Jotenkin kummasti kaveripiiriini on sattunut todellinen vauvabuumi, kuusi ystävää on parhaillaan raskaana ja muutenkin tuntuu, että vauvauutisia tipahtelee puolituttujenkin somekanaviin vähän väliä. Ihan vasta ehdin todeta, että nyt alan olla jo siinä iässä, että kaveripiirissä on lapset tehty ja seuraavana vuorossa on työpaikan vaihdot, avioerot ja sairaudet sun muut vaivat, mutta eipä mitään, ihanaa että saadaan ympärille vauva-arkea! Yllättävän usein vastailen itsekin kysymykseen siitä, onko meidän lapsiluku tässä vai vieläkö ollaan ajateltu tehdä kolmas lapsi. Tiedän toki, ettei lapsia tehdä, mutta jonkinlainen päätös lasten toivominenkin on, ja luulen kyllä että me Nikon kanssa ollaan varmoja sen suhteen, mitä me haluamme – ja molemmat samoilla linjoilla asian suhteen.

Vaikeinta pienlapsiarjessa on ehdottomasti mielestäni ollut itkevä, tyytymätön ja vain pienissä pätkissä nukkuva vauva, jollaisen mekin olemme aikanaan kokeneet. Kaikki sen ajan jälkeen on tuntunut melkein jopa helpolta, vaikka monesti kuulin vakuutteluja siitä, kuinka liikkeelle lähtenyt, joka paikkaan ehtivä taapero se vasta hankala olisikin. Edelleen olen sitä mieltä, että lasten kanssa henkisesti raskas aika on minulle ollut huomattavasti pahempi kuin fyysisesti raskas, väsyneenä äitinä olisin voinut vaihtaa lohduttomasti itkevän vauvan kaatuilevaan, täystuhotaaperoon milloin tahansa, jos olisi ollut mahdollista valita.

Nykyään meidän perusarki on hyvin mutkatonta ja helppoa, eikä oikeastaan mikään vaadi erityisiä ponnisteluja onnistuakseen, kun lapset on jo sen verran isoja ja omatoimisia. Minea on aina ollut aavistuksen pikkuvanha ja aikaansa edellä siinä, että tyttö haluaa osata tehdä mahdollisimman paljon itse ja onkin todella taitava ja fiksu – näin varmaan kaikki äidit näkevät omat lapsensa. Meidän lapsilla on kolmen vuoden ikäero, ja se on toiminut paremmin kuin hyvin ajatellen sitä, kuinka hienosti Minea suhtautuu Nooaan. Minealle Nooa on selkeästi pienempi, pikkuveli, jota autetaan ja huomioidaan aina kun mahdollista. Edelleenkin Minea pitää Nooaa sylissä päivittäin, suukottaa tilanteen tullen, auttaa, ottaa mukaan leikkeihin, opastaa ja antaa paljon anteeksi ihan vain siksi, että tietää toisen olevan pienempi. Eikä ikäeroa silti ole liikaa, etteikö sisarussuhde olisi läheinen ja yhteisiä leikkejä löytyisi.

Nooa puolestaan on mitä parhaassa iässä, osaa jo paljon mutta on kuitenkin vielä niin äitin poika, ettei ihan hetkeen ole kasvamassa sylistä pois. Tuo pieni poika haluaa jakaa kaiken siskonsa kanssa, tutkii lapsen mielenkiinnolla kaikkea eteen tulevaa ja kyselee kaikesta kysymyksiä, joihin aina en osaa vastata. Eilen tutkittiin metsässä erilaisia ötököitä, tänään seisottiin ihastelemassa kaivinkonetta ja joskus ihmetyksen voi herättää niinkin pieni asia kuin sammal kiven päällä tai taivaalla kiitävä lentokone. Melkein uskaltaisin väittää, että elämme parhaita aikoja juuri nyt – vaikka toisaalta, niin on Mineankin kanssa jokainen vuosi tuntunut parhaalta vuodelta siihen mennessä.

Juhlien jälkeen tunnelmat saattavat usein olla hieman noh, väsähtäneet, mutta väliäkö sillä jos juhla itsessään on onnistunut ja vieraatkin on viihtyneet. Meillä rullattiin lauantaina matot sivuun, ripustettiin kattoon viirejä ja ilmapalloja ja talo täyttyi kaksikymmenpäisestä juhlijaporukasta. Ensin vähän jännitin, miten me kaikki mahduttaisi meille, mutta onneksi (!) säät näytti paranemisen merkkejä iltapäivästä, ja lopulta saatiin osa porukasta istuskella terassin puolella auringon paistaessa. Tiesittekö muuten, että Niko on viime päivät nikkaroinut meille terassia ja etupihalle pientä kuistia? Päätettiin tehdä väliaikaisratkaisu leveästä lankusta, ja myöhemmin, ehkä vuoden tai parin päästä rakennellaan lopullinen terassi betonista.

Muuten en olisi näihin bileisiin laittanut mitään erityisiä koristeluja, mutta meillä sattui paria päivää ennen olemaan töissä juhlat, ja kätevästi sain sieltä valmiit viirinauhat ja ilmapallot. Ihan uutena juttuna tajusin myös että jätesäkistäkin saa tehtyä kivoja tasseleita kun vain rullailee säkin haitarille, leikkaa ja sitoo narulla. Ohjeita löytyy netistä vaikka kuinka, esimerkiksi täältä.

Juhlakoristeiden poisottaminen on usein se vaikein osuus juhlista, ja varsinkin tällä viikolla olen päättänyt olla ottamatta paineita yhtään mistään – ensimmäisen lomaviikon kun haluan viettää mahdollisimman rennosti, niin että ensi maanantaina jo voi sanoa olevansa täysin lomatunnelmissa. Itse asiassa, sen verran rennosti on menty tässä muutenkin, että olen unohtanut hoitaa lasten (ja omani) passiasiat kuntoon. Reissuun pitäisi lähteä noin kolmen viikon päästä, eikä kolmella neljästä ole passia. On se ihme, etten tähän ikään mennessä ole oppinut hoitamaan asioita hyvissä ajoin, luulen nimittäin että sillä saattaisi olla jotain vaikutusta siihen ettei 5-vuotias tyttöni lähes joka kerta autoon istahtaessaan kysyisi ”äiti ollaanko me tänään myöhäsaä”!

Lasten kanssa me lomaillaan seuraavat kaksi kuukautta, ja vasta elokuun alusta alkaa arki uudessa päiväkodissa, uusien hoitajien ja uusien kavereiden kanssa. Mallorcaa lukuunottamatta emme ole suunnitelleet oikeastaan yhtään mitään tekemistä tälle lomalle, vaan yritämme olla aikatauluttamatta liikaa ja elää viikko, tai jopa päivä kerrallaan. Olen etenkin tänä vuonna pelännyt jonain päivänä löytäväni itseni tilanteesta, jossa viikkoni on niin täynnä ohjelmaa, että ystävien kanssa yhteisen ajan löytäminen käy lähes mahdottomaksi. En usko, että kukaan toivoo päätyvänsä ruuhkavuosien suorittajaksi, mutta jossain vaiheessa se saattaa olla väistämättömästi edessä, jos perheessä on pieniä lapsia, harrastuksia, työssäkäyviä vanhempia ja vanhempien harrastuksia. Silloin jos joskus on hetkessä elämisen taito tarpeen, ja samaa mentaliteettiä aion soveltaa nytkin.

Huh mikä viikonloppu takana! On ollut pientä äksöniä perjantaista sunnuntai-iltaan ensin vähän isompien kekkereiden muodossa ja tänään puolestaan on saanut tehdä niitä arkisempia hommia eli perus kotityöt ja joitain työjuttuja, joita ei huomenna ehdi. Eilen pyörähdin Minean ja hyvän ystäväni kanssa Tampereella päiväreissun mittaisella käynnillä, niin että ehdittiin sopivasti juosta Ikea ja Ideapark läpi, ja lapset pääsi toivomiinsa paikkoihin. Alunperin suunnitelmana oli mennä Koiramäkeen, mutta kun koko päivän satoi vettä, muutettiin me suunnitelmat lennosta ja mentiin ensin Ikean leikkipaikkaan (Minean toive!) ja siitä Fun parkkiin. Ideaparkissa ollaan lasten kanssa käyty monestikin, mutta Fun parkissa tämä oli ihan ensimmäinen kerta. En ole täysin varma tykkäsinkö vai en, olihan siellä muutamia tosi kivoja laitteita ja paikka oli monipuolinen, mutta laitteisiin pääsi vain tiettyinä kellonaikoina, ja loppujen lopuksi lapsetkaan ei jaksaneet tarkistella koko ajan kelloja, vaan viihtyivät ennemminkin Hop Lopin puolella. Fun parkista siis löytyy myös Hop lop pienemmässä mittakaavassa.

Kun on koko viikonloppu mennyt myöhään valvoessa ja aikaisin herätessä, jatkuvasti jotain touhutessa, on pelastavana elementtinä toiminut kahvi. Sanoin torstaina ihan ääneenkin, että kahvilla meidänkin avioliitto on selvinnyt monesta, ja niin se kyllä osittain varmasti onkin, vaikka sanoinkin sen pieni pilke silmäkulmassa. Itselleni kuitenkin oli pienlapsiaikana kaikkein tärkeintä vertaistukea se ymmärrys, jota jaettiin ystävien kanssa kahden kesken kahvipöydässä, enkä voi sanoa ettenkö nykyäänkin nauttisi siitä, kun voi hyvällä syyllä leipoa vähän mutakakkua ja jakaa sen jonkun kanssa samalla päivän kuulumisia läpikäyden. Luin aika pysäyttävän artikkelin pienten lasten äitien väsymyksestä, etenkin siitä kuinka peruuttamattomiin tekoihin se voi johtaa ellei äidit saa riittävästi apua, ja mietin että miksen tuossa voisi ihan hyvin olla minäkin, jos ympärilläni ei olisi aina ollut niin hyvää joukkoa ymmärtäviä ihmisiä. Aina löytyy joku, jonka kanssa jakaa pulla tai keksi, jos jutustelulle on tarvetta, ja se jos mikä parantaa maailmaa.

Joskus olen miettinyt, kuinka harmi on ettei miehillä ole samanlaista tapaa istua kahvin ääreen silloin kun joku painaa mielessä, tai päinvastoin, kun asiat on hyvin ja sen haluaa jakaa läheisten kanssa. Jos meikäläinen asuisi ihan kaupungin keskustassa, aloittaisin jokaisen aamuni yhdellä take-away-kahvilla tai kutsuisin jonkun ystäväni pikatreffeille kahvilaan ennen lasten hakemista hoidosta. Ihan jo siitäkin syystä, että Jyväskylään juuri aukesi uusi kahvila, Espresso House, jonka kahvit ja tarjoilut oli sen verran taivaallisia, että koukuttumista on vaikea estää. Seuraavat kolme päivää on lasten viimeiset hoitopäivät ennen kesälomaa, joten taidan pitää loman alkamista hyvänä tekosyynä aloittaa tuleva viikko yhdellä energiaa antavalla kahvilahetkellä, tai miksei sitä voisi loman ajaksi ottaa jopa tavaksi!