KOLIIKKI, VAATIVA VAUVA VAI MAITOALLERGIA?

Ajattelin kirjoittaa teille tulevan kevään päivähoitomietteitä, mutta jotenkin ne ajatukset lähtikin seilaamaan Minean vauvavuoteen. Minean ensimmäiset kuukaudet on kuitenkin meillä se pohja, jonka perusteella koitetaan arvailla millaista arki uuden vauvan kanssa voisi parhaimmillaan tai pahimmillaan olla. Ja näiden kokemusten perusteella tulisi tehdä päätöksiä siitä, kuinka isosiskon hoitojärjestelyt hoidetaan vauvan synnyttyä.

Tähän ikään mennessä on oppinut tajuamaan sen, ettei lapsi tule ilmaiseksi, vaan tottakai se muuttaa elämää. On äitejä ja isiä jotka jatkavat samaa rataa kuin ennenkin lasta, omista harrastuksista pidetään edelleen kiinni, työelämässä pyritään toteuttamaan itseään vapaa-ajan kustannuksella, uppoudutaan intohimoisesti omiin mielenkiinnon kohteisiin ja isovanhempia käytetään surutta hyväksi useana päivänä viikossa. Meistä kumpikaan ei ajatellut haluavansa olla tällainen vanhempi, oltiin molemmat valmiita muuttamaan arkea ja viikonlopun menoja jo raskausaikana perhe-elämään sopivammiksi. Kuitenkin Minean synnyttyä kaksi asiaa yllätti totaalisesti: kuinka riippuvainen lapsi voi äidistään olla ja miten vaikeaa normaalin vauva-arjen pyörittäminen on vaativan vauvan kanssa.

Kuka senkin sitten määrittää mikä on normaalia vauva-arkea, oletukset siitä vaihtelee varmasti paljonkin, mutta pääpiirteissään se varmaankin tarkoittaa vaunulenkkejä, sopivasti valvottuja öitä, kahta osallistuvaa vanhempaa ja päiväunia ulkona rattaissa. Meillä se tarkoitti äidin 24h läsnäoloa, puolen tunnin välein heräilyä öisin, yli vartin mittaisia päiväunia lähinnä vain sylissä, iltaseitsemästä eteenpäin huutavan vauvan kanniskelua, imettämistä joskus vartinkin välein ja kiljuvaa huutoitkua automatkoilla. Ensimmäiset kaksi kuukautta voi sanoa olleen tavallista koliikki-itkua eli noin kolmena-viitenä iltana viikossa Minea huusi lohduttomasti neljästä viiteen tuntia. Joskus sattui auttamaan isin syli, useimmiten ei mikään ja välillä askelkyykyt ympäri keittiön saareketta. Kaikkea kokeiltiin, trust me! Työnneltiin vaunuja sisällä, ulkona ja ovikynnyksen yli, heiluteltiin vauvaa lakanassa, nukutettiin mahallaaan, selällään ja kyljellään, kokeiltiin kaikenmaailman tippoja, hierottiin mahaa, jumpattiin jalkoja, maksettiin vyöhyketerapiasta jne. jne. Mikään vaan ei auttanut, ehkä oma mieli oli aavistuksen parempi kun ainakin tiesi tehneensä kaikkensa.

Imettäminen oli jo ennen syntymää tärkeä asia, siihen olisi pyrittävä, oli mikä oli. Sairaalassa kieltäydyin antamasta lisämaitoa tuttipullosta ja hörppyytin maidon Minealle milli milliltä. Tuttia ei uskallettu antaa ettei vaan se pilaa hyvin alkanutta imetystä. Parin kuukauden, tolkuttoman imetyksen ja valvottujen öiden jälkeen aloin lypsää maitoa, jotta Nikokin voisi osallistua enemmän. Ihan niin se ei mennyt kun oltiin ajateltu, sillä vauva ei huolinut tuttipulloa lainkaan – ja edelleen, kaikkea yritettiin. Imetyksellä siis jatkettiin kahdeksan kuukauden ikään asti, kuusi kuukautta kuunneltiin itkuisuutta ja siedettiin huonosti nukuttuja päiväunia ja öitä.

Vierastamisvaiheet tulivat todella voimakkaina ja autossa Minean sai viihtymään vain pieniä hetkiä antamalla naksuja naposteltavaksi. Kaikki pariakymmentä kilometriä pidemmät automatkat ajoitettiin päiväuniaikaan eikä ollut toivettakaan että saman päivän aikana olisi ajettu kahteen suuntaan. Monenmonta matkaa muistan jolloin Minea heräsikin eikä vielä oltu perillä – matka jatkui kymmenen kilometrin välein pysähdellen tien sivuun rauhoittelemaan huutavaa lasta tai hermoja kiristeleviä vanhempia. Minean ollessa puolivuotias päätin lähteä tytön kanssa kaksin ajamaan juhlista vajaan sadan kilometrin matkan. Matka kesti yli kaksi tuntia, pysähdyksiä kertyi kymmeniä ja lapsi itki silti itsensä näännyksiin.

Päivisin elämä hymyili, öisin laskin joko askeliani ympäri huonetta tai heijauksia sängyn reunalla pomppien vauva sylissä. En olisi voinut kuvitellakaan pysyväni kotona kaiken päivää, vaan ihmisten ilmoille oli päästävä – onneksi naapurista löytyi ymmärtävää seuraa ja osittain samanlaisia kokemuksia! Sinnikkäästi vaunulenkkeilin, otin usein jopa koiran mukaan kun en raaskinut jättää toista ovelle uikuttamaan, vaikka lähes kaikki lenkit päättyi siihen, että tulin kiroillen kotiin työntäen yhdellä kädellä rattaita, kantaen toisella huutavaa Mineaa ja taluttaen Pabloa. Älkää kysykö mikä ihme mut sai toistamaan saman virheen uudelleen ja uudelleen, vaikka ystäväkin monesti kysyi oonko ihan varmasti ottamassa vielä Pablonkin mukaan. Ja arvatkaa kuka yleensä sai sen kaiken kiukun niskaansa? Pablo, jolla ei ollut todellisuudessa mitään tekemistä asian kanssa.

Haastavaa ei ollut ainoastaan liikkua oikeastaan yhtään mihinkään Minean kanssa, haastavaa oli myös kotona. Kavereita kävi kylässä ja halusin leipoa tarjottavaa ja pitää kotia siistinä. Tyytyväisen, päiväunilla tuhisevan vauvan kanssa se varmaan oliskin ollut helppoa, mutta vain sylissä nukkuvan lapsen kanssa kaikki tehtiin kantorepun kanssa. Löytyi meiltä sitteri, leikkimatto ja ties mitä muuta, mutta vaativa vauva ei moisissa viihdy muutamaa minuuttia pidempään. Sitterille on ollut enemmän käyttöä nykyään Minean jumppaleikeissä kuin vauva-aikana. Minea vaati jatkuvasti päästä syliin ja oli kaikesta ympärillään tapahtuvasta äärettömän kiinnostunut, ihan niin kuin nykyäänkin.

Puolen vuoden iässä huomattiin kuinka Minean posket oli jatkuvasti tulipunaiset ja karheat niin että joskus ne olivat pienillä haavaumilla. Neuvolassa osattiin neuvoa sivelemään niihin Bepanthenia, mutta se ei meitä yllättänyt, kun yhtään järkevää tai toimivaa ehdotusta emme olleet sieltä aiemminkaan saaneet. Harmiksemme neuvolantäditkin ehtivät vaihtua neljään kertaan ensimmäisen vuoden aikana. Vuoden iässä huomattiin ettei edes hapanmaitotuotteet käyneet Minealle, vaan muutaman kerran tuli oksennus, joskus meni maha sekaisin ja yleensä vain valvottiin koko yö. Juuri kun oltiin vuoden iästä eteenpäin saatu tyttö nukkumaan pääsääntöisesti läpi yön. Neuvolan mukaan allergiatesti olisi turha, mutta käytiin kuitenkin yksityisellä verikokeissa ja saatiin yleisimmille allergeeneille negatiivinen tulos. Lääkäri kyllä totesi että todennäköisesti kyse siltikin on jonkinlaisesta maitoyliherkkyydestä ja suositteli kokeilemaan maitotuotteita varovasti siedättäen parin kuukauden välein. Tavalliseen maitoon lopulta siirryttiin vasta nyt kesän aikana, kun huomattiin ettei se enää aiheuta mitään reaktioita ja saadaan rauhassa nukkua yöt maidonjuonnista huolimatta.

Nyt jälkiviisaana voisi kysyä johtuiko kaikki sittenkin vain siitä maidosta vai saatiinko me yksinkertaisesti hieman tavallista vaativampi vauva, ja tietenkin se perinteinen: miksi sitä vaatii itseltään niin paljon ja niin täydellistä. Aikaa vauvavuodesta on kulunut jo niin paljon, ettei ne kuukaudet enää edes tunnu kovin vaikeilta. Siitäkään huolimatta, että muistan soittaneeni neuvolaan ja sanoneeni käyvän öisin kaikki maailman kirosanat läpi astellessa pitkin makuuhuonettamme ja koittaen saada Mineaa nukahtamaan. Nyt sen kuitenkin tietää, että ihan kaikesta selviää, kuukaudetkin on lyhyitä aikoja ja myöhemmin asian näkee niin paljon kevyemmin, toisen lapsen kohdalla todennäköisesti osaa jo ottaa superrennosti. Aluksi haaveilimme lapsista kahden vuoden ikäerolla, mutta sen Minean vauvavuosi aiheutti, ettei toista lasta olisi voinut kuvitellakaan, ennen kuin nyt. Koskaanhan ei tiedä joudummeko käymään kaiken uudelleen läpi tämän toisenkin kanssa, sujuuko kaikki huomattavasti helpommin tai kääntäisikö tuttipullo tai maitotestit heti alussa kaiken parempaan päin. Millaista teillä on ensimmäinen vauvavuosi ollut, rentoa vai työn ja tuskan takana? Ja onko muuten edes olemassakaan hankalia korvikeruokittuja lapsia vai onko tää joku imetysjuttu?!

TAAPERO PADILLA

Lapset ja elektroniikka, hyvä vai huono yhdistelmä? Tää kysymys on viime aikoina pyörinyt mulla jonkin verran mielessä, kun ihan yllättäen huomasin kuinka yhtäkkiä Minea tuntui koukuttuvan meidän puhelimiin ja padiin. Vielä kuukausi sitten olisin naureskellen sanonut, ettei meillä todellakaan tuijoteta piirrettyjä tai näplätä puhelinta kovinkaan paljoa, vain ”hätätapauksissa” eli silloin kun jotain on ihan oikeasti saatava tehtyä eikä Minea suostu yhteistyöhön millään muulla keinoin. Toisinpa on tilanne nyt, ainakin sen suhteen kuinka paljon tuo pieni tyttö näitä laitteita tuijottaisi jos vain saisi. Mistä ihmeestä se viehätys tulee jo noin nuorena? Milloin tavallisista leluista tuli tylsiä?

On aika käsittämätöntä kuinka nopeasti tuollainen 2-vuotiaskin oppii erilaisia älylaitteita käyttämään ja vielä niin taitavasti – Minea taitaa jo osata käyttää padia etevämmin kuin esim. mun äitini! Mitenkään kehityksenvastainen en missään nimessä ole, ymmärrän että ajat muuttuvat eikä samat puupalikat omasta lapsuudesta enää kiehdo 2010-luvun lasta. Tulevaisuudessa kukaan meistä ei pärjää ilman atk-taitoja, mutta tuskin lapsi jää kehityksessään jälkeen ellei hän vielä 3-vuotiaanakaan osaa näpytellä jotain aivotonta peliä padilla, ennemminkin päinvastoin! Kuinka paljon sitä nykyäänkin korostetaan, että parhaiten oppii itse tekemällä. Kumpi sitten on sitä itse tekemistä, värityskirjan värittäminen ihan oikeilla tusseilla vai palapelin palojen siirtely tietokoneen ruudulla?! Ja entäs lapsenomainen luovuus?

Ärsyttävintä tästä tekee se, että meilläkin pelataan ja katsotaan videopätkiä YouTubesta enkä keksi sille yhtäkään hyvää perustelua. Oon täysin sitä mieltä, että me vanhemmat istutetaan lapset elektroniikan ääreen pelkkää laiskuuttamme, legoilla rakentaessa lapsi todennäköisesti jossain vaiheessa pyytäisi vanhempansa mukaan leikkiin kun taas elektroniikan parissa jo taaperoikäisen saa viihtymään pitkänkin tovin ihan itsekseen. Meillä ainakin Kaapoa, Doraa tai Milliä ja Mollia katsotaan silloin kun äiti tekee ruokaa, haluaa hetken aikaa maata sohvalla, siivoaa tai pukee uhmakiukkuavaa lasta sovittuun menoon. Helppo ratkaisu sillä hetkellä.

Tällä viikolla näistä tilanteista on meillä koitettu selvitä ihan ilman apukeinoja pelkällä suostuttelulla ja omien hermojen rajojen koettelulla. Helppoa se ei oo yhtäkkiä kieltää jotain, mitä aiemmin on saanut tehdä, mutta oman laiskuuteni takia en tahtoisi ihan vielä viedä tuon pikkunaperon omaa kekseliäisyyttä ja mielikuvitusta. Puhumattakaan siitä, että meilläkin alkoi välillä kuulua Kaaposta tuttuja ei niin kivoja ilmaisuja ja YouTubesta alkoi niiden vähän järkevämpien lastenohjelmien joukosta löytyä jotain mielenkiintoisempaa, kuten suklaamunien avaamisvideot. Ihan järjetöntä miten lapsi voi koukuttua tuijottamaan sitä, kun joku avaa pääsiäismunan tai tekee muovailuvahasta erilaisia hahmoja! Nää ”opetusvideot” on meillä täyskiellossa!

Tästä lähtien turvaudun niissä hätätilanteissa telkan nettiyhteyteen, näin voin paremmin kontrolloida sitä mitä Minea katselee eikä ne munavideot pyöri jo ekan minuutin jälkeen padin näytöllä. Ihanteellistahan olisi pitäytyä vielä toistaiseksi vain Pikku Kakkosen ohjelmissa ja ohjelma-ajoissa, mutta aina se ei vaan ole mahdollista.. Eikä muuten tekisi pieni some-lakko mullekaan yhtään huonoa, kaipa se lapsi aika nopeasti poimii tavat vanhemmiltaan ja sen avulla tulkitsee mikä on hyväksyttävää ja mikä ei.

Olisi hurjan kiinnostavaa kuulla, onko teillä samoja taisteluita, ajatuksia tai toimintamalleja? Tai miten ylipäänsä suhtaudutte lasten elektroniikan käyttöön?

RASKAUDEN ENSIMMÄINEN KOLMANNES

Valtavan iso kiitos kaikille onnitteluista, ne ihan oikeasti lämmittää sydäntä vaikka kommentin olisikin jättänyt joku mulle täysin tuntematon. Tiedän, että sielläkin iloitaan asiasta, ja mun on helpompi jatkossa jakaa raskauteen liittyviä ajatuksia teidänkin kanssa <3<3

Suunnilleen viikolla 4-5 tein positiivisen raskaustestin (yhden vain, mä en oo sitä tyyppiä joka ryntäisi apteekkiin hakemaan vielä viisi tikkua lisää varmuuden vuoksi), ja jo heti ensi viikoista alkaen mun olisi tehnyt mieli kirjoittaa asiasta blogissa. En tuntenut niinkään tarvetta puhua läheisimmille kavereille, vaan ennemminkin jakaa ihmetystä ja mietteitäni puolituntemattomien kanssa tietäen, että joku olisi varmasti samassa onnen kuplassa ja voisi vertailla kokemuksiaan omiini. Harkitsin jopa anonyymin sivublogin perustamista, jossa avautuisin kaikesta, mutta lopulta järki puuttui peliin ja kehotti miettimään jo nyt vähissä olevaa vapaa-aikaani. Thank god for that, jäisi muuten se yksikin telkankatseluilta viikossa väliin tai vaihtoehtoisesti yöunista saisi luopua kokonaan.

 

Alkuraskauteen kuuluu ehdottomasti ne kaikkein jännittävimmät vaiheet, kamalimmat olot ja sekavimmat ajatukset. Siksi ehkä se kirjoittamisen tarvekin oli silloin niin suuri. Toisaalta en edes tiedä, mitä olisin sanonut, raskaus on mielestäni edennyt kokonaisuudessaan helposti ja yhtä vaivattomasti kuin Mineankin kanssa. Mineaa odottaessani säästyin pahalta ololta lähes kokonaan, mutta tällä kertaa sain oksentaa koko heinäkuun, aamusta iltaan, mikä oli mieltä raastavaa siksi, ettei asiasta voinut vielä puhua, vaikka puistossa istuin naama valkoisena odottaen että pääsisi jälleen kotiin jatkamaan oksentamista. Voin vaan kuvitella kuinka hyvää seuraa olin ystävilleni pitäessäni itseni kasassa vain vaivoin, mutta minkäs teet, ei siihen oloon auttanut yhtään mikään!

Koska olen onnellisessa asemassa sen suhteen, etten ole kokenut keskenmenoja tai joutunut odottamaan raskaaksi tulemista pitkään, en myöskään ole osannut pelätä tämänkään raskauden puolesta. Koko ajan oon luottanut siihen, että kaikki menee hyvin, vain ennenaikaisen synnytyksen riski käy välillä mielessä, kun ensimmäisellä neuvolakäynnilläkin terkkari otti puheeksi Minean viikolla 36 käynnistyneen synnytyksen. Asian murehtiminen etukäteen ei kuitenkaan hyödytä mitään, ja onhan siihen synnytykseen joka tapauksessa vielä kuukausia aikaa – ehtii niitä kauhukuvia maalailla vielä myöhemminkin..

Nyt mennään 16. raskausviikolla, pahoinvointi on onneksi lähes kokonaan poissa ja kaikki näytti olevan hyvin ensimmäisessä ultrassa. Jännityksellä odotan jo seuraavaa, kuukauden päästä olevaa rakenneultraa, jossa toivottavasti saadaan tietää sukupuoli. Helpottaisihan se kummasti hankintojen tekemistä, vaikka olen jo nyt alkanut ostamaan mahdollisimman paljon unisex-vaatetta Minealle, jotta ne myöhemmin sopisivat tarvittaessa myös pojalle. Mutta hurjalta joka tapauksessa ajatus vielä tuntuu, meitä on pian ihan oikeasti neljä plus yksi karvainen kaveri! Miten sitä pärjää kahden lapsen arjessa, palaako jo ekoina kuukausina puhki, mitä jos vauva ei nuku, entä jos Minea alkaa supermustasukkaiseksi, jos vauvalla onkin koliikki tai jotain vielä pahempaa, pitäisikö Minean jatkaa päivähoidossa jne. jne. Tuhat kysymystä on mielessä ja niihin varmasti vielä palaan täällä bloginkin puolella kunhan ensin saan omiin ajatuksiin jotain selvyyttä :). Löytyykö sieltä ruudun takaa muita raskaana olevia, tai kuinka innoissaan yleensäkään haluatte näitä raskauskuulumisia lukea? Tää on ihan uutta maaperää mullekin, joten vielä on vaikea sanoa millä tavoin ja kuinka paljon raskaus tulee täällä näkymään, mutta yksi osa blogia se joka tapauksessa jatkossa on – onhan se läsnä meiän arjessakin joka päivä.