Melkein lomalla

3 lokakuun, 2017

Minea kyseli tänään jo kovin malttamattomana, kuinka monta hoitopäivää on vielä ennen kuin saamme jäädä syyslomalle. Kahdeksan! Vain kahdeksan, ja kun päivät menevät joka tapauksessa nykyään niin nopeasti, niin ennen kuin ehdin huomatakaan, on jo ensi viikon perjantai.

Päätimme parisen viikkoa sitten Kertun kanssa, että syyslomaksi on keksittävä jotain erityisen kivaa tekemistä lasten kanssa. Ensimmäisenä mieleen tuli lähteä muutamaksi yöksi Tampereelle, ja sitä ideaa kehittelimmekin eteenpäin niin että nyt meille on varattuna hotellit kahdeksi yöksi, ja kalenteriin on kirjoitettu ylös lista kiinnostavista aktiviteeteista. Ja niitähän muuten löytyy, niin ulkoa kuin sadesään sattuessa sisältäkin.

Fiilistelin Tamperetta vähän tänään etukäteen etsimällä vanhoja postauksiani menneistä Tampereen reissuista. Niissä on tullut varmasti useampaankin kertaan hehkutettua sitä, kuinka kiva kaupunki Tampere onkaan ja kyllä, voisin hyvin nähdä perheemme asuvan myös siellä. Vaikka vanhat kuvat nostattivat lomakuumetta entisestään, niin täytyy myös todeta, että kyllä ihminen vaan voi vanhentua parissa vuodessa! Ei ollut ollenkaan imartelevaa katsoa kuvia itsestä parin, kolmen vuoden takaa ja huomata, että siihen aikaan silmäpusseista tai väsyneestä ihosta ei ollut tietoakaan. Ehkä reilun viikon päästä on jälleen otettava pari uutta kuvaa itsestään Tampereella, niin tästä viiden vuoden päästä voin jälleen huokailla nykyisen minäni perään.

HKI

25 heinäkuun, 2016

Huuuuh! Takana on about tuhat kilometriä moottoritietä ja pari eri yöpaikkaa, kodin eteinen on täynnä reissussa mukana olleita kasseja ja pesukone on pyörinyt koko illan tauotta. Sitähän se reissaaminen on, mahtavia muistoja tien päältä ja jälkeenpäin vähintään parin päivän palautumista kotona. Helppoahan tämä nyt vielä on kun voi lorvia kotona seuraavat päivät, mutta miten sitä sitten jaksaa lähteä yhtään mihinkään, kun tietää, että arki vyöryy samantien täysillä päälle, kun on vasta ehtinyt kotiutua?

Aavistuksen epäonnisemman Tykkimäen visiitin jälkeen emme yksinkertaisesti voineet ajaa Linnanmäen ohi, kun perjantaina saavuttiin Helsinkiin. Teiltäkin sain sen verran hyvät suositukset Lintsille, että kävimme itse toteamassa, kuinka loistavsti siellä oli kaikenikäiset huvipuisto-kävijät huomioitu – ja kyllä, meillä Nooakin jo tajuaa sen verran hauskanpidon päälle, että tyyppi istui naama hymyssä siskonsa vieressä minikarusellissa ja pyörivissä kahvikupeissa. Tuskin Minean kanssa oltaisi aikanaan lähdetty varta vasten huvipuistoon, mutta lahden lapsen kanssa tehdään asioita välillä pienemmän, välillä isomman ehdoilla, ja sen huomaa, kuinka myös Nooa toivoisi voivansa osallistua mahdollisimman moneen. Anyway, Lintsi oli täydellinen – tunnelma oli ihana, laitteet monipuolisia, alueelta löytyi myös leikkipaikkoja, kioskeissa palvelu pelasi eikä jonoja juurikaan ollut ja mikä tietenkin tärkeintä, koko perhe viihtyi.

Lintsiä (ja ehkä yhtä supernopeaa pyörähdystä Zarassa) lukuunottamatta meillä meni viikonloppu Espoossa Nikon veljen pojan rippijuhlien valmisteluissa ja itse juhlissa sunnuntaina. Leivoin juhliin pari kakkua, ja lopulta söinkin niitä ehkä palan liikaa, koska illalla olo oli sellainen, että vannoin jättäväni sokerin loppuelämäkseni. Blogiin on unohtunut ihan kokonaan kertoa, että olen viimeiset reilu kolme viikkoa noudattanut aika tiukkaa ruokavaliota, johon sokerit ei kuulu, mutta nyt olin päättänyt viettää vapaapäivää dieetistä. On hassua huomata, kuinka toisaalta helppoa ruokavaliota on ollut noudattaa, mutta heti pienenkin lipsumisen jälkeen himo herkkuihin heräsi lähes entisenlaisena takaisin. Aion tästä taistella vielä pari päivää tiukemmalla linjalla, mutta koska motivaatio tuntuu taas olevan vähän hakusessa, niin kertokaahan mulle, oletteko kukaan sokerilakkoillut, kuinka pitkään ja huomasitteko eroa omassa olossa?

Viimeinen kuukausi kotiäitinä

3 heinäkuun, 2016

Heräsin tässä tajuamaan kuinka mulla on juuri käynnistynyt viimeinen kuukausi kotiäitinä. Uskon vahvasti, että tämä on viimeinen laatuaan ikinä, sillä vaikka kolme lasta ei lukumääränä olisikaan mitenkään mahdoton, niin ajatuksena se tuntuu liian raskaalta ja vaativalta omaan elämäntilanteeseeni, etenkin kun kumpikaan näistä meidän lapsista ei ole vauva-aikana ollut sieltä helpoimmasta päästä. Nooan unien kanssa taistellaan tälläkin hetkellä, ja useamman viikon ajan olen saanut öisin valvoa Nooan kanssa tunnista kahteen, kun heräilyt alkavat melkein heti sen jälkeen kun itse pääsen sänkyyn. Just nyt odotan kauhulla elokuuta ja sitä jos joudun edelleen valvomaan öisin ja seuraavana aamuna heräämään töihin. En tiedä, onko musta siinä tapauksessa työntekijäksi ollenkaan, mutta toivon että tämä tilanne jotenkin maagisesti korjaantuu itsestään ennen töiden alkua tai ainut vaihtoehto on aloittaa unikoulu (jota en toivoisi joutuvani tekemään).

Jos ihmiset on kysyneet, millä mielellä olen palaamassa töihin, niin voin rehellisesti sanoa, että jatkaisin hoitovapaata jos se vain olisi mahdollista, mutta toisaalta myös kaipaan sitä, ettei tarvitse olla kotona lasten kanssa lähes 24/7. Kotonaolo voittaa kyllä kaiken muun, mutta on se joskus melko raskastakin. Mielessä pyörii vähäpätöiset asiat kuten onko liikaa pyydetty että saisi käydä rauhassa vessassa, eikö sitä saa edes kymmeneksi minuutiksi täysin keskittyä ruoanlaittoon tai miksi ihmeessä pitää koko ajan olla kieltämässä jompaa kumpaa lapsista tekemästä jotain täysin järjetöntä – leikkisivät nätisti nyt edes hetken aikaa niin saisi joskus tehdä jotain keskeytyksettä alusta loppuun. Onhan se ihan oikeasti aika luksusta syödä töissä lounas kaikessa rauhassa ilman että ravaat pöydän ja jääkaapin väliä hakemassa unohtuneita tarvikkeita tai ilman että joudut hotkia lautasesi tyhjäksi samalla kun lapsi vieressä heittelee omaa ruokaansa joko pitkin pöytää tai lattialle koiran syötäväksi. Tai entäs se, että huonommilla ilmoilla se onkin joku muu, joka sinne puiston laidalle lähtee seisoskelemaan lasten kanssa eikö itse tarvitse kaivaa sadetakkia naulakon perältä. Ajatus tuntuu samaan aikaan sekä ihanalta että haikealta, koska loppujen lopuksi, mitä muutakaan sitä oikeasti haluaisi tehdä kuin seisoa hiekkalaatikon reunalla hymyillen sille, kuinka ihanaa elämä on kun mukana on nämä kaksi mitä mahtavinta pientä tyyppiä. Vasta Minean ja Nooan myötä elämä on alkanut näyttää todellisen ihanuutensa, vaikkei se missää nimessä hullumpaa ollut aiemminkaan.

Samalla kun hoitovapaapäivät käyvät vähiin koitan miettiä positiivisesti sitä, kuinka päivät tulevat meillä silti olemaan melko kevyitä ja arki edelleen kotipainotteista. Lasten hoitopäivät pidetään kuusituntisina niin että meillä on koko iltapäivä aikaa touhuta yhdessä asioita, ja joinain aamuina vien lapset myöhemmin hoitoon niin aamut ei tunnu niin kiireisiltä. Varmaan syksy tulee olemaan se kaikkein väsyttävin, kun kaikki on vielä uutta ja vaatii koko perheeltä totuttelua, mutta keväällä asiat on aina valoisampia ja kummasti arkikin tuntuu helpommalta. Kertokaa te, jotka olette vasta totutelleet uuteen arkeen, miten kaikki on lähtenyt sujumaan ja onko se paljon erilaista kahden kuin yhden lapsen kanssa? Meneekö aamut pakostikin ajan kanssa kilpaa juostessa, ja onko alku ollut itsellekin hankalaa?

previous 1 2 3 4 5 … 19 next