Tunteet pinnassa

15 kesäkuun, 2016

*yhteistyössä Lotus Nessu

Kesä tuntuu herättävän meidät suomalaiset syksyn pimeydestä ja talven kohmeesta, mutta samaan aikaan jollain tavalla kesä on melko haikeeta ja tunteellistakin aikaa. On ystävien ja sukulaisten juhlia, loppumattomia kesäöitä, grillijuhlia hyvällä porukalla, reissuja perheen kanssa ja niitä ihan tavallisia kesäisiä arkipäiviäkin, jolloin ulkoillaan kun huvittaa ja syödään ruoaksi vesimelonia ja jätskiä. Kaikki tuntuu ihanan helpolta, on niin helppo rakastaa kesää ja sen mukanaan tuomaa huoletonta fiilistä, mutta juurikin niihin pysähtyneisiin hetkiin kiteytyy kaihomielinen ajatus siitä, että yksittäiset hetket muuttuvat liian nopeasti muistoiksi valokuva-albumeissa. Etenkin tätä pienlapsiaikaa voisin pullottaa johonkin säilöön ja avata vasta vuosien päästä, jos se vain olisi mahdollista.

Tälle kesälle meillä ei ole isompia juhlia tiedossa kuin muutamat, kun taas joskus on ollut kesiä, joihin on saanut sovittaa jopa kuudet juhlat polttareineen ja hotelliyöpymisineen. Tottahan se on, että silloin kesän muita menemisiä on pitänyt sovitella juhlien sanelemiin raameihin, mutta itselleni on aina ollut tärkeää olla mukana läheisten tärkeissä tapahtumissa, olivat ne kuinka pieniä tai isoja tahansa. Meillä aikoinaan luki hääkutsussakin, että toivomme ystävien ja sukulaisten olevan osa tärkeää päiväämme ja muistoa, joka tuona päivänä luodaan.

Toukokuun viimeisenä lauantaina saimme olla mukana, kun kaksi rakasta ystäväämme sanoi toisilleen tahdon. Parilla on jo yli kymmenen vuoden pituinen yhteinen historia takanaan sekä 3-vuotias hurmaava poika, joten avioliiton voisi sanoa viimeistelevän tämän kolmikon perheenä. Pariskunnan molemmat osapuolet on mulle jo nuoruudesta saakka olleet tärkeitä ihmisiä, ensin erikseen ja myöhemmin yhdessä, joten vihkiminen, hääpuheet, polttareissa vanhojen muistelu, juhlapäivässä mukana oleminen, kaksikon valokuvaaminen – häät kokonaisuudessaan nostatti ilon tunteet pintaan niin että silmäkulmaa sai pyyhkiä useampaankin otteeseen.

Joskus tunteiden näyttäminen julkisesti voi olla yllättävänkin vaikeaa, vaikka ilon tai surun peitteleminen tuntuu saavan tunteet vain entistä voimakkaammin pintaan. Uskon, että tässä asiassa vanhempien esimerkillä on suuri vaikutus, sillä pieni lapsi osoittaa tunteita hyvinkin vapaasti tilanteessa kuin tilanteessa, ja me aikuiset opetamme lapsille tunteiden hillintää. Olen koittanut itsekin opetella vapaampaa tunteiden ilmaisua, jotta Minea ja Nooa oppisivat, että on ok itkeä silloin kun itkettää, ja kyyneleet kuuluu ihan yhtä hyvin ilon kuin surunkin hetkiin. Meillä kyllä tunteillaankin molemmista, tai ainakin minä ja lapset. Suurissa onnenhetkissä kuten lasten syntymät tai työpaikan saanti on kyyneleet kihonneet silmäkulmiin ihan vain jo siitä ajatuksesta, että meille on tapahtunut jotain niin onnekasta. Viime viikolla silmäni kostuivat liikutuksesta, kun ihana ystäväni tarjosi auttavaa kättään kaiken tämän arkisen väsymyksen ja ajanpuutteen keskelle tai kun Minea niin kauniisti puhui Nooasta ja siitä onnesta kun on pikkuveli. Ilonkyyneleet ei vaadi suuriakaan tekoja, vaan hyvinkin pieni katse tai kädenojennus arjessa voi olla riittävä herättämään ylitsepursuavan onnentunteen.

Suomessa valmistettu Lotus Nessu kulkee mulla aina mukana käsilaukussa, koskaan kun ei tiedä milloin tunteet nousee pintaan ja nenäliinalle on tarvetta. Nessu nenäliinat on valmistettu yhteistyössä allergia- ja astmaliiton kanssa, kovin herkkäihoisille löytyy tavallistakin pehmeämpi ja pölyämätön Nessu Sensitive tai hoitavaa balsamia sisältävä Nessu Aloe Vera. Häihin mä sujautin laukkuuni kätevän matkapakkauksen, josta tarjosin nenäliinaa muillekin sitä tarvitseville, ja itsellänikin paketti oli koko ajan käden ulottuvilla.

Kesäkuun ensimmäinen viikonloppu oli monelle varmasti yksi tunteikkaimmista, kun pienet koululaiset saivat todistuksensa ja valmistuneet päättivät koulunsa. Meillä ei vielä näissä merkeissä tunteilla pariin vuoteen, mutta Nessut pysyy kyllä jatkossakin lähellä siltä varalta, että arki yllättää kaikessa ihanuudessaan. Olisi kiva kuulla teidän muidenkin äitien ajatuksia tunteiden näyttämisestä. Tunteillaanko teillä avoimesti niin ilossa kuin surussakin vai mitkä on niitä tilanteita, kun Nessuille on eniten käyttöä?

Arkiapua

9 kesäkuun, 2016

Hädässä ystävä tunnetaan, niinhän sitä sanotaan. Sain eilen kokea lauseen todellisen merkityksen, kun rakas ystäväni Kerttu lupautui ottamaan Nooan ja Minean aamupäiväksi luokseen, jotta itse sain tehdä töitä.

Kuten tiedätte, teen kahta sivutyötä, blogia ja valokuvausta, mutta päätoimisesti olen hoitovapaalla, mikä tarkoittaa paljon yötöitä ja väsyneitä aamuja. Systeemi toimii juuri ja juuri, mutta pienikin poikkeama arkirytmeissä saa tarkan järjestelmäni kaatumaan niin että hommat lähtevät lumipallon lailla kasautumaan, ja yhtäkkiä huomaan olevani korviani myöten pulassa työhommien kanssa. Viime viikon sairastelu aiheutti sen, etten saanut yhtiäkään kuvia muokattua (jo puolikin tuntia näytön äärellä tuntui olevan silmätulehduksessa ihan liikaa), blogi päivittyi hitaasti ja myönnän, pieni paniikki ehti hiipiä takaraivoon, kun tiesin miten kaikki kasaantuisi. Itsepähän olen itseni tähän liemeen hankkinut, ja kuten olen sanonutkin, vasta vihoviimeisenä keinona olisin valmis luopumaan kummastakaan hommasta, sillä mitään pakkopullaa tämä ei koskaan ole ollut.

Kerttu huomasi ahdinkoni ja tarjosi auttavaa kättään, ja alun epäröinnin jälkeen päätin kuitenkin tarttua tilaisuuteen – miksi valittaa jatkuvasti epäonnestaan ellei itsekään ole valmis tekemään mitään muutoksen eteen? Meidän muuton aikana toinen ystäväni oli myöskin valmiina tarjoamaan apuaan lasten leikittämisessä, ja Minea ja Nooa on muutamaan kertaan ollut naapurissakin hoidossa, mutta muuten olemme pärjänneet omin avuin tai lastenhoitajan avustuksella silloin kun itsellä on ollut sovittua menoa. Nyt kuitenkin löysin itseni huristelemasta Kertulle heti aamusta, jätin lapset iloisina hoitoon ja suuntasin lähimpään kahvilaan läppärin ja kolmen muistikortin kanssa tekemään töitä parin tunnin ajaksi. Kolme tuntia ei vielä maailmaa mullista, mutta oli mulle iso juttu, niin henkisesti kuin konkreettisestikin. Vaikka nyt tuntuu siltä, että olen elämäni velkaa Kertulle, niin en voi sanoa yhtään katuvani eilistä. Päinvastoin, lapset olivat leikkineet perhepäivähoitoa, ja kaikki oli sujunut niin mutkattomasti, että nyt odottelen, milloin Kertun Kultasäihkeet-ryhmään voi ilmoittautua. Kiitos Kerttu, olet kultaakin kalliimpi ystävä!

Ei ihan perusmaanantai

6 kesäkuun, 2016

Elämä alkaa vähitellen voittaa, vaikka yhä edelleen jokainen päivä mennään kipulääkkeen voimin, kun muuten kurkkukipu kasvaisi iltaa kohden lähes sietämättömäksi. Uusimpana oireena sain vielä silmätulehduksen, joten ei auttanut muu kuin käydä lääkärissä hakemassa tipat, ja samalla tsekattiin keuhkot, kurkku, korvat ja tulehdusarvot. Arvo oli jonkun verran koholla, mikä kuulema viittaisi vain ärhäkkään virustautiin, kun angiinaakaan ei ollut kurkun ärtyneisyydestä huolimatta. Jo viikon sairastettuani uskon kyllä vahvasti, että tällä hetkellä suunta on vain ylöspäin, ja tuskin tauti tästä enää voi uudelleen lähteä huonompaan päin, eihän!?

Maanantai on ollut muutenkin tavallista parempi, koska heti aamusta sovimme Essin ja Katriinan kanssa treffit, ja mä huristelin lasten kanssa kaupan kautta Essille. Tällä kertaa haluttiin mahdollisimman helpot treffit, joilla aika ei kuluisi keittiössä kokkaillessa, joten nappasin paikallisen marketin valmishyllyltä minipizzoja ja kokosin salaattibaarista jättimäisen salaatin. Nykyään tuntuu, että lasten kanssa on lähes mahdoton treffailla ellei mukana ole ruokaa, koska aina on joku välipala- tai ruoka-aika. Joskus on kiva laittaa ystäville ruokaa tai istua valmiiseen pöytään ja välttää hetkeksi se ikuisuuskysymys mitä tänään syötäisi, mutta onhan se kuitenkin niin, että lounaan valmistelu ja syöminen luo ihana oman hässäkkänsä treffeillä, eikä aina jaksa säätää mitään ylimääräistä. Itse asiassa tässä nykyisessä asunnossa olen tainnut kokkailla ns tavallista ruokaa vasta kerran, ja läheiset lounaspaikat on olleet huomattavasti kovemmassa käytössä kuin kotiliesi.

Minealle alkaa jo olla aika supertarkkaa, mitä milloinkin puetaan päälle, eikä yleensä varsinkaan mikään mun ehdottama kelpaa juuri sinä päivänä. Olen aika lailla päättänyt, että Minea saa jatkossa valita kaupasta tai kuvista kaikki uudet vaatteensa itse niin välttyisin turhilta ostoksilta, joita esim kaikki kollarivaatteet Minean kaapissa nykyään ovat kun tyttö on sitä mieltä, ettei kollaripaitoja tai -housuja päälleen pue. Parisen viikkoa sitten Minea valitsi Lindexiltä tämän tekonahkatakin, jonka lopulta myönnyin ostamaan, vaikka olenkin sitä mieltä, että nahkatakit kuuluu enemmän aikuisille kuin lapsille. Jo viime keväänä kauppoihin alkoi ilmestyä mustia ja vaaleanpunaisia nahkatakkeja pienille tytöille, mutta ihmettelen edelleenkin, miksi monet asiat aikuisten maailmasta täytyy tuoda koko ajan nuoremmille lapsille? Onko muka ihan ok, jos äiti ja alle kouluikäinen tytär pukeutuvat samalla tavalla? Samistelu Papun polvipaikoissa tai Vimman leteissä menee, mutta niissä muoti on ennemminkin tullut lapsilta aikuisille eikä päinvastoin. Toisaalta, pienten poikien kohdalla samaan asiaan ei kiinnitä mitään huomiota, pikkupoika on ennemminkin söpö pienessä puvussaan tai farkuissa ja tennareissa. En tiedä, mietinkö vain liikaa vai mitä sanotte, nahkatakki yes or no?

Iltapäivällä lähdimme vielä koko perhe käymään Nooan kummisedällä juomassa kahvit, ja yhdeksän aikaa istuin kotona sohvalla ihmetellen, mihin tämäkin päivä oikein hujahti. Ei hullumpi maanantai, vai mitä! Nyt toivotaan, että huomenna ollaan kaikki terveinä, niin Minea pääsee urheilukoulun ekaan kertaan ja mäkin ehkä uskallan hoitaa rästiin jääneitä kuvauksia pois.

previous 1 … 4 5 6 7 8 9 10 … 25 next