Parisen viikkoa sitten Minea täysin yllättäen totesi, että ”äiti, meillä ei ole täällä joulua ollenkaan”. Samaan hengenvetoon tyttö marssi olohuoneen kaapille ja alkoi lastata keittiön pöydälle kynttilöitä, vanerikuusen, edellisenä päivänä kauppareissulla ostetun hyasintin ja hoidossa askartelemansa enkelin. Jotain oli kuulema tehtävä, että meilläkin edes vähän näyttäisi joululta.
Minea oli ihan oikeassa sanoessaan, ettei tänä vuonna kotona tunnu joululta. Ei tunnu ei, ei kotona eikä muutenkaan, kun tämä joulu eletään välivaihetta, jolloin joulukoristeet saa jäädä varaston pahvilaatikoihin ja kuusi kauppaan. Suunnitelmissa on muutenkin viettää aattoa sukulaisten joulupöydässä, joten leivottuakaan ei tule ja niin jää pois myös ne ihanat viikonloppupäivät, jolloin leivotaan yhdessä Minean kanssa herkkuja pakkaseen, juodaan glögiä ja samalla luodaan tunnelmaa kuuntelemalla jouluradiota. Jouluihmisenä olen huomannut, että jopa aattoakin tärkeämpää on aika ennen joulua ja ne rentouttavat jouluvalmistelut kuten laatikoiden tekeminen tai erilaisten koristeiden askarteleminen. Ehkä juuri siksi joulu ei tänä vuonna tunnu tulevan ollenkaan, kun kaikki se joulukuun kestävä hössöttäminen jää pois. Hassua muuten, että se mikä useimmille tarkoittaa joulustressiä, on itselleni juuri se kaikkein tärkein tunnelmanluoja ja ehdottomasti kaiken vaivan arvoista.
Maanantaina kävimme Kertun luona etsimässä kadotettua joulutunnelmaa, ihanaa että ystävillä pääsee fiilistelemään joulukoristeita ja kynttilänvaloa. Meidän pienet isot pojat olivat jopa leikkivinään toistensa kanssa ja me äitit vieressä huokailimme sitä, miten haikeaa ja samaan aikaan ihanaa on huomata ajan menevän vauhdilla eteenpäin. Viime vuonna joulukin elettiin lähinnä Minean ilon ja onnen kautta, mutta nyt Nooakin on jo siinä iässä, että ymmärtää niin paljon enemmän. Taisin vuosi sitten sanoa samaa, mutta silläkin uhalla että toistan itseäni, totean joulun olevan nykyään itsellenikin jopa aikaisempaa tärkeämpi kun mukana juhlimassa on kaksi maailman tärkeintä, Minea ja Nooa. Jos lasten saaminen muuttaa arkea, niin kyllä se on myös muuttanut ajatukseni juhlankin suhteen eikä joulukaan olisi itselleni enää mitään ilman lapsia.
Kahden viikon päästä joulu varmasti tulee, mutta mietin vain, osaanko silloin nauttia kun nyt ainakin tuntuu enemmänkin siltä, että voisin pikakelata elämämme ensi vuoden jouluun ja siihen, kun jälleen voimme jatkaa omassa kodissa omien jouluperinteiden luomista. Lupasin Minealle (tai ehkä enemmän itselleni) että ensi vuonna joulu aloitetaan jo lokakuussa, ja valojen ja koristeiden määrä tulee olemaan lähemmäs ylitsepursuavaa jenkkityyliä kuin muuten rakastamaani minimalismia. Jossain on otettava kiinni tämän vuoden menetetty joulu, joten jospa ensi vuonna sitten tekisi kaiken liioitellusti, vähintäänkin tuplana?
