Olipa harvinaisen vaikeaa tänään tulla kirjoittamaan blogiin yhtään mitään! Tuntui siltä, että jotain on kuitenkin tultava sanomaan, koska me ollaan muutettu (niinpä!!! monta huutomerkkiä saa laittaa?!), mutta toisaalta en osaa sanoa mitään järkevää, kun onnellisuuden taso ylittää sanat. En tiedä uskonko vielä itsekään, mutta perjantaina meidän perhe tavaroineen vaihtoi osoitetta, ja nyt olemme heränneet jo kahtena aamuna syömään aamupalaa omassa unelmakodissamme. Käsittämätöntä, niin käsittämätöntä!

Toistaiseksi kaikki tavarat on vielä hujan hajan, muuttolaatikoita on purkamatta useampia ja joka huoneesta puuttuu huonekaluja. Myös viimeistelyhommia on tiedossa seuraaville viikoille, sillä mietittävänä on vielä väliovet, eteisen kaapeista puuttuu sisuksia, parveke on kesken ja ties mitä muuta, mutta kaikessa keskeneräisyydessäänkin tämä tuntuu jo nyt kodilta. Ehkä rakennusaikana raksalla ravaaminen on edesauttanut siinä, että nurkat tuntuu tutuilta heti ensimmäisistä päivistä lähtien, vai olenko haaveillut täällä asumisesta niin useasti, että se on jo tuntunut todelta?

Muutto ja kahden kodin siivoaminen eivät kumpikaan olleet mikää ihan pikkujuttu, ja niinpä meidän olikin jälleen turvauduttava muiden apuihin – muuten emme varmasti olisi mitenkään selviytyneet koko urakasta. Koko viikonloppu ja enemmänkin meni pakatessa, siivotessa, kantaessa ja järjestellessä, vaikka meillä oli apuna molempien vanhemmat, Nikon töistä muutama apukäsi kantamassa painavampia tavaroita ja siivooja tekemässä muuttosiivousta täällä uudessa ja seuraavana päivänä loppusiivousta vanhassa asunnossa. Yhteensä täällä on siivottu useamman päivän urakan verran, kasattu vaatehuoneita monenmonta tuntia ja kuljeteltu tavaraa satojen kilojen edestä. Ja kaiken tämän lomassa on lasten kanssa eletty melko tavallista arkea, joten ainut asia jonka osaan juuri nyt sanoa on sydämellinen kiitos kaikille, jotka olitte apuna ja teitte meille mahdolliseksi olla täällä nyt.