Nyt on kyllä koetuksella meikäläisen sietokyky, sillä meillä on tämän kuukauden tokat sairastelut menossa. Esikoisella näyttäisi olevan oksennustauti, joka taitaa koko vuodelle olla perheessämme kolmas tai neljäs. Verrattuna edellisen vuoden yhteen oksennustautiin ja kahteen flunssaan, tämä kerran tai kaksi kuussa sairastaminen tuntuu suht paljolta. Itsekin olen jatkuvasti ollut joko tulossa kipeäksi tai toipumassa edellisestä, joten kuukausiin on sisältynyt melkein enemmän niitä päiviä, jolloin olo on jollain tapaa voimaton kuin niitä, jolloin voisin sanoa olevani täysissä voimissani.

Toisaalta, huonomminkin voisi mennä ja vakavampia tautejakin on olemassa kuin parin päivän mittaiset flunssat ja vatsataudit. Eikä lasten kanssa sairastaminen ihan niin kauheaa ole kuin mitä sanotaan. Tässä vaiheessa näihin alkaa olla jo melko tottunut ja sitä huomaa vanhalla rutiinilla sopivansa Nikon kanssa päivän hoitokuvioita samalla kun koittaa viihdyttää kipeitä lapsia piirretyillä, peleillä ja muulla rauhallisella tekemisellä. Turha sitä on stressata sellaisista pienemmistä asioista, joihin itse ei voi millään vaikuttaa, sillä ihan vasta luin Hesarista artikkelin, jossa tutkijapsykologi totesi harvojen asioiden olevan niin vakavia etteikö niiden kääntöpuolella olisi valoa. Niin totta joka sana!