan kanssa, ja olin suorastaan vähän yllättynyt, miten erilainen tuo pieni mies oli itsekseen kuin siskonsa kanssa yhdessä ollessa. Yleensä Minealla ja Nooalla on koko ajan menossa kunnon härdelli niin että melua riittää enemmän kuin kerrostalossa olisi suotavaa. Molemmat pomppii, riehuu, kiljuu, karjuu, kinastelee, juoksentelee ja sotkee – useimmiten kaikkea tätä yhtäaikaa. Vähän väliä saa komentaa jompaakumpaa rauhoittumaan, jotta toinenkin saisi sykkeet tasaantumaan, sillä ei ole montaakaan asiaa, joita Nooa ei yrittäisi tehdä Minean perässä.

Kuitenkin huvittavaa oli se, kuinka rauhallinen poika meillä yhtäkkiä olikin. Nooa touhusi itsekseen duploilla, keskittyi reippaammin syömiseen enkä tainnut kuulla yhtäkään karjaisua tai nähdä yhtäkään pomppua. Ihan kiva joo, mutta luulen Nooan loppujen lopuksi olevan eniten itsensä silloin kun saa olla yhdessä siskon kanssa. Ääntähän tähän maailmaan mahtuu (sanoo ne, jotka ei asu meidän naapurissa), ja jos multa kysytään, niin lapsen riemu on ehdottomasti parasta katseltavaa.