SYNNYTYSKERTOMUS, POIKA 3KG

17 marraskuun, 2015

Tänään jos joskus on hyvä päivä muistella noin yhdeksän kuukauden päähän eli päivää, jona Nooa syntyi. Tänään vietetään Maailman keskoslasten päivää, ja vaikka meidän lapset on onneksi syntyneet hyvinvoivina ja terveinä, luokitellaan heidät molemmat viikkojensa perusteella keskosiksi. Ajatus tuntuu hassulta, koska vain muutama hassu päivä erottaa Nooan ja Minean täysiaikaisista lapsista, mutta ymmärtäähän sen, että johonkin raja on vedettävä ja ennen raskausviikkoa 37 syntyneet vauvat on keskosia tai ennenaikaisesti syntyneitä. Joten, muistellaanpa tänään sitä, miten Nooa syntyi viime helmikuussa.

Raskaus on sujunut melko ongelmitta alusta alkaen, ihan niin kuin Mineaakin odottaessa. Alussa pahoinvointi oli voimakkaampaa ja pitkin raskautta on supistellut kivuttomasti, mutta mikään ei ole muuttunut loppua kohden, eikä mikään viittaa ennenaikaiseen synnytykseen. Minea syntyi viikoilla 36+2, mikä saa neuvolassa terkkarin arvailemaan ennenaikaisuutta nytkin, mutta eihän sitä koskaan tiedä vaikka tällä kertaa mentäisikin yliajalle. Viime kerralla kun synnytyksen käynnistymiselle ja lapsivesien menolle ei ollut mitään erityistä selitystä, Minea ehkä vain päätti että nyt on aika tulla ulkomaailmaan.

Ollaan raskausviikolla 36+3, mun veli on tullut viikonlopuksi kylään ja lauantaipäivä vietetään Laajavuoressa. Niko näkee aamulla naapuria pihalla, joka kysyy onko mitään merkkejä synnytyksestä, Niko vastaa että varmaan menee vielä ennen kuin syntyy, koska mitään ei ole vielä ollut näköpiirissä. Minea harjoittelee Laajavuoressa lumilautailua ensimmäistä kertaa, ja me Nikon kanssa juostaan Minean vieressä rinnettä pitkin vuorotellen. Päivän päätteeksi haukataan munkit, juodaan kaakaot ja lähdetään kotiin ruoanlaittoon. Saan yllättäen innostuksen alkaa siivota tulevan vauvan vaatekaappia, koska kaikki vaatteet on vielä tähän asti olleet hyllyillä hujan hajan ja pesemättä. Irrotan kymmeniä hintalappuja ja laitan pienet 50- ja 56-senttiset vaatteet odottamaan pesua. Koko hommaan menee yhteensä pari tuntia, mutta jostain iskee pakottava tarve tehdä tämä just nyt – viimeiset pari kuukautta inspiraatio on antanut odottaa itseään, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan eikö!

Käyn normaaliin aikaan nukkumaan ennen puoltayötä, onneksi koko raskausajan nukkuminen ja nukahtaminen on ollut ihan yhtä helppoa kuin aina ennenkin. Kahden aikoihin yöllä herään tajuten samantien, etten juuri pissannut housuuni vaan lapsivettä lorahti sänkyyn. Nousen vessaan, lapsivettä tulee vieläkin enemmän, joten päätän herättää Nikon. Minean synnytys alkoi lähes samalla tavalla, tiedän siis soittaa keskussairaalalle ja kysyä toimintaohjeita. Sieltä käsketään tulla näytille siltä varalta, että synnytys tosiaan on käynnissä ja viikkojen vähyyden vuoksi pitäisi laittaa antibioottitippa. Minea jää nukkumaan Jarnon kanssa kotiin, Niko heittää mut sairaalalle, jonne mä jään esitutkimuksen jälkeen. Osastolla sairaanhoitaja laittaa antibioottitippaan, tunnen vain vaimeita supistuksia noin 10 minuutin välein ja käyn nukkumaan.

Kauaa en ehdi nukkua kun hoitaja tulee kertomaan, että olisi aika käydä aamupalalla ja siirtyä sen jälkeen lääkärin vastaanotolle. Tässä vaiheessa vielä kuvittelen, että tuskin vauva tänään syntyy, koska supistukset eivät ole voimistuneet – ehkä lähden vielä takaisin kotiin käymään. Lääkäri tekee sisätutkimuksen ja toteaa synnytyksen olevan jo hyvin käynnissä. Paikat on 2-3cm auki ja täysin pehmenneet, lapsivettä tihkuu koko ajan, mutta koska omissa supistuksissa ei ole riittävästi tehoa, määrää lääkäri oksitosiinitiputuksen ja synnytyssaliin siirtymisen. Olin kuvitellut, että synnytän toisen lapseni lähes luomuna, mutta lääkäri on päättäväinen oksitosiinin suhteen, vaikkakin myöntyy aloittamaan minimiannoksella.

Hoitaja käy ottamassa streptokokkinäytteen (?), tekee suolihuuhtelun ja menen käymään suihkussa. Suihkun jälkeen otan vielä pari selfietä muistoksi peilin kautta ja hämmästelen sitä, kuinka pieni mahani onkaan. On melkein vaikea uskoa, että vauva edelleen on mahassa eikä pieni pömppömahani ole synnytyksen jälkeinen mahanahka, joka ei ole täysin ehtinyt palautua. Laitan Nikolle viestiä, että kyllä tässä tänään synnytetään, koska seuraavana siirryn synnytyssaliin odottelemaan supistusten voimistumista. En kuitenkaan usko, että vielä on kiire tulla sairaalalle, vaan seuraavat tunnit on pelkkää odottelua ja tylsistymistä, ehkä jumppapallolla pomppimista tai sairaalan käytävillä haahuilua. Tässä vaiheessa kello on noin 11 aamulla.

Salissa tiputetaan lisää antibioottia, avautumisvaihe ei etene eikä supistuksetkaan vielä ole kestämättömiä, joten oksitosiinin annostusta lisätään. Mineaa synnyttäessä supistusten mukana hengittäminen oli aavistuksen helpompaa, mutta nyt supistukset alkaa vyöryä päälle niin kipeinä, etten löydä asentoa, jossa pystyisin rentoutumaan. Kävelen huoneen ympäri, heijaan jumppapallolla, kokeilen lämpöpussia mahalla ja selkäpuolella, kaikki tuloksetta, supistukset sen kun voimistuvat. Olen edelleen vain 3cm auki, supistukset tulee niin voimakkaina että kätilö ottaa oksitosiinin kokonaan pois ja mä koitan keskittyä pystyssä pysymiseen ja tajunnan säilyttämiseen. En pysty enää keskustella kätilön kanssa, joten nyökkäämällä annan luvan kutsua anestesialääkärin laittamaan epiduraalin. Samalla laitan viestin Nikolle, että jättää Minean Jarnon hoiviin ja lähtee tulemaan sairaalalle. ”Ei kiirettä, auki vasta 3cm ja kohta aletaan vasta laitella epiduraalia.”

Klo 12.30 saan epiduraalin, laitto ei satu ollenkaan, mutta jalassani alkaa tuntua kummaa sähkötystä eli refleksinomaisia nykäisyjä. Lääkäri tarkkailee niitä hetken ennen lähtöään ja mä jään makaamaan sänkyyn. Melkein samantien tunnen voimakkaan ponnistamisentarpeen, huudan kätilöä apuun, joka lähtee laittamaan hanskoja käteensä. Supistus hellittää hetkeksi, kätilö kieltää nousemasta sängystä koska epiduraali ei ole vielä ehtinyt vaikuttaa, käännyn kyljelleni helpottaakseni oloa ja ponnistamisentarve tulee jälleen. Kätilö ehtii todeta paikkojen olevan 10cm auki kun alan ponnistaa ja muutamalla ponnistamisella, yhteensä kahdeksassa minuutissa noin yhdeltä syntyy meidän täydellinen poika 3kg ja 49cm. Vauvalla on lyhyt napanuora kietoutuneena kerran kaulan ympärille ja vauva sinertää hieman, joten pisteitä tulee 9/10, mutta muuten kaikki on kunnossa ja minä, kahden äitinä onnellisempi kuin koskaan!

Näihin aikoihin Nikokin ryntää ovesta sisään, täysin ihmeissään siitä että vauva onkin jo syntynyt. Saan vauvan samantien rinnalle syömään ja siinä me molemmat ihmetellään uutta tulokasta niin kauan kunnes kätilö huomaa munkin sinertävän. Nesteytystipalla ja muutamalla lisäpeitolla tilanne normalisoituu ja väri palaa munkin kasvoille, pääsen suihkuun ja Niko kylvettämään vauvaa. Loppuaika eli pari päivää menee vuodeosastolla mun osalta loistavasti, palautuminen lähtee nopeasti käyntiin ja oloni on jo muutaman tunnin jälkeen synnytyksestä lähes normaali. Luulen, että kotiutuminen olisi voinut olla nopeampaakin ellei Nooan sokeriarvot olisi olleet niin alhaiset että niitä piti tarkkailla, ja lisämaitoakin kokeiltiin vauvan virkistymiseksi. Uneliaisuus onkin varmaan se ainoa asia, mikä on erottanut meidän lapset täysiaikaisista, muuten olemme onneksi selvinneet vähällä ja vauvat on olleet terveitä. Nyt tuntuu melkein uskomattomaltakin, että Nooankin syntymästä on kulunut jo niin pitkä aika, mutta toisaalta, jokainen päivä näiden kahden kanssa on niin arvaamaton ja täynnä onnen hetkiä, että tuskin lakkaan ihmettelemästä tätä elämää vielä pitkään aikaan jos koskaan <3

AJATUKSIA ISYYDESTÄ + Liberon arvonnan voittaja

31 toukokuun, 2015

Yhteistyössä Libero BabyBuzz

Muistatte varmaan kun kirjoitin parisen viikkoa sitten siitä kuinka isä voi aktiivisemmin olla osallisena raskausaikana? Meillä molempien odotus on Nikon osalta ollut lähinnä potkujen tunnustelua, ultrissa mukana olemista, nimen miettimistä, hankintojen tekemistä ja Mineaa odottaessa odottajan oppaan lukemista. Melko lailla samoja asioita tekin listasitte kommenttiboksissa, plus että monet isät olivat osallistuneet myös neuvolakäynteihin ja tietenkin kyselemällä ja juttelemalla osoittaneet kiinnostustaan vauvaa kohtaan. Muutama sanoikin, että äidin on muistettava antaa tilaa isälle, sillä äiti helposti sulkeutuu omaan vauvakuplaansa ja unohtaa jakaa odotuksen tuntemukset puolisonsa kanssa. Toisaalta se myös vaatii suhteelta tietynlaista avoimuutta, jotta keskustelu raskaudesta ja sen eri puolista tuntuu luontevalta. Mahan silittely, tulevaisuuden romantisointi yhdessä ja äidin jalkojen hierominen ei ole joka isän ja äidin juttu.

Jo aiemmin totesin, että meillä Liberon kehittelemä BabyBuzz ranneke olisi toiminut etenkin nyt toista lasta odottaessa, kun kaikki on jo koettu Minean odotusaikana ja toinen raskaus tuntui jo kovin arkiselta. Rannekkeen myötä raskaudesta tulee näkyvämpi osa arkea, vanhemmilla on molemmmilla jokin vauvaan liittyvä yhteinen asia, joka muistuttaa pienillä värähdyksillään että täällä mahassa ollaan. Ei se yksi ranneke maailmaa muuta, mutta lähentää ja tasa-arvoistaa vanhempia raskausaikana, näin mä uskon.

Jälkikäteen olen miettinyt, oltaisiko me voitu tehdä jotain toisin, niin että Niko olisi tuntenut osallistuvansa enemmän odotukseen. Tai mistä mä tiedän, ehkä mekin jaettiin ja koettiin odotus juuri meille sopivalla tavalla. Pyysin Nikoa kirjoittamaan omia kokemuksiaan siitä, miten Niko on kokenut esikoisen ja nyt Nooan odotusajan. Onko ekalla ja toisella kerralla jokin ollut erilaista? Miten yhteinen odotus vaikuttaa kiintymykseen vauvan synnyttyä? Kokeeko isät äitien sulkeutuvan omaan raskauskuplaansa sulkien isän ulkopuolelle?

”Kyllä se niin on, että esikoisen odotusajan koin huomattavasti jännittävämpänä aikana kuin Nooan. Se varmasti johtuu suurimmaksi osaksi siitä, että odotusaika oli kummallekin uutta ja jännittävää aikaa. Olimme enemmän toistemme tukena, ihmettelimme yhdessä vauvan liikkeitä, mahan kasvua ja luimme yhdessä neuvolasta saatua raskausviikkokirjaa. Kun taas Nooan kohdalla lähes nämä kaikki jäivät pois. Kuitenkin kummatkin odotusajat ovat olleet myös minulle jännittävää aikaa, vaikka koko raskauden/lapsen saamisen sisäistäminen ja tajuaminen menee hyvin lähelle syntymää. Lähes synnytysosastolle asti.

Isänä olemisen isoimmat haasteet ja vaikeudet, ainakin omalla kohdallani ovat olleet lasten ensimmäiset 6kk. Tuolloin itselläni on mielestäni ollut haastavinta ja raskainta, kun tuntuu ettei pysty olemaan mitenkään hyödyksi tai apuna lasten kanssa. Tämä varmasti johtuu pitkälti siitä että lapset on molemmat imetettyjä, ja ainut lapsia rauhoittava asia on äitin syli tai syöttäminen. Lisäksi uskon että isillä (kuten minulla) jotka on paljon töissä tai eivät pidä isyyslomiaan muutamaa viikkoa pidempään, vaikuttaa läsnäolon määrä läheisyyteen. Toisaalta taas olo voi joskus tuntua turhaltakin kotona, varsinkin vauvan ollessa vielä aivan pieni, jolloin syöminen ja nukkuminen on kaikki mitä vauva tekee. Silloin isompi apu on siitä, että olen töissä tienaamassa.

Kotin miettiä miten BabyBuzz ranneke olisi meillä toiminut, mutta näin jälkikäteen on kuitenkin vaikea sanoa, millaista hyötyä siitä olisi itselleni ollut raskausaikana, ehkä toisella kerralla joka tapauksessa enemmän. Olisin varmasti ollut valmis kokeilemaan, sen avulla raskaus olisi ainakin tullut edes puheeksi useammin. Niin kotona kuin muuallakin. Auttaahan se puhuminenkin asian sisäistämisessä.

Se täytyy vielä sanoa, että vaikka alku on omalla kohdallani ollut hitaampaa lämpenemistä, on nyt ollut mahtavaa nähdä miten lapset kasvaa ja miten Mineasta on tullut iso tyttö, jonka kanssa voi jutella ja tehdä kaikenlaista. Viimeistään silloin isästä tulee yhtä tärkeä kuin mitä äiti on ollut jo alkumetreistä saakka.”

Mitenhän teidän miehet on kokeneet raskausajan ja pienvauva-arjen? Kysykääpä tänään mieheltänne, jos ei muuta niin siitä saa hyvän keskustelun aikaan kun jokin asia voi itelle tulla jopa yllätyksenä. Se kun on niin vaikea asettua toisen kenkiin ja nähdä tilanne toisen silmin. Ja kaikki te tulevaisuuden odottajat, muistakaa BabyBuzz ranneke ja ottakaa se ennakkoluulottomasti osaksi odotusta – jospa se kuitenkin helpottaisi isän roolia edes aavistuksen.

Ihanan Liberon kassin täynnä erilaisia hoitotuotteita saa itselleen nimimerkki SAMP. Onnittelut voittajalle, sähköpostistasi löytyy pian tarkempaa tietoa! Mikäli onni ei suosinut tällä kertaa, kannattaa kurkata Minishown instatili (@minishowblogi). Siellä on juuri alkanut Liberon arvonta, jossa voit voittaa vauvan vaatepaketin sekä meilläkin monta tylsää hetkeä pelastaneen Liberon perhosen!!

JAETTU ODOTUS (+arvonta!)

3 toukokuun, 2015

Yhteistyössä Libero BabyBuzz

Seisottiin yhtenä aamupäivänä puistossa äitiporukalla (oli ne lapsetkin mukana, hah!) jälleen kerran päivitellen sitä kuinka joskus arki ja lastenhoito tuntuu kaatuvan kaikkine velvollisuuksineen meidän äitien niskaan. Se alkaa jo heti aamusta, äiti nousee ylös lasten kanssa kun isihän on koko viikon ollut töissä ja joutunut heräämään aikaisin. Aamupalat äiti tekee yhdellä kädellä kun toisessa roikkuu esikoinen tai sillä kannetaan kuopusta, ja isin pitää rauhassa saada käydä suihkussa. Äiti lähtee lasten kanssa puistoon samalla kun isi jää kotiin puuhastelemaan miesten juttuja. Puisto on muutenkin täynnä äitejä, joten mitä isi siellä tekisi ja kenen kanssa juttelisi. Meidän äitien näkökulma voi joskus olla hieman kapeakatseinen ja värittynyt omilla mielipiteillä, mutta oletteko ajatelleet että epätasa-arvo alkaa jo odotusaikana, ja itse asiassa se olemme me äidit, jotka olemme ihan erityisellä tavalla etuoikeutettuja.

Me pohdittiin puistossa sitä, onko naiset, jotka sanoo isien osallistuvan perhearkeen liian vähän, itse ehkä opettaneet miehet tietynlaiseen toimintatapaan vai alkaako kaikki jo raskausaikana. Äiti viettää vauvan kanssa ensimmäiset 9 kuukautta, siitä eteenpäin monessa perheessä äiti on jonkin aikaa ainut vauvan ruokkija ja lopulta vauva on oppinut olemaan ensisijaisesti äitinsä hoivissa. Näin meni meillä Minean kanssa, ja vasta lähes 1-vuotiaana Minean ja Nikon suhde alkoi olla yhtä tiivis kuin mulla ja Minealla oli ollut jo maha-ajoista alkaen. Tilanne oli meidän perheessä vielä erityisen haastava itkuisen vauvan takia, sillä vauvan tupsahdettua mahastani maailmaan alkoi koliikki, ja useimmiten mun syli toimi rauhoittajana parhaiten. Jos jo raskausaikana äiti ja vauva on eläneet omassa kuplassaan, voi isälle olla vaikea hypätä rooliinsa täysillä pian syntymän jälkeenkään, varsinkin haastavan vauvan kohdalla kun arki kuormittaa jaksamista. Eikä sekään varmaan mikään salaisuus ole, mutta useimmiten meiltä naisilta vauvojen käsittely tulee kuin luonnostaan vauvan synnyttyä, kun taas isät ehkä tarvitsevat enemmän sitä ”opetteluaikaa”. Äitien tulisi muistaa antaa tilaa vauvan ja isän suhteen kehittymiselle, vai tunnustaako kukaan muu äiti koskaan ajatelleensa että joskus sitä ennemmin tekee jonkin asian itse kuin katsoo vierestä kun toinen tekee sen kymmenen kertaa hitaammin ja (äitin mielestä) hankalammin.

Vielä omassa lapsuudessani ei osallistuva isä ollut mikään itsestäänselvyys, mutta onneksi nykyään isät tuntuvat olevan ihan yhtä innostuneita odotuksesta ja lastenhoidosta kuin äiditkin, ja varmasti tulevaisuudessa osallisuus ja tasa-arvo kasvaa vielä entisestään. Isien puolesta puhumassa on myös Libero, joka on juuri lanseerannut mahtavan keksinnön, BabyBuzz rannekkeen, jonka avulla isät pääsevät lähemmäs vauvaa ja äidin kokemuksia jo raskausaikana. Äiti on yhteydessä mahassa kasvavaan vauvaan ensipotkuista lähtien, mutta entä jos isäkin saisi pitkin päivää muistutuksia siitä että täällä mahassa ollaan ja voidaan hyvin. Viesti pienistä potkuista kahvitauolla tai tieto vauvan hikasta poikaporukan illanvietossa. Loistavaa eikö! BabyBuzz rannekkeen avulla äiti voi aina vauvan liikkeet tuntiessaan lähettää isän rannekkeeseen pienen värähdyksen eli buzzin ja näin isäkin pääsee monta askelta lähemmäs odottavan äidin tuntemuksia. Katsokaa vaikka tämä video, kuinka koskettavaa ja tärkeää näinkin pieni juttu voi olla.

Liberon BabyBuzz ranneke on vielä prototyypin asteella ja testissä muutamilla perheillä, mutta tilausta tällaiselle vauvan ja vanhemmat yhdistävälle keksinnölle varmasti on. Mineaa odottaessa meille annettiin neuvolasta odottajan opas, josta yhdessä Nikon kanssa seurattiin jokaista raskausviikkoa lukemalla kuinka vauva kasvaa ja kehittyy viikkojen lisääntyessä. Se oli ehkä ainut asia, joka vatsan läpi tuntuvien potkujen lisäksi teki raskaudesta konkreettisemman Nikolle, mutta nyt Nooan odotuksessa raskaus jäi selkeästi enemmän tavallisen arjen jalkoihin. Neuvolasta ei enää tarjottu odottajan opasta, ja luulen että kakkoskierroksella se olisi jäänyt lukematta joka tapauksessa – kaikki kun oli jo kertaalleen koettu ja nähty. Niin kliseiseltä kuin se kuulostaakin meille BabyBuzz ranneke olisi ollut enemmän kuin pelkkä potkuista ilmoittava tärinä, se olisi ollut tasa-arvoa, tietoisuutta ja vanhemmaksi kasvua heti raskaustestistä alkaen.

Mä jään innolla odottamaan kuinka Liberon Minusta tulee vanhempi hanke yhdessä BabyBuzz rannekkeen kanssa tulee vielä muuttamaan tulevien vanhempien raskausaikaa ja vanhemmaksi kasvua. Olen varma siitä, että isän roolin korostaminen ja tunnustaminen vauvan kasvaessa äidin mahassa on hyväksi myöhemmälle isä-lapsi-suhteelle ja myös parisuhteelle, kun molemmat tuntevat olevansa tärkeässä roolissa jo odotusaikana. Melkein aina se on äiti, joka saa osakseen ihailuja ja kymmeniä kysymyksiä vatsan kasvaessa, mutta ranneke voi auttaa isejäkin keskustelemaan raskaudesta ulkopuolisten kanssa. Mitä luulette, lunastaako ranneke paikkansa odottavien parien elämässä?

ARVONTA ON PÄÄTTYNYT! Libero haluaa rannekkeellan sekä lisätä isän osallisuutta raskausaikana että kiinnittää huomiota isän roolin tärkeyteen ja vanhempien tasa-arvoon. Niinpä sain teille arvottavaksi mahtavan Liberon hoitotuotepaketin, kunhan kerrotte kommenttiboksissa sunnuntaihin 10.5. mennessä, miten teillä on isä osallistunut vauvan odotukseen tai kuinka isä voisi paremmin olla osallisena. Sen ei tarvitse olla mitään suurta, se voi olla vaikka sydämen sykkeen kuuntelua mahan päältä, potkujen tunnustelua tai yhdessä nimen miettimistä. Jakakaa vinkkinne, vaikkei meille ehkä enää tule kolmatta odotusaikaa, voi vinkeistä olla suurta hyötyä jollekin toiselle.

1 2 3 4 … 9 next