Ajattelin kirjoittaa teille tulevan kevään päivähoitomietteitä, mutta jotenkin ne ajatukset lähtikin seilaamaan Minean vauvavuoteen. Minean ensimmäiset kuukaudet on kuitenkin meillä se pohja, jonka perusteella koitetaan arvailla millaista arki uuden vauvan kanssa voisi parhaimmillaan tai pahimmillaan olla. Ja näiden kokemusten perusteella tulisi tehdä päätöksiä siitä, kuinka isosiskon hoitojärjestelyt hoidetaan vauvan synnyttyä.
Tähän ikään mennessä on oppinut tajuamaan sen, ettei lapsi tule ilmaiseksi, vaan tottakai se muuttaa elämää. On äitejä ja isiä jotka jatkavat samaa rataa kuin ennenkin lasta, omista harrastuksista pidetään edelleen kiinni, työelämässä pyritään toteuttamaan itseään vapaa-ajan kustannuksella, uppoudutaan intohimoisesti omiin mielenkiinnon kohteisiin ja isovanhempia käytetään surutta hyväksi useana päivänä viikossa. Meistä kumpikaan ei ajatellut haluavansa olla tällainen vanhempi, oltiin molemmat valmiita muuttamaan arkea ja viikonlopun menoja jo raskausaikana perhe-elämään sopivammiksi. Kuitenkin Minean synnyttyä kaksi asiaa yllätti totaalisesti: kuinka riippuvainen lapsi voi äidistään olla ja miten vaikeaa normaalin vauva-arjen pyörittäminen on vaativan vauvan kanssa.
Kuka senkin sitten määrittää mikä on normaalia vauva-arkea, oletukset siitä vaihtelee varmasti paljonkin, mutta pääpiirteissään se varmaankin tarkoittaa vaunulenkkejä, sopivasti valvottuja öitä, kahta osallistuvaa vanhempaa ja päiväunia ulkona rattaissa. Meillä se tarkoitti äidin 24h läsnäoloa, puolen tunnin välein heräilyä öisin, yli vartin mittaisia päiväunia lähinnä vain sylissä, iltaseitsemästä eteenpäin huutavan vauvan kanniskelua, imettämistä joskus vartinkin välein ja kiljuvaa huutoitkua automatkoilla. Ensimmäiset kaksi kuukautta voi sanoa olleen tavallista koliikki-itkua eli noin kolmena-viitenä iltana viikossa Minea huusi lohduttomasti neljästä viiteen tuntia. Joskus sattui auttamaan isin syli, useimmiten ei mikään ja välillä askelkyykyt ympäri keittiön saareketta. Kaikkea kokeiltiin, trust me! Työnneltiin vaunuja sisällä, ulkona ja ovikynnyksen yli, heiluteltiin vauvaa lakanassa, nukutettiin mahallaaan, selällään ja kyljellään, kokeiltiin kaikenmaailman tippoja, hierottiin mahaa, jumpattiin jalkoja, maksettiin vyöhyketerapiasta jne. jne. Mikään vaan ei auttanut, ehkä oma mieli oli aavistuksen parempi kun ainakin tiesi tehneensä kaikkensa.
Imettäminen oli jo ennen syntymää tärkeä asia, siihen olisi pyrittävä, oli mikä oli. Sairaalassa kieltäydyin antamasta lisämaitoa tuttipullosta ja hörppyytin maidon Minealle milli milliltä. Tuttia ei uskallettu antaa ettei vaan se pilaa hyvin alkanutta imetystä. Parin kuukauden, tolkuttoman imetyksen ja valvottujen öiden jälkeen aloin lypsää maitoa, jotta Nikokin voisi osallistua enemmän. Ihan niin se ei mennyt kun oltiin ajateltu, sillä vauva ei huolinut tuttipulloa lainkaan – ja edelleen, kaikkea yritettiin. Imetyksellä siis jatkettiin kahdeksan kuukauden ikään asti, kuusi kuukautta kuunneltiin itkuisuutta ja siedettiin huonosti nukuttuja päiväunia ja öitä.
Vierastamisvaiheet tulivat todella voimakkaina ja autossa Minean sai viihtymään vain pieniä hetkiä antamalla naksuja naposteltavaksi. Kaikki pariakymmentä kilometriä pidemmät automatkat ajoitettiin päiväuniaikaan eikä ollut toivettakaan että saman päivän aikana olisi ajettu kahteen suuntaan. Monenmonta matkaa muistan jolloin Minea heräsikin eikä vielä oltu perillä – matka jatkui kymmenen kilometrin välein pysähdellen tien sivuun rauhoittelemaan huutavaa lasta tai hermoja kiristeleviä vanhempia. Minean ollessa puolivuotias päätin lähteä tytön kanssa kaksin ajamaan juhlista vajaan sadan kilometrin matkan. Matka kesti yli kaksi tuntia, pysähdyksiä kertyi kymmeniä ja lapsi itki silti itsensä näännyksiin.
Päivisin elämä hymyili, öisin laskin joko askeliani ympäri huonetta tai heijauksia sängyn reunalla pomppien vauva sylissä. En olisi voinut kuvitellakaan pysyväni kotona kaiken päivää, vaan ihmisten ilmoille oli päästävä – onneksi naapurista löytyi ymmärtävää seuraa ja osittain samanlaisia kokemuksia! Sinnikkäästi vaunulenkkeilin, otin usein jopa koiran mukaan kun en raaskinut jättää toista ovelle uikuttamaan, vaikka lähes kaikki lenkit päättyi siihen, että tulin kiroillen kotiin työntäen yhdellä kädellä rattaita, kantaen toisella huutavaa Mineaa ja taluttaen Pabloa. Älkää kysykö mikä ihme mut sai toistamaan saman virheen uudelleen ja uudelleen, vaikka ystäväkin monesti kysyi oonko ihan varmasti ottamassa vielä Pablonkin mukaan. Ja arvatkaa kuka yleensä sai sen kaiken kiukun niskaansa? Pablo, jolla ei ollut todellisuudessa mitään tekemistä asian kanssa.
Haastavaa ei ollut ainoastaan liikkua oikeastaan yhtään mihinkään Minean kanssa, haastavaa oli myös kotona. Kavereita kävi kylässä ja halusin leipoa tarjottavaa ja pitää kotia siistinä. Tyytyväisen, päiväunilla tuhisevan vauvan kanssa se varmaan oliskin ollut helppoa, mutta vain sylissä nukkuvan lapsen kanssa kaikki tehtiin kantorepun kanssa. Löytyi meiltä sitteri, leikkimatto ja ties mitä muuta, mutta vaativa vauva ei moisissa viihdy muutamaa minuuttia pidempään. Sitterille on ollut enemmän käyttöä nykyään Minean jumppaleikeissä kuin vauva-aikana. Minea vaati jatkuvasti päästä syliin ja oli kaikesta ympärillään tapahtuvasta äärettömän kiinnostunut, ihan niin kuin nykyäänkin.
Puolen vuoden iässä huomattiin kuinka Minean posket oli jatkuvasti tulipunaiset ja karheat niin että joskus ne olivat pienillä haavaumilla. Neuvolassa osattiin neuvoa sivelemään niihin Bepanthenia, mutta se ei meitä yllättänyt, kun yhtään järkevää tai toimivaa ehdotusta emme olleet sieltä aiemminkaan saaneet. Harmiksemme neuvolantäditkin ehtivät vaihtua neljään kertaan ensimmäisen vuoden aikana. Vuoden iässä huomattiin ettei edes hapanmaitotuotteet käyneet Minealle, vaan muutaman kerran tuli oksennus, joskus meni maha sekaisin ja yleensä vain valvottiin koko yö. Juuri kun oltiin vuoden iästä eteenpäin saatu tyttö nukkumaan pääsääntöisesti läpi yön. Neuvolan mukaan allergiatesti olisi turha, mutta käytiin kuitenkin yksityisellä verikokeissa ja saatiin yleisimmille allergeeneille negatiivinen tulos. Lääkäri kyllä totesi että todennäköisesti kyse siltikin on jonkinlaisesta maitoyliherkkyydestä ja suositteli kokeilemaan maitotuotteita varovasti siedättäen parin kuukauden välein. Tavalliseen maitoon lopulta siirryttiin vasta nyt kesän aikana, kun huomattiin ettei se enää aiheuta mitään reaktioita ja saadaan rauhassa nukkua yöt maidonjuonnista huolimatta.
Nyt jälkiviisaana voisi kysyä johtuiko kaikki sittenkin vain siitä maidosta vai saatiinko me yksinkertaisesti hieman tavallista vaativampi vauva, ja tietenkin se perinteinen: miksi sitä vaatii itseltään niin paljon ja niin täydellistä. Aikaa vauvavuodesta on kulunut jo niin paljon, ettei ne kuukaudet enää edes tunnu kovin vaikeilta. Siitäkään huolimatta, että muistan soittaneeni neuvolaan ja sanoneeni käyvän öisin kaikki maailman kirosanat läpi astellessa pitkin makuuhuonettamme ja koittaen saada Mineaa nukahtamaan. Nyt sen kuitenkin tietää, että ihan kaikesta selviää, kuukaudetkin on lyhyitä aikoja ja myöhemmin asian näkee niin paljon kevyemmin, toisen lapsen kohdalla todennäköisesti osaa jo ottaa superrennosti. Aluksi haaveilimme lapsista kahden vuoden ikäerolla, mutta sen Minean vauvavuosi aiheutti, ettei toista lasta olisi voinut kuvitellakaan, ennen kuin nyt. Koskaanhan ei tiedä joudummeko käymään kaiken uudelleen läpi tämän toisenkin kanssa, sujuuko kaikki huomattavasti helpommin tai kääntäisikö tuttipullo tai maitotestit heti alussa kaiken parempaan päin. Millaista teillä on ensimmäinen vauvavuosi ollut, rentoa vai työn ja tuskan takana? Ja onko muuten edes olemassakaan hankalia korvikeruokittuja lapsia vai onko tää joku imetysjuttu?!