TAAPERO HARRASTAA

Tarviiko taaperoikäinen harrastuksia? Mun vastaus tähän on varmaan kyllä, koska muutama viikko sitten ilmoitin Minean taaperojumppaan. Varmasti jo perustouhuaminen puistossa ja kotona kuluttaa riittävästi tuollaisen kohta 2,5veen energiaa, mutta eipä siitä varmaan mitään haittaakaan ole, jos lapsi jo pienestä pitäen pääsee jumppaamaan ohjatussa ryhmässä, oppii uudenlaisia motorisia taitoja ja ehkä jopa saa pari kaveriakin matkan varrella! Yksi asia on ihan varma, Minea on hommasta niin innoissaan että uuden jumppa-asun valittuaan sitä on pidetty kotona päivittäin. Ja jumppaamista on harjoiteltu armottomalla tahdilla, koko perheen voimin!

 

Syksyn ajan Minealla tulee olemaan kaksi jumppapäivää viikossa, sillä meidän ihana hoitotäti vie hoitolapset kerran viikossa läheisen päiväkodin tiloihin jumppaamaan. Yhtään ei huoleta, että toimintaa tulisi viikossa liikaa, koska jumpat on tuon ikäisille vielä lähinnä leikkimistä ja peuhaamista, ei tässä siis vielä mitään stressaavaa pakko harrastaa sitä ja tätä mentaliteettiä luoda. Vaikka en voi sitäkään kieltää etteikö takaraivossa olisi toive siitä, että Minea haluaisi omasta tahdostaan myöhemminkin harrastaa jotain – se kun tuntuu pelastavan monen nuoren turhanpäiväiseltä kaduilla hengaamiselta.. Kaikki aikanaan, nyt vielä nautitaan siitä ettei mihinkään ole pakkoa ja kaikki on lähempänä höntsäämistä kuin ohjattua tekemistä.

Entä teillä, harrastetaan vai no way?

VIKAN LOMAPÄIVÄN HOITOMIETTEITÄ

Tänään se oli, vika lomapäivä mulla ja Minealla ja huomenna puskee arki armottomasti päälle. Jos viime vuotiseen vertaa niin ihmeen iisisti oon suhtautunut tähän tämän vuotiseen hoidonaloitukseen, siitäkin huolimatta että Minea on kesälomaillut reilu kaksi kuukautta. Voisi kuvitella, että huominen on lähes yhtä hankala aamu kuin vuodentakainen, mutta toisaalta taas paikka on tuttu, hoitaja ja kaverit on samat ja Minea on vuoden vanhempi ja reippaampi. No worries siis, ainakin noin periaatteessa!

Minea jatkaa samalla hyväksitodetulla yksityisellä perhepäivähoitajalla. Päiväkotimietteitäkin meillä on ollut, mutta ehdottomasti korkeintaan vasta ensi syksynä, kun Minea olisi 3,5 vuotta. Parinkin vuoden päästä vielä ehtii, mikäli nyt päiväkotiin halutaan ollenkaan. Mitään perinteisiä virikkeellisyysperusteluja päiväkodin puolesta ette tule mun suusta kuulemaan – ellei sitten enemmällä virikkeellisyydellä tarkoiteta sitä extrahälyä joka päiväkodeissa yleensä on..? Tietty löytyy niitä huonoja perhepäivähoitajiakin, mutta jos on löytänyt yhtä hyvän kuin me, en keksi yhtäkään puolustusta päiväkodille! Okei yhden keksin, joidenkin päikkyjen kielikylvyn, joka on juurikin se ainut syy miksi me ollaan harkittu siirtoa sitten myöhemmin.

Aikamoinen paasaus tuli perhepäivähoidon puolesta, mutta uskon että erilaiset vaihtoehdot mietityttää äitejä. Ja senkin oon huomannut, että ne herättää tunteita – tottakai jokainen tahtoo lapsilleen parhaan mahdollisen hoidon eikä kaikki vaihtoehdot edes ole kaikille mahdollisia. Meidän valinta tarkoittaa esim sitä, että hoitajan ollessa kipeänä meistä jompikumpi on Minean kanssa palkattomasti kotona. Tai kuten nytkin, kesälomat sun muut on pidettävä silloin kun hoitaja pitää omiaan. Joustavuutta kuitenkin saa kumpaankin suuntaan, kerran meikäläinen myöhästyi melkein tunnin hoitoajan päättymisestä, mutta siellä Minea leikki hoitotädin tyttöjen kanssa kuin kuka tahansa kaveri konsanaan. Parempaa hoitoa en voisi meidän minille toivoa!

Mutta miten me sitten vietettiin tää viimeinen lomapäivä? Leikittiin puistossa, lounastettiin Naissaaressa (taas sitä superhyvää porkkana-vuohenjuustokeittoa), käytiin lähisatamassa heittelemässä kiviä, pyöräiltiin pillimehuille, katottiin YouTubesta Kaapoa ja syötiin jätskiä kahteen otteeseen. Just niin kun pitääkin, vai mitä sanotte?

Paras ystävä

Ystävyys on jotain täysin käsittämätöntä, sillä jonkun kanssa sitä vain homma luistaa vaivattomasti ja toisen seurassa on hyvä olla huonoinakin päivinä. Näin äitinä oon huomannut, kuinka helppoa on puistoissa ja kerhoissa tutustua muihin äiteihin – muutamasta on mulle tullut tosi hyviäkin ystäviä ajan myötä. Tuskin mikään muu elämäntilanne luo ystävyyssuhteita näin tehokkaasti aikuisiällä kuin lasten saaminen! Onko teille kertynyt ystävyyksiä äitiyden kautta?

frendit6 frendit5  frendit3 frendit2Jos vielä sattuu niin hyvä säkä, että lapsetkin on suunnilleen samanikäisiä ja -henkisiä, on yhdessäolo vaivatonta, mukavaa ja erityisen voimaannuttavaa, kun omille kokemuksille saa vertaistukea. Mulla sattuu alle kilometrin päässä asumaan yksi tällainen ystävä, johon tutustuin ekavauvakerhossa, ja jonka Elsa-tyttö on Mineaa vain kaksi kuukautta vanhempi. Vaikka välillä tytöt nahistelevatkin, on leikki useimmiten sopuisaa ja tytöt löytää vähän väliä jostain nurkasta kikattelemasta. Jotenkin näillä kahdella jutut vaan osuu täydellisesti yksiin, kaikki pitää matkia perässä jos toinen keksii jotain uutta.

Usein tyttöjen toheltamiselle saa itekin nauraa vieressä, ja parhaita on niin sanotut vakavat keskustelut. Tänään ensinäkeminen oli esim tätä laatua: ”Vieläkö siellä ulkona ukkostaa?” ”Enää ei näkynyt ukkosta, mutta joo-o kyllä se kovasti tänään jyrisi.” ”Oli kovia pamauksia taivaalla!” Tästä myöhemmin jatkettiin keskustelemaan koulusta ja ties mistä muusta, mitä me äitit ei oltu kuulemassa. Ihanat pienet, tärkeät höpöttäjät juttuineen!

frendit4frendit7

frendit1Tyttöjen ystävyys alkoi jo reilu puolen vuoden iässä, ja mahtavaa olisi jos se säilyisi aikuisuuteen. Ja miksei säilyisi? Usein se on tässä vaiheessa vielä aika pitkälti meistä vanhemmista kiinni, kuinka tiuhaan yhteyttä pidetään, ja ainakin tällä hetkellä tuntuu, että oma päivittäinen kaveripiirini koostuu vain perheellisistä naisista. Kaipa sitä olisi puistossa rähjääntyneenä, yönsä valvoneena ja uhmaikäisen kanssa kahvin lomassa taistelevana äitinä vähän tylsää juttuseuraa lapsettoman uranaisen silmissä, mene ja tiedä?

1 … 47 48 49 50 51 52