Onnellisia ruuhkavuosia

19 tammikuun, 2017

Arvatkaapa, mikä on meidän lasten mielestä yksi parhaista asioista? Se, kun joko isi tai äiti on käynyt ruokakaupassa ja pääsee jännityksellä purkamaan ruokakasseja ja katsomaan, löytyykö kassista omia herkkuhedelmiä tai jugurttia. Toinen ilon aihe on tyhjät pahvilaatikot, joista on mahtavaa rakentaa majoja ja erilaisia linnakkeita. Onni ei siis todellakaan ole kovin isoista asioista kiinni, vaikka itse usein erehtyykin suunnittelemaan elämäänsä vähän suuremmilla harppauksilla kuin pahvilaatikkotalot tai päivän ruokalista. Ensin opiskelut, sitten töihin, toivottavasti lapsia, joskus ehkä oma talo.. Taidan olla suunnitellut elämäni isoja linjoja jo melko aikaisessa vaiheessa, ja nyt kun katsoo taaksepäin, niin juuri niinhän se on meillä sattunut menemäänkin. Tiedän, ettei elämää voi etukäteen sanella, ja onhan meilläkin näiden vaiheiden väliin mahtunut kaikenlaista, mutta on silti todettava, että kyllä mä koen olevani hemmetin onnekas – ja onnellinen. Jo se riittää, että perusasiat on kunnossa, mutta sen lisäksi meidän perhe on saanut paljon, kun ympärillämme on ihania ystäviä, saamme pian muuttaa uuteen omaan kotiin ja kaiken lisäksi on työpaikat, mahdollisuus tehdä itselleen tärkeitä asioita ja positiivinen elämänasenne. Mitä muuta sitä enää voisi edes toivoa?

Mielestäni on jokseenkin hassua, että me suomalaiset sanomme kel onni on, se onnen kätkeköön, ja muutenkin vastoinkäymiset, ei niinkään ilon aiheet, on usein se yhdistävä tekijä, joka saa ihmiset tiiviimmin tukeutumaan toisiinsa. Naapuria kadehditaan, avointa onnellisuutta katsotaan pahalla eikä toisen onnistumisista osata aina iloita aidosti. Huomaan muuten itsekin joskus miettiväni, mitä blogiin voi onnellisuudesta kirjoittaa ilman että kukaan pahoittaa mieltään, vaikka toisaalta se on täysin järjetöntä, kun ajattelee että kaikkien meidän elämään kuuluu myös surullisia ja vaikeita asioita, ihmiset vain tuovat niitä esille jokainen omalla tavallaan. Kadehtiminen on jotain sellaista, josta haluaisin itsekin päästä kokonaan eroon, ja ehkä ainoa tie siihen on olla tyytyväinen siihen, mitä itsellä elämässään on?

Tänä vuonna haluan ystävien, perheen ja hyvinvoinnin lisäksi keskittyä olemaan onnellinen, ja sitähän se hyvinvointikin suurimmaksi osaksi on! Meillä on perheenä elämässä kaikki, mitä olen koskaan voinut toivoa enkä rehellisesti sanottuna juuri nyt halua mitään muuta. Olla tyytyväinen, siinäpä se kaiken onnellisuuden lähtökohta on, eikä se missään nimessä tarkoita että täytyisi tyytyä vähempään kuin haluaisi. Enemmänkin kyse on varmasti siitä, että osaa keskittyä hyviin asioihin huonojen sijasta ja oppisi olemaan vertailematta itseään muihin. Pienet lapset on tässä ihanan taitavia, sillä heille toisen kannustaminen ja itseensä luottaminen tulee luonnostaan, ja jos toinen on jossain taitavampi, se sanotaan spontaanisti ja toista ihaillen. Siitä on syytä pitää kiinni mahdollisimman pitkään, ja muistaa, että se onnellisuus on hyvin pienissä asioissa – kuten nyt vaikka siinä kauppakassin purkamisessa tai kuten itselläni tänään, vähän paremmassa lounaassa.

Postauksen kuvat liittyvät asiaan, sillä lasten suosikkeihin kuuluu myöskin kylvyn jälkeen tallustella pyyhkeet päällä äitin tai isin halittaviksi. Kuvien pyyhkeet ja shampoot on saatu ihanalta, sydämellisen aidolta Martinalta Pikkuvaniljasta. En yhtään ihmettele, että näihin nallepyyhkeisiin on mukava kietoutua, ne nimittäin on kuin karhun halaus kaikessa pehmeydessään!

Twilight Run & Walk

15 elokuun, 2016

*postaus toteutettu yhteistyössä Rochen kanssa

Kerroin teille kesän alussa siitä, kuinka aikomukseni oli nyt elokuussa lähteä haastamaan itseäni Helsingin Twilight run&walk tapahtumaan lääkeyritys Rochen tiimissä. Ensin aioin osallistua puolimaratoonille, mutta yhden pikkuvarpaan murtumisen jälkeen kesän alussa matka vaihtui kymppiin, kesän jälkeen vielä aikatavoitteet tuon kympinkin suhteen alkoi murenemaan, kun treenikerrat jäivät yhdellä kädellä laskettaviin lenkki-iltoihin. Nykyisen juoksukuntoni huomioon ottaen olisin jo muuten varmasti luovuttanut koko juoksun suhteen, mutta koska tapahtuman kantavana ajatuksena oli tukea Syöpäliiton toimintaa, ei luonteeni antanut periksi luovuttaa. Loppuun asti, vaikka kävellen, ajattelin. Toiset joutuvat kohtaamaan syövän tai muun vakavan sairauden, ja mä nurisen harjoittelun vähyydestä ja ties mistä muusta yhtä vähäpätöisestä.

Viime lauantaina siis lähdin kuin lähdinkin juoksemaan kymppiä, eikä se lopulta ihan niin surkeasti mennyt kuin olin pelännyt – aika ei ehkä ollut lähellekään alkuperäistä tavoitettani, mutta juuri alle tuntiin se meni kuitenkin. Hyväntekeväisyysjuoksussa ei se suoritus pitäisikään olla keskiössä, vaan ehdottomasti tärkeämpää on muistaa, miksi tässä juostaan ylipäätään. Mulle oli myös kunnia saada edustaa valkoisessa urheilupaidassa Rochea, joka on johtava syöpälääkkeitä kehittävä yritys.

Punanaamaiset Rochen tiimiläiset tässä moro! Jos olisi ollut fiksu, olisi kuvat ehkä ottanut ennen juoksua eikä jälkeen, niin lopputulos olisi ollut vähän luonnollisempi, hehe. Meitä Idealistalaisia oli Rochen tiimissä minä ja puolikkaan upeasti juossut Mari, mutta sain vielä lisävahvistukseksi kympille ystäväni Minnan. Minnan kanssa hölkkäiltiin melkein loppuun saakka samassa tahdissa, ja vaikka välillä homma meinasi mennä juttelun puolelle, niin hyvin me loppumatkasta koitettiin kiriä vauhtia kiinni. En ollut etukäteen tajunnutkaan, kuinka hankalaa näin isossa tapahtumassa voisi alussa olla oman normivauhdin saavuttaminen, sillä porukkaa oli lähtöviivalla tungokseksi saakka, ja ihmisten ohittelu vaati ihan kirjaimellisesti ojan kautta juoksemista. Loppukiri oli helpompi rasti, mutta upottavalla hiekalla tarpominen tuntui kieltämättä siltä, ettei liikkuisi mihinkään vaikka kuinka koitti eteenpäin puskea! Maaliviivalla oli kyllä sellainen olo, että toista kierrosta en enää olisi millään keinolla saanut juostua, joten taidan vielä jättää ne puolimaratonhaaveet hamaan tulevaisuuteen.

Oli juoksu kuinka helppo tai vaikea tahansa, niin kummasti siitä jälleen heräsi pieni kipinä lenkkeilyyn. Harmi vaan, että sain kotiinviemisinä kunnon yskän eikä nyt tarvise hetkeen haaveilla minkäänmuotoisista lenkeistä, mutta voisinpa melkein vaikka luvata, että ensi keväänä saattaisi jälleen olla hyvä aika osallistua uuteen juoksutapahtumaan – ehkä silloin jopa aikatavoitteen kanssa? Twilight run&walk oli siinä mielessä ainutlaatuinen kokemus, että tunsin kuuluvani johonkin erityisporukkaan, siinä me kaikki juostiin sisulla maaliin saakka jo pelkästään siksi, että voisimme osoittaa tukemme kaikille niille, jotka Syöpäjärjestö ja Roche työllään tavoittaa. Kuulinpa tarinan siitäkin, kuinka eräs nainen oli rintasyövän selätettyään päättänyt juosta elämänsä ensimmäisen kympin, ja Helsingin Twilight run&walk tapahtumassa se haave konkretisoitui. Se, jos mikä osoittaa todellista taistelumieltä ja saa silmäkulman kostumaan.

Haaste vastaanotettu!

10 kesäkuun, 2016

*yhteistyössä Roche

Olette ehkä huomanneet, kuinka blogiteksteistäni on aika ajoin saattanut rivien väleistä olla luettavissa, kuinka tyytymättön tällä hetkellä olen fyysiseen kuntooni? Suoraan sanottuna harmittaa, että olen päästänyt itseni repsahtamaan, vaikka vasta viime syksynä sain otettua itseäni niskasta kiinni ja aloitin treenaamisen hyvällä tahdilla Iwello-jengissä. Sitten tuli kovat pakkaset, pidempi flunssakausi ja siinä samassa motivaation totaalinen lasku. Juokseminen on siitä epäkiitollinen laji, että riittävän pitkän tauon jälkeen rytmi helposti katoaa ja juoksukunto huononee – sitä joutuu vähän kuin aloittamaan jälleen puolivälistä treenaamisen, kun yhtäkkiä lenkillä happi ei enää kuljekaan niin kuin ennen eikä jalka löydä tuttua askellusta. Pari viikkoa sitten kuvittelin jo päässeeni uuden alkukankeuden ohi, mutta kuinkas kävikään, tuli jälleen yksi flunssa, joka pakotti hiljentämään tahtia, ja nyt ei auta kuin odotella terveempiä lenkkipäiviä.

Ehkä jo liian moneen kertaan olen luvannut ryhdistäytyä, jättää överiherkuttelun ja lisätä lenkkejä viikoihini. Vähintään yhtä monta kertaa olen myös huomannut, kuinka vaikeaa se on ellei itselleen aseta jotain konkreettista tavoitetta, johon tähdätä. Parin kilon pudottaminen, yksi herkkupäivä viikossa, maratooni, tavoitteita löytyisi vaikka kuinka, mutta mikään niistä ei ole tuntunut motivoivan tarpeeksi. Ensin oli projekti uudenvuodenlupaus, sitten kesäkuntoon 2016 ja nyt ollaan melkein samassa pisteessä kuin puoli vuotta sitten. Mikään ei ole muuttunut, ainoastaan itsetuntoni on ottamassa takapakkia kaiken tämän lupailun ja lupausten pettämisen takia.

Mutta sitten tapahtui jotain. Eteen tuli ehdotus, josta en voinut kieltäytyä. Sain sen toivomani selkeän urheilullisen tavoitteen ja mikä vielä parempaa, pääsen yhdistämään liikunnan ja hyväntekemisen. Ilmoittauduin elokuussa Helsingissä järjestettävään Twilight Run & Walk -tapahtumaan, jossa juoksen lääkeyritys Rochen tiimissä kotimaisen syöpätutkimuksen, syöpäpotilaiden ja heidän läheistensä tueksi.

Välillä tekee hyvää asettaa omat huolet oikeisiin mittasuhteisiinsa, sillä mitä on minun kipuilut kuntoni ja itseni kanssa verrattuna heihin, jotka taistelevat syöpää vastaan? Läheltäni on menehtynyt vahvoja naisia niin rintasyövän kuin kohdunkaulansyövänkin uuvuttamina, joten aihe on minulle sydäntä lähellä ja siksi haluan ehdottomasti olla mukana tukemassa tapahtumaa, jonka tuotto lahjoitetaan Syöpäsäätiön tutkimustyön tukemiseksi. Oli hyvin liikuttavaa lukea Lisää aikaa kanssasi -sivulta Maaritin tarina ja ymmärtää, että niin todella, vakavasti sairastuneilla on kaikilla yksi päällimmäinen toive – lisää aikaa.

Tavoitteeni elokuulle on juosta kunnialla maaliin saakka, onko matka 10km vai puolimaraton, sitä en vielä osaa sanoa. Joka tapauksessa selvää on, että kesän ajan on treenattava, ja oli lopputulos mikä tahansa, olen ylpeänä yhdessä Rochen kanssa tukemassa Syöpäsäätiön toimintaa. Olisipa muuten mahtavaa, jos tekin innostuisitte mukaan juoksemaan tai kävelemään lauantaina 6.8.Helsingin Hietaniemeen – otatteko haasteen vastaan?

previous 1 2 3 4 5 6 7 … 12 next