Pablo ei viime postauksessa saanut yhtään palstatilaa, joten omistetaanpa ihan kokonainen postaus meiän 5-vuotiaalle ranskikselle! Mä oon koko lapsuuteni elänyt koirien kanssa, välillä on ollut yksi koira, välillä kaksi koiraa ja muitakin eläimiä kuten undulaatteja, kaksi marsua ja hamsteri. Ala-asteiässä erehdyin jopa ajattelemaan, että mun on ihan pakko saada kissa. Kinusin sitä vanhemmiltani niin kauan, että he lopulta varasivat meille valkoisen angorakissan, jota oli tarkoitus lähteä hakemaan Perhosta asti seuraavana päivänä. Illalla askarreltiin pahvilaatikosta kissanpennulle sänky, valittiin leluja ja valmistauduttiin tulevaan matkaan kuljetuskopalla ja uudella hihnalla, mutta koko yö meni valvomiseksi kun ajatukset pyöri vaan yhtä rataa: en mä tai meiän perhe olla mitään kissaihmisiä!
Loppujen lopuksi kissanhakureissu peruttiin heti aamulla, kun itkien valitin etten haluakaan mitään kissaa. Joo tiedän, kuulostaa vähän hemmotellulta lapselta joka muuttaa mieltään joka toinen päivä ja vanhemmat tekee niin kuin lapsi määrää, mutta ei asia ihan niinkään ollut. Vielä tänäkin päivänä mulla on tapana jahkailla pientenkin päätösten kanssa ikuisuus, yleensä viime kädessä tarvitsen vielä Nikon varmistuksen päätöksilleni ja siltikin voin vielä pohtia, tulikohan tehtyä järkevästi.
Vanhempieni viimeisimmän koiran, bullmastiffi Romeon, kuoltua 2008 syksyllä alettiin Nikon kanssa miettiä olisiko meistä hankkimaan oma koira. Aika moni tuntui epäilevän meiän päätöstä, mutta kesän 2009 lopulla silti haettiin Pablo hyvältä kasvattajalta Turusta. Mä aloitin Pablon kanssa tottelevaisuuskoulutuksen, jonka kakkoskurssin loppukokeessa Pablo sijoittui kaikkien ryhmien kolmanneksi taitavimmaksi – tuntuu aika uskomattomalta ajatella tätä nyt, kun katsoo tota meiän höntsäävää, yli-innokasta riehujaa. Jos koiralta toivoo äärimmäistä tottelevaisuutta ja ihmisen palvontaa, valitaan roduksi jotain ihan muuta kuin jääräpäinen, voimakastahtoinen ranskis, joka tekee ja tottelee vain silloin kun sitä huvittaa tai kun se näkee hyötyvänsä tilanteesta. Minean synnyttyä ehdotin koiria kouluttavalle työkaverilleni pientä Pablon koulutusleiriä, mutta vastaus oli naureskeleva vaihda ensin rotua.
Pablo sai aika pitkään nautiskella meillä ”ainoan lapsen asemasta” mutta synnäriltä tultuani huomasin ettei mulla ollutkaan enää samoja tunteita Pabloa kohtaan kuin ennen. Minea oli itkuinen, Pablon oli alkuun vaikea tottua äänekkääseen vauvaan ja jokainen lapsivieras oli niin kovin kiinnostava, että Pablon sain joka kerta lukita makuuhuoneeseen vierailujen ajaksi. Vähitellen koko koira alkoi lähinnä ärsyttää, kun kaiken muun stressin ja uuden elämäntilanteen keskellä Pablon kanssa sai taistella jokaisesta pienestäkin asiasta. Monta kertaa mietin, ja mietin vieläkin!, kuinka pajon helpompaa elämä oisikaan ilman koiraa, arki helpottuisi huimasti ja olisi yksi stressitekijä vähemmän.
On olemassa helppoja koiria ja sitten niitä vähän hankalampia, Pablo kuuluu varmaankin johonkin näiden välimaastoon. Suht nopeasti Pablo onneksi tottui Mineaan, järjetön vauvan nuoleminen, itkujen haukkuminen ja vauvaa sylissä pitävän päälle hyppiminen loppuivat vähitellen, mutta silti jäi monia asioita, jotka saa arjessa hermot kiristymään hetkessä. Pablo on edelleen vieraita kohtaan liian innokas ja joutuu monesti jäähyilemään, imurointia ei voi ajatellakaan ennen kuin koiran on lukinnut takapihalle, Pablo voi nuoleskella tassujaan tuntitolkulla joko hermostuneisuuttaan tai ihan vaan tylsyyttään ja sitä rataa.. Pieniä asioita, mutta uskomattoman ärsyttäviä kiireisissä tilanteissa joissa ei toivoisi mitään extrahässäkkää.
Nyt on alkanut mietityttämään, kuinka kaikki tulee taas muuttumaan toisen lapsen myötä. Minea ei ainakaan vielä suostu jäämään yksin sänkyynsä iltaisin nukkumaan, joten kohta meillä on kaksi nukutettavaa lasta plus ulkoilutettava koira. Voi jäädä oma aika iltaisin aika nolliin.. Koskaan ei siltikään ole tullut mieleen luopua Pablosta, enkä voi sanoa ymmärtäväni niitä pariskuntia, jotka ensin hankkivat koiran vauvan korvikkeeksi ja sitten pistävät koiran kiertoon kun kaikki ei enää olekaan niin helppoa lapsen tultua perheeseen. Kaikki on kuitenkin viime kädessä kiinni meistä omistajista – laiskuuttaan mekään ei olla enää jaksettu alkaa Pabloa kouluttamaan vanhoilla päivillään, vaikka koira varmasti vielä uusille tavoille oppisi. Pablosta on loppujen lopuksi tietenkin myös hurjasti iloa, etenkin Minealle joka silmät hehkuen odottaa ensimmäiseksi näkevänsä Pablon hoidosta tultuaan. Niin hyvin Pablokin on kuitenkin tilanteeseen sopeutunut, ettei välitä pätkääkään vaikka Minea makaisi päällä, vähän rutistelisi naamasta tai komentaisi. Perheenjäsen Pablo on siinä missä me muutkin.
Kertokaahan omia kokemuksianne te, joiden perheestä löytyy sekä koira että lapsia. Miksi se aina tuntuu menevän niin että ensin on koira, sitten lapset? Jos lapset tulee ensin, koira hankitaan vasta lasten ollessa sen verran vanhempia että hekin voivat osallistua koiranhoitoon. Ehkä sitä jo lapsen saatuaan ymmärtää, ettei kaikkeen siihen hässäkkään enää kaipaa mitään ylimääräistä, koira kun tuntuu olevan lähes kuin yksi lapsi lisää.