ELÄINSYNTTÄREITÄ JA PUISTOTREFFEJÄ

Uusi viikko jälleen edessä, maanantaifiilis on kyllä tänään sekä tuntunut olossa että varmasti näkynyt naamassa. Itepähän kehittelin viikonlopulle taas niin paljon ohjelmaa ettei lepäämisestä ollut tietoakaan – perjantaina kävi kaverit kyläilemässä, lauantaina oli pienen 2vee neidin synttärit ja sunnuntai sudittiin maalia Minean huoneeseen ja puistoiltiin kaveriporukalla. Onneksi viikonloppu tulee yhtä nopeasti kuin menikin, josko sitä tällä kertaa ehtisi vähän chillatakin.

Lauantain synttäreillä oli eläinteema, joka muuten olisi tuottanut pientä päänvaivaa ellei Hennesistä olisi juuri sopivasti löytynyt näitä söpöjä kissankorvia. Pientä suostuttelua se kyllä vaati että sain piirtää kissanviikset Minealle eikä pantakaan kovin kauaa päässä pysynyt, mutta äiti oli onnellinen saatuaan edes muutaman kuvan räpsäistyä päivän asusta. Ja se tärkein, Minea oli onnellinen päästessään leikkimään monen uuden lapsituttavuuden kanssa.

Sunnuntai kului suurimmaksi osaksi maalatessa, valkoisen sävy johon päädyin on valehtelematta täydellinen. Ihana puhdas valkoinen, ilman että sävy taittaisi oikeastaan yhtään mihinkään väriin! Kuvia tulossa vielä myöhemmin tällä viikolla kun saadaan vielä huonekalut paikoilleen ja uuteen sänkyyn pyörät alle.

Minean huoneprojektin lomassa ehdin treffata puistossa mammakavereitakin – Essi, Katriina, Paula ja Laura hurauttivat lapsineen meidän lähistön puistoon ja äitit sai kaipaamansa juoruhetken, lapset leikkiseuraa. Remontoinnin jälkeinen renttutyyli! Viimeksi Katriina tuli treffeille pyyhkien viimeisiä hiontapölyjä naamastaan, nyt mä meinasin lähteä ulos housut maalissa. Tekeväistä porukkaa, jolla on vähintään se sata rautaa tulessa koko ajan!

Seuraavat päivät mulla menee etsiskellen netistä vielä viimeisiä juttuja Minean huoneeseen, ja reilu viikon päässä häämöttää pakollinen Ikean reissu. Huomenna kuitenkin tiedossa jotain ihan spesiaalia, joten pysykäähän kuulolla!

Paras ystävä

Ystävyys on jotain täysin käsittämätöntä, sillä jonkun kanssa sitä vain homma luistaa vaivattomasti ja toisen seurassa on hyvä olla huonoinakin päivinä. Näin äitinä oon huomannut, kuinka helppoa on puistoissa ja kerhoissa tutustua muihin äiteihin – muutamasta on mulle tullut tosi hyviäkin ystäviä ajan myötä. Tuskin mikään muu elämäntilanne luo ystävyyssuhteita näin tehokkaasti aikuisiällä kuin lasten saaminen! Onko teille kertynyt ystävyyksiä äitiyden kautta?

frendit6 frendit5  frendit3 frendit2Jos vielä sattuu niin hyvä säkä, että lapsetkin on suunnilleen samanikäisiä ja -henkisiä, on yhdessäolo vaivatonta, mukavaa ja erityisen voimaannuttavaa, kun omille kokemuksille saa vertaistukea. Mulla sattuu alle kilometrin päässä asumaan yksi tällainen ystävä, johon tutustuin ekavauvakerhossa, ja jonka Elsa-tyttö on Mineaa vain kaksi kuukautta vanhempi. Vaikka välillä tytöt nahistelevatkin, on leikki useimmiten sopuisaa ja tytöt löytää vähän väliä jostain nurkasta kikattelemasta. Jotenkin näillä kahdella jutut vaan osuu täydellisesti yksiin, kaikki pitää matkia perässä jos toinen keksii jotain uutta.

Usein tyttöjen toheltamiselle saa itekin nauraa vieressä, ja parhaita on niin sanotut vakavat keskustelut. Tänään ensinäkeminen oli esim tätä laatua: ”Vieläkö siellä ulkona ukkostaa?” ”Enää ei näkynyt ukkosta, mutta joo-o kyllä se kovasti tänään jyrisi.” ”Oli kovia pamauksia taivaalla!” Tästä myöhemmin jatkettiin keskustelemaan koulusta ja ties mistä muusta, mitä me äitit ei oltu kuulemassa. Ihanat pienet, tärkeät höpöttäjät juttuineen!

frendit4frendit7

frendit1Tyttöjen ystävyys alkoi jo reilu puolen vuoden iässä, ja mahtavaa olisi jos se säilyisi aikuisuuteen. Ja miksei säilyisi? Usein se on tässä vaiheessa vielä aika pitkälti meistä vanhemmista kiinni, kuinka tiuhaan yhteyttä pidetään, ja ainakin tällä hetkellä tuntuu, että oma päivittäinen kaveripiirini koostuu vain perheellisistä naisista. Kaipa sitä olisi puistossa rähjääntyneenä, yönsä valvoneena ja uhmaikäisen kanssa kahvin lomassa taistelevana äitinä vähän tylsää juttuseuraa lapsettoman uranaisen silmissä, mene ja tiedä?

kavereitten kaa

Tää viikonloppu oli meillä tosiaan aavistuksen erilainen kun saatiin pitkäaikaiset ystävät kylään pienen 9-kuukautisen poikansa kanssa. Auringon paistaessa, päivät lorvien tuli niin kesälomafiilis, että voi olla enää vaikea saada työnteosta ensi viikollakaan kiinni, puhumattakaan seuraavista viikoista kun Minea jo aloittaa lomailun mun vanhempien kanssa.

 Joku se meillä osaa rennosti ottamisen taidon paremmin kuin muut!

Kun lähes kaikki ystävät asuu yli sadan kilometrin päässä, tulee toisia nykyään nähtyä liian harvoin, onneksi kesä yleensä vähän korjaa tilannetta. Ystäviemme ihastuttava hymypoika tuntui olevan niin ihanan helppo hoidettava, että itelle tuli väkisinkin mieleen kuinka rikki ite olin vielä tuohon aikaan, kun taistelut imetyksen kanssa oli vasta muutama viikko sitten jäänyt taakse ja yöt nukuttiin äärettömän huonosti, vai nukuttiinko me ollenkaan? Silloin taisin sanoa miehellenikin, ettei meidän perheeseen tulisi koskaan lisää vauvoja tai sitten tuttipullo tyrkättäisi heti laitoksella suuhun! Niin se kuitenkin aika kultaa muistot, ja nyt jälkikäteen tuo Minean eka vuosi tuntuu niin lyhyeltä ajalta että sen seisoisi vaikka tarvittaessa päällään. Lopulta kun kaikki kuitenkin tuppaa järjestymään..

Ihmetteleekö kukaan muu tota pikkumiehen ”pottaa”?!? Se on Bumbo, jokaäidin unelmatuoli, johon vauvan voi laittaa nököttämään kun haluaa esim syödä ruokansa rauhassa tai käydä suihkussa. Paras keksintö aikoihin vai turhake?

Hahaa, taitaa olla mulla vielä vähän harjoiteltavaa ranskanletin teossa :DD!

Viikonloppuna jutut taisi enimmäkseen meillä pyöriä erilaisissa lapsiaiheisissa keskusteluissa, vaikka ehdittiinhän me grillailla ja ulkoillakin lähes joka välissä. Ystäviemme pikkuinen on juuri siinä kasvuvaiheessa että perään saa katsoa joka sekunti ja silti pää kolahtelee vähän väliä kaapin kulmiin tai lattiaan. Tästä saatiin hyvät pohdiskelut mm siitä, kuinka erilailla äitit suhtautuvat varovaisuuteen, toiset antaa lasten temmeltää ja toivoo niiden oppivan pienistä muksahduksista kun taas toiset juoksee jatkuvasti perässä nostamassa pikkuista turvallisemmille leikkikentille. Mä olen tainnut aina olla enemmänkin sieltä huolettomasta päästä, sillä Minea on saanut kiipeillä ja juoksennella kaikessa rauhassa jo pienestä asti, ja onhan se pienten ruhjeiden määrässä näkynytkin. Tyttö istui omenaakin haukkaillen rattaissaan jo ensimmäisenä syksynään, kun innostuttiin sormiruokailusta toden teolla! Liian huoletontako? Jälkikäteen täytyy huokaista helpotuksesta, ettei mitään vakavampaa ole sattunut, ja onhan lapset tietenkin kaikki niin erilaisia. Mihin porukkaan te kuulutte, tuplavarmistajiin vai huolettomiin?

Akut on joka tapauksessa ladattu, kiitos Suvi, Jouni ja Joonatan! Rentoa sunnuntaita ihan jokaikiselle!

1 … 19 20 21 22 23 24 25