Olen jo useampaan otteeseen törmännyt kummalliseen ilmiöön, jota en täysin voi ymmärtää vaikka kuinka olen yrittänyt. Saattaa olla että näen asian liian henkilökohtaisena, vaikka kritiikki ei olekaan yleensä kohdistunut suoranaisesti minuun ja minun tyyliini. Toisten avoin arvosteleminen on joka tapauksessa mielestäni aina tökeröä, varsinkin kun sen tekee toisilleen täysin tuntemattomat ihmiset ja useimmiten, missäs muuallakaan kuin netissä.

Mustavalkoinen sisustaminen oli jokunen vuosi sitten pinnalla, ja edelleen mustavalkoisia koteja näkee paljon sosiaalisessa mediassa. Itsellänikin oli lähes täysin mustavalkoinen koti vielä pari vuotta sitten, jolloin sain jonkun verran kommentteja siitä, kuinka persoonaton ja väritön kotimme on. Jopa jotkut meillä käyneet tuttavat ottivat asiakseen kommentoida ”pakkomiellettä kokovalkoiseen skandikotiin string-hyllyineen ja mustine yksityiskohtineen”. Harvoin niistä jaksoin välittää, ennemminkin mietin oliko kommentoijalla ehkä kuitenkin epävarma olo omasta sisustustyylistään, kun toiselle heitetyt ”en koskaan voisi asua näin valkoisessa kodissa” kommentit tuskin oli tarkoitettu kehuiksikaan? Joskus olisi tehnyt mieli kysyä, että olinko erikseen pyytänyt mielipidettä kotimme yleisilmeestä vai katsoiko kommentoija asiakseen vain ohimennen kevyesti ilmoittaa, että minun tyylini ei sitten häneen uponnut ollenkaan.

Samoin neutraalin sävyinen tai lähes väritön sisustus herättää monissa ihmisissä ajatuksen siitä, ettei kodin asuja ole kovin taitava sisustamaan. Värikästä kotia on vaativampaa täyttää, kun eri värien kirjoa ei tuosta noin vaan yhdistellä toimivaksi kokonaisuudeksi. Mustaa ja valkoista, harmaata ja greigeä osaa ympärilleen lätkiä kuka tahansa meistä, vai osaako sittenkään? Vaikka oma makuni sisustuksessa onkin hyvin neutraali ja jonkun silmissä täysin väritön, en silti pääse sisustamisessa lähellekään niitä luomuksia, joita päivittäin näen instagramin välityksellä maailman huippuammattilaisten luovan. Väittäisinkin siksi että jotain taitoa sisältyy ihan kaikkeen sisustamiseen, oli kyse sitten huoneen täyttämisestä yhdellä värillä tai useammalla sadalla.

Mielenkiintoisin väittämä, jonka koskaan olen asiaan liittyen kuullut on se, että lapsenikin varmasti ovat aika onnettomia kun äiti toteuttaa omaa värikammoaan myös lasten huoneissa. Kyllä, meillä on molempien lasten huoneissa valkoiset seinät ja yleisväritys neutraali, mutta ympäriltä löytyy myös paljon väriä – niin leluissa kuin piensisustuksessa. Ymmärrän tottakai että tässäkin asiassa voi mennä pahasti metsään, jos lapselle ei suoda kuin muutama puinen palikka leluiksi, mutta on melko hassu ajatus, että lapsi tarvitsisi ympärilleen levottoman sekamelskan värejä sekä lelujen yltäkylläisyyden ollakseen onnellinen. Itse olen lapsena saanut paljon, myös ne värikkäät seinät ja vielä värikkäämmät pussilakanat, mutta ihan yhtä onnellinen oli ystäväni jonka vanhemmat sisustivat vain Artekilla, toisin sanoen mustalla, valkoisella ja puulla.

Nykyaikana olisi mielestäni jo aika päästä eteenpäin siitä ajattelusta, että jokin väri tai niiden puute tekisi sisustuksesta yhtään sen parempaa tai huonompaa. Ystäväni asuntomessukohteessa ihmiset kävivät aikoinaan toteamassa, miten kamalaa oli että joku halusi asua sairaalassa. Toisen ystäväni kotia on sanottu kalseaksi ja persoonattomaksi, koska mustavalkoiset tai kokovalkoiset kodit kuulema kaikki ovat kuin toistensa kopioita.

Aiheesta innostuneena stailasin meidän olohuonetta kahdella värittömällä sisustuksella. Toisessa on ripaus mustaa, toisessa aavistuksen enemmän puun eri sävyjä. Kummassakaan ei kuitenkaan näy kirkkaita värejä, ellei nurkassa kyyhöttävää viherkasvia lasketa mukaan. Toivoisin kuulevani mielipiteitänne (nyt niitä saa laukoa ihan luvan kanssa!), kumpi toimii paremmin: ylempi sisustus suuremmilla kontrasteilla vai alempi maanläheisillä sävyillä?