Joko synnytys pyörii mielessä, mitkä tunnelmat on tällä kertaa, jännittääkö? Viime viikolla terkkari kyseli neuvolassa olenko alkanut jo miettiä tulevaa synnytystä, varmaan tiedoissani jossakin näkyy että viime kerralla synnytystä tuli mietittyä vähän enemmänkin, ehkä vähän kohtuuttoman paljonkin. Vannoin jo pitkään ennen kuin lapsia tuli edes harkittua, että varmasti vaatisin sektion sitten kun lasten hankkimisen aika joskus olisi. En ollut tainnut koskaan edes kuulla yhtään synnytystarinaa, mutta olin vain varma etten haluaisi synnyttää vaikka lapsia haluaisinkin. Luonnollinen tapahtuma tuntui ajatuksissa niin kovin epäluonnolliselta ja mahdottomalta.
Raskaaksi tultua olin edelleen varma että haluan sektion, hinnalla millä hyvänsä. Olin kuullut, että sektio olisi kyllä mahdollista saada kunhan tarpeeksi vahvasti osaisi ilmaista pelkonsa, ja vaikken niin hysteerisesti asiaan suhtautunutkaan olin valmis vaikka pariin tekoitkuun jos se sitä vaatisi. Synnyttämisessä ei pelottanut se etten jaksaisi, että lapselle tapahtuisi jotain eikä sekään että se varmasti sattuisi enemmän kuin mikään muu – kauhein ajatus oli kaikki ne pysyvät vauriot, joita yllättävänkin monelle naiselle synnytyksessä tulee. En halunnut joutua korjausleikkauksiin tai viikkokausien palautumisrumbaan, halusin suunnitellun sektion päiväkirurgiassa, nopean palautumisen ja pienen, lähes huomaamattoman arven mahaani.
Kävin muutamia keskusteluja aiheesta neuvolassa, huomasin kuinka viikot vaan huomaamatta vierivät eteenpäin kunnes lopulta tajusin etten kehtaakaan ottaa sitä valittavan pelkurin roolia vieraan ihmisen edessä. Ennemminkin halusin yhtäkkiä näyttää että musta on tähän, vien homman loppuun asti vaikka en haluaisikaan. Raskausviikolla 35 pääsin niin sanotulle pelkopolikäynnille eli kävin sairaalassa ensin juttelemassa kätilön kanssa ja sen jälkeen synnytystapa-arviossa. Tässä vaiheessa olin antanut periksi jo sen verran, että pystyin harkitsemaan alateitse synnyttämistä mikäli lapsen kokoarvio olisi maksimissaan 3,5kg. Jättimäistä nelikiloista vauvaa en synnyttäisi, silloin saisi lääketiede hoitaa asian. Ennen pelkopolilla vierailua olin lukenut muutamia synnytysoppaita (niistä paras oli Hyvä syntymä), jotta osaisin paremmin ilmaista pelkoni ja tietäisin synnytyksestä enemmän. Kätilön kanssa keskusteltiin mm lääkkeellisen puuttumisen vaikutuksesta synnytykseen, imukuppisynnytyksistä, repeämistä ja kivunlievityksestä. Kätilö suhtautui jokaiseen kysymykseeni ja huolenaiheeseeni vakavasti, vastaili ammattitaitoisesti ja kirjasi ylös toiveitani. Synnytystapa- ja kokoarvion tehnyt vanhempi mieslääkäri taas ei ottanut pelkojani tosissaan, naureskeli vain kuinka hysteerisiä nykyaikana naiset ovat ja totesi, että jokainen nainen on luotu synnyttämään alateitse. Niinpä niin tervemenoa kokeilemaan itse, mietin silloin.
Se mikä asian mun kohdallani lopulta ratkaisi oli kun lääkäri totesi lapsen olevan sillä hetkellä noin 2,7kg ja paikkojen olevan jo sen verran valmiina synnytykseen, ettei vauva tulisi hänen arvionsa mukaan olemaan mahassa laskettuun aikaan asti. Viikoilla 35 en edes tajunnut pelätä mitä kaikkea ennenaikaisuus voisi lapselle vielä tässäkin vaiheessa aiheuttaa, vaan iloitsin siitä ettei homma ainakaan jatkuisi yliajalle kiloja kasvatellen. Lopulta Minea syntyi alateitse viikolla 36+2.
Nyt jälkikäteen mietittynä koko pelko tuntuu jopa naiivilta ja nololta, mutta toisaalta tunne oli silloin niin vahva ettei sitä voinut järjellä perustella poiskaan mielestä. Ja sattuuhan sitä kaikenlaista synnytyksissä, onneksi ei vaan minulle ekalla kerralla eikä toivottavasti nyt toisellakaan. Tällä hetkellä fiilikset on aika erilaiset kuin silloin kolme vuotta sitten. Synnytys ei pelota, luotan siihen että toisella kerralla se on vähintään samanlaista tai helpompaa, ja enemmän mietin sitä kuinka elämä tulee sujumaan kahden lapsen kanssa. Iso osa pelkoani johtui varmasti myös synnytyksen hallitsemattomuudesta, mikä ei kaltaiselleni luonteelle, joka haluaa itse päästä vaikuttamaan mahdollisimman moneen, ole ehkä se helpoin paikka. Koskaan kun ei tiedä miten synnytys etenee, kauan se kestää, onko tiedossa vielä pahempia kipuja tai millaiset arvet se jättää – jos näihin tietäisi etukäteen vastauksen, voisin hyvin synnyttää vaikka ilman kivunlievitystä, tärkeintä että tietäisi mitä on vielä edessäpäin. Miten te olette kokeneet synnytyksen raskausaikana? Voiko sitä olla jännittämättä ollenkaan vai kuuluuko pelko jossain määrin jokaisen synnyttäjän ajatuksiin, toisilla vaan vahvempana? Entä löytyykö sieltä ketään joka on läpikäynyt sektion pelkonsa vuoksi?
Ekalla kerralla pelkäsin synnytystä ja kaikkea siihen liittyvää, etten halunnut ajatella asiaa saati käydä edes sairaalassa tutustumiskäynnillä. Esikoisen synnytys meni hyvin, luonnollisesti, eikä mitään komplikaatioita tullut, mutta jostain syystä huomaan pelkääväni taas. Ensimmäisellä kerralla pelkäsin sitä kipua ja nyt pelottaa että jotain pahaa tapahtuu :/ en ole puhunut asiasta neuvolassa, enkä ole ajatellut pelkopolilla käyntiä, koska en usko että juttelukaan vie näitä tunteita pois :/ mutta, toivotaan parasta 😀
Kaikki varmasti jossain määrin jännittää synnytystä, mutta on se todellinen pelko kyllä kauhea! Mulla onneks ensimmäinen onnistunut synnytyskokemus vei pelon pois niin ettei nyt jännitä juuri ollenkaan. Tietenkin sitä aina miettii mitä kaikkea voi tapahtua, mutta silti sitä uskoo että kaikki menee lopulta parhain päin. Koita säkin keskittyä siihen hyvin sujuneeseen synnytykseen, ja luota siihen että toka menee vielä paremmin!
Niin muistan nuo sun sektiopuheet jo monen vuoden takaa ja toisaalta myös sen, miten tyytyväinen olit, kun Minean synnytys lopulta meni niin hyvin. Varmasti toinen kerta on jo helpompi! Itsellä ensimmäisessä synnytyksessä meni pieleen ihan kaikki, siis ihan kaikki, – lukuun ottamatta tervettä, ihanaa poikaa, joten jos joskus vielä olen raskaana, niin suuntaan varmasti pelkopolille tai johonkin vertaistukiryhmään.
Toisaalta on kyllä hyvä ettet sä jännittänyt etukäteen viime kerralla, koska olis varmaan jäänyt melkonen katkeruus kaiken sen traumaattisuuden lisäksi! Onneks toka synnytys on aina helpompi (hope so!), joten eikun tekin vaan seuraavalle kierrokselle!
Mulla ekalla kerralla oli pitkä synnytys. Kaikki meni muuten ok, mutta ponnistusvaihe kesti 1h17min ja se oli jotain ihan järkyttävää. Toiseen synnytykseen lähdin ihan hyvillä fiiliksillä ja ajattelin että nyt kaikki sujuu helpommin kun on toinen tulossa. Edelleen ponnistusvaihe oli hankala ja kesti 1h30min ja repesin pahasti sillä imukuppia jouduttiin käyttämään ja se irtosi vielä kaikenlisäksi.. Nyt odotan kolmatta ja en tiedä miten päin olisin. Aina kun alan kunnolla ajattelemaan ponnistusvaihetta, muistot palaavat pintaan ja sydän alkaa tykyttämään. Täytyy munkin ottaa asia kunnolla esille neuvolassa.. :/
Eikä?! Mä kun elän koko ajan siinä toivossa että kyllä se toka on aina helpompi! Tuliko lapsi sitten jotenkin huonossa asennossa tai onko ikäeroa minkä verran? Mullakin oli eka synnytys 23h ja ponnistus jotain 1h40min eli tosi pitkään sain mäkin ponnistaa.
Olen kirjoittanut myös aiheesta blogissani jonka voit lukea tästä
http://lastchancetoloseweight.blogspot.fi/2014/11/minun-tarinani-synnytyspelosta.html
Mä olisin halunnut sektion kuopuksen kohdalla mutta en saanut. En ilmeisesti osannut näyttää tarpeeksi hyvin pelkoani kun en itkenyt vastaanotolla. Esikoinen syntyi sektiolla pitkittyneen käynnistymisen takia joten mulla oli jo sieltä asti pelkoja käynnistämisestä ja synnytyksestä. Kolmatta ei enää tule!
Tää on musta jotenkin käsittämätöntä, että naiset väkisin pakotetaan alatiesynnytykseen vaikka traumat olisi millaisia! Onks tää Suomen tapa hallita lapsilukua kun ihmiset ei uskalla sitten enää lapsia edes tehdä kun synnytys jännittää niin paljon?! Voin vaan kuvitella kuinka ärsyyntynyt sä oot ollu ton toisen synnytyksen jälkeen.
Moikka! Tää aihe on mulla sydäntä lähellä, ja samoja aatoksia oon käynyt läpi.
Esikoistani odottaessani mäkin koin just että jotenkin epäluonnolliselta tuntuu alatiesynnytys, ja suorastaan paniikkihan siitä välillä tuli kun luki tai kuuli joitakin hurjempia repeämisjuttuja ja vastaavia… Ja jotenkin se ajatus että sieltä herkimmästä paikasta pitäisi vauva ulos pykäistä XD
Itkeskelin kätilö-äidillenikin että enkö nyt voi vaan vaatia sektiota, mutta hän sanoi että hyvin ne synnytykset suurimmalla osalla menee ja että pitää vaan reippaasti ponnistaa 😀
Noh sitten kun itse synnytys koitti, pelkäsin tietysti pahinta. Mutta kävikin niin, että oikeastaan koko synnytys alusta loppuun menikin niiin hyvin ja HIENOSTI ja helposti, että sen jälkeen tiedän että nyt harmittaisi paljon jos en olisi sitä kokenut. Toki omassa synnutyksessäni kaikki taisi mennä vaan niin ihanteellisesti, kestokin varmaan juuri sopiva. Mutta kyllä sen jälkeen olen ollut ylpeä itsestäni, ja nyt toista odottaessani nimenomaan ikävöin jo itse sitä synnytystäkin 🙂
Mielestäni on ihan hyvä kaikille ekaa kertaa synnyttäville lukea kirjoja aktiivisesta synnytyksestä, koska sieltä saa oikeasti hyviä vinkkejä siihen, miten voi henkisesti ja fyysisesti sitten helpottaa oloa, saada voimia ym ja muutenkin tietoa mitä synnytyksessä tapahtuu. Ja lisäksi itse kun pelkäsin nimenomaan sitä ponnistusvaihetta, niin minulle annettiin vielä juuri viime tipassa ennen kun piti ponnistaa, pudendaalipuudutus, ja uskon kyllä että sekin osaltaan auttoi minua uskaltamaan ponnistamaan kunnolla, ja ponnistusvaihe kestikin sitten vain 8 minuuttia, ja todella hienosti meni. Sori megakommentti, mutta haluan omalta osaltani olla rohkaisemassa ihmisiä alatiesynnyttämisen hyviin puoliin 🙂
Mahtavaa että pelkosynnyttäjät saa kokea näitä onnistuneita synnytyyksiä! Itellä on vähän samat fiilikset, synnytys oli pitkä mutta ei millään tavalla traumatisoiva kun kaikesta parani niin pian. Jo parin viikon päästä puhuin ystävillekin synnytyksestä kuin mikäkin luomusynnyttäjä-äiti hormonihöyryissään ja ikävähän sitä tuli jossain vaiheessa.
Itselläni esikoisen laskettu aika huhtikuun alkupuolella ja synnytyksen miettimistä olen tarkoituksella vielä vältellyt…tietenkään en täysin. Liikaa en kuitenkaan ole halunnut asiaa vielä miettiä, koska tiedän että ehdin siitä saada sydämen tykytyksiä vielä jatkossa ihan tarpeeksi. Pienenä pelkona on itsellänikin juuri tuo hallitsemattomuus, vaikka sitähän koko elämä toisaalta on, mutta tiedät mitä tarkoitan. Uusi tilanne, kukaan ei voi ennustaa kuinka synnytys etenee jne. Ja sitten se, että mitä jos synnytyksessä sattuu jotain mitä ei pitäisi… mutta olen ”lohduttautunut” sillä, että synnytys on luonnollinen asia ja ammattilaiset ovat suomessa loistavia ja osaavat auttaa vauvaa sekä minua tarpeen mukaan. Asia alkaa varmasti kuitenkin olemaan mielessäni jatkossa enemmän kun perhevalmennus alkaa sekä käymme tutustumassa sairaalaan jossa synnytämme.
Onnittelut raskaudesta ja kaikkea hyvää jatkossakin! Blogiasi luen myös tulevaisuudessa 🙂
Esikoisen kohdalla se jännitys on vielä niin erilaistakin kun kaikki on vielä tuntematonta ja arvaamatonta. Mä uskon että sekin auttoi paljon mun onnistuneeseen synnytykseen että odotukset oli niin negatiiviset että lopputuloksen oli melkein pakko olla positiivisempi kuin mitä luulin. Myös siitä oli apua että olin lukenut tuon hyvä synnytys -kirjan, tiesin ettei epiduraalia kannata ottaa liian aikaisin jne. Ja kätilöihin kannattaa viime kädessä tietenkin luottaa! Tsemppiä raskauteen sekä siihen loppuhuipennukseen, pidän peukkuja että kaikki menee loistavasti :)!
Mulla on lähes 20 vuotta vakavaa raskaus- ja synnytysfobiaa takana ja nyt raskaana ollessa ei mitään! Aivan käsittämätöntä! En pelkää synnytystä vaan lähinnä odotan kutkuttavalla jännityksellä. Mottoni on tässäkin asiassa se, että en murehdi enkä pelkää mitään, mitä ei ole vielä tapahtunut. Toki joskus välähtää jokin pelko mielessä, mutta en aio antaa peloille valtaa. Jos jokin pelko pitää mainita, niin se on se, että kykenenkö olemaan sisäilmaongelmaisessa sairaalassa sairastumatta pahasti.
Mä en ottaisi sektiota vapaaehtoisesti mistään hinnasta enkä suoraan sanoen ymmärrä ihmisiä, jotka sen haluavat ilman lääketieteellistä syytä. Toki sellaiset, jotka ei ole koskaan missään vatsaan liittyvässä kirurgisessa operaatiossa olleet, voi kokea ajatuksen leikkauksesta helpompana kuin alatiesynnytyksen, mutta itse kun olen parissa operaatiossa ollut, niin tietää, mitä ne ja myös toipuminen on. Sektio kun on iso kirurginen toimenpide ja ihan yhtälailla siinäkin on riskinsä ja komplikaatioiden mahdollisuus kuin alatiesynnytyksessäkin enkä tajua, mistä sektion maine helppona synnytysmenetelmänä on tullut.
Mä olen samaa mieltä monien asiantuntijoiden kanssa siitä, että naiset haluaa liiaksi hallita ihan kaikkea ja kun raskautta ja synnytystä ei voikaan kontrolloida, niin pelot johtuu suureksi osaksi siitä ja myös siitä, että käsitys monien asioiden luonnollisuudesta on kadonnut. Toki synnytyspelko pitää ottaa aina vakavasti ja on jopa raivostuttavaa kuulla jatkuvasti juttuja siitä, miten neuvoloissakin pelkoa vähätellään eikä tukea saa riittävästi.
Mä uskon siihen, että ”luonto” ja ammattilaiset hoitaa mun synnytyksen ja kävipä sitten mitä hyvänsä, niin en sitä etukäteen murehdi.
Upea asenne jos ei suostu antamaan pelkoajatuksille tilaa ja pystyy luottamaan siihen että luonto hoitaa hommansa! Mulle vaikeeta oli nimenomaan se ajatus, että alatiesynnytyksessä lapsi voi tulla hallitsemattomastikin ulos ja tehdä samalla vaurioita joita saa parannella korjausleikkauksissa jne. Sektio taas on ihmisen kontrolloima tilanne, jossa kaikki sujuu tietyn kaavan mukaan ja lopputuloksen tietää melko tarkasti etukäteen. Loppujen lopuksi synnytys kuitenkin oli niin mukaansatempaava että koko 23 tunnin aikana en ehtinyt missään vaiheessa pohdiskella skenaarioita siitä, mitä seuraavaksi voi tapahtua – sitä vaan keskittyi kestämään supistuksia :).
Itsellä takana suunniteltu pelkosektio. Olin koko raskauden ajan erittäin epävarma asiasta synnyttää alateitse, jossain viikolla 35 tuli lopulta sellanen tunne etten vain pysty siihen, juurikin tuo hallitsemattomuuden takia. Pelkäsin sitä koko tapahtumaa ja sitä, että vauvalle kävisi jotain tai itselle tulisi pysyvät vauriot ym. Sektio sujui hyvin, toipuminen oli myös nopeaa ja näin 2 vuoden jälkeen arpea ei juuri edes nää.. Jos meille toinen lapsi tulisi olisi synnytystapa myös sektio 🙂
Ainoa miinus mainittakoon, imetys! Maito nousi vasta 4 päivänä leikkauksesta mikä on ilmeisesti hyvin yleistä ja siinä vaiheessa oli ehditty aloittaa jo lisämaidon antaminen mikä vaikeutti koko imetystä todella paljon 🙁
Hienoa kuulla että niitä sektioitakin oikeasti myönnetään pelon takia, mut nimittäin on nyt yllättänyt kuulla kuinka monella se on saanut saamatta vaikka kuinka on pyytänyt ja toivonut! Silloin kun kamppailin synnytystapojen välillä, oli mulla yhtenä miinuksena sektioon liittyen juurikin toi imetysasia. Oon monelta kuullut samaa että koko homma voi sektion takia mennä pieleen, mutta toisaalta todellisn pelon kanssa se on pikkuseikka.
Olipas kiinnostava postaus. 🙂 ja pakkohan tähän on vastata ;P
Ensinnäkin tsemppiä tulevaan, varmasti kaikki menee tosi hyvin! 🙂
Ekalta en osannut pelätä synnytystä, odotin vaan innolla että pääsen synnyttään ja janosin tietoa siitä. Neiti syntyikin 40+3 20h kestäneen synnytyksen jälkeen, sitä ennen reilu vuorokausi hereillä oloa epäsäännöllisten supistusten takia. Sain silloin epiduraalin ja koin synnytyksen itsessään pitkästä kestosta huolimatta mukavaksi ja voimaannuttavaksi kokemukseksi. Pelko jäi siitä, kun neiti syntyi menetin verta 1,5litraa joka on aina paljon näin pienelle kuin minä oon. Hemoglobiini laski vain 60neen. Menin ihan tosi huonoon kuntoon, pari Päivää meni sängyssä ja tiputtivat verta. Toipuminen kesti jäätävine jälkikipuineen 2kk.. Toista odottaessa en pelännyt synnytystä vaan juurikin tuota vuororiskiä, ettei sama toistuisi. Olin päättänyt synnyttää luOmuna, ettei epiduraali hidastas synnytystä. No poika tuli maailmaan vauhdilla, luomuna. Kerkesin päästä sairaalaan niin poika oli 9minuutin päästä ulkona. 2min ponnistuksen (oikeammin pidätyksen) jälkeen sylissä. Heti oma olo oli loistava ja ihmettelin vaan kuinka kaikki meni kuin oppikirjasSa. 😀
Tämä viimeisin, kolmas synnytys, sitä en osannut pelätä, olin tosi varma siitä että kaikki menee hyvin, odotin innolla synnytystä ja oli itsestään selvää etten taaskaan ota kivunlievitystä. Halusin tuntea koko synnytyksen, olla aktiivinen. Niin myös meni, neiti syntyi 4h pitkän synnytyksen jälkeen 2minuutin ponnistamisen jälkeen ja taas heti olin jalkeilla ja olo loistava ja lapsi rinnalla. Olen niin onnellinen olllut näistä kahdesta synnytyksestä, kun kokemukseni perusteella luomuna on ihan eri synnyttää kun puudutuksen alaisena. Vauva on heti virkeä ja palautuminen niin nopeaa, eikö yhtään repeämää vaikka ponnistusvaihe on olllut exstranopeat. 🙂 minusta synnytys on niin alkukantainen, vioimaannuttava ja vaan niin mieletön kokemus kun vaan voi olla!!<3 toivon niin sydämestäni sulle ihanaa ja voimaannuttavaa synnytystä! 🙂 minulle synnytyksen aikana hengitys on ollut se mihin keskityn ja minkä avulla heittäydyn synnytyksen vietäväksi. Joka synnytyksessä olen samalla tavalla hengittänyt ja koko ajan pysynyt liikkeessä, eli kävellyt. Myös lämpöpussit ja lämmin vesi tai amme ovat olleet huippuja apureita. Ja toki mieheni<3 mutta sanonPa vaan että kyllä toivon jokaiselle synnytystä siten ettei ole kipulääkepöhöissä. Koska se on niin erilainen kokemus. Ainakin itellä oli. Tosi luonnollinen ja siinä vaan tuntee positiivisena sen jäätävän kivun. 🙂 asenne vaikuttaa myös paljon,". Mutta vaikka oonki luomusynnytysten kannattaja, jokainen toimii tietysti omalla tavallaan ja jokaisen on tärkeä kuunnella itseään, miten haluaa synnyttää. Jokainen on samanarvoinen nainen ja äiti, synnytti miten tahansa.<3
Kiitos ja ihanalta kuulostaa sun kaksi viimeisintä synnytystä! On kiva aina kuulla että noinkin pitkän ensisynnytyksen jälkeen seuraavat voi olla noin nopeita! Mäkin ekalla kerralla odottelin viimeseen asti ennen kuin laitettiin epiduraali 8cm kohdalla kun en enää kivuilta pystynyt rentoutua ja synnytys ei edennyt mihinkään. Tuntui kuitenkin turhaannuttavalta että ensin laitetaan epiduraali joka hidastaa supistuksia ja sitten myöhemmin tarvitaankin jo oksitosiini nopeuttamaan hommaa.. Siinä jää se luonnollinen eteneminen kokonaan. Nyt toisella kerralla aion jälleen olla ilman kivunlievitystä niin pitkään kun vaan mahdollista, eihän sitä tiedä vaikka menisi ilmankin jos synnytys on nopea.
Piti tätä kommentoida heti tuoreeltaan, mutta meinasikin unohtua.
Synnytys on alkanut nyt mietityttää enemmän ja tuossa yksi yö valvoin miettien eri skenaarioita, esim. että mitä jos ei ehditä sairaalaan ja sitten tuolla kylppärissä on esikoinenkin ihmettelemässä tilannetta..huhuh. Tietysti tyhmää edes pohtia kaikkea tuollaista, mutta jonkun yöheräämisen jälkeen saattaa mielikuvituskin päästä valloilleen. 😉
Tuo hallitsemattomuus on sanana tosiaan hyvin synnytystä kuvaava ja itsekin kontrolli-ihmisenä ensimmäinen kerta hirvitti, kun ei tiennyt yhtään, mihin on joutumassa. Nyt sitä osaa suhtautua tuohon kaikkeen jotenkin paremmin, kun tietää vähän, mitä on tulossa.
Esikoisen syntymä oli aika erikoinen siinä mielessä, että kyseessä oli ns. erikoistilanne (yllätysperätila) ja kun synnytys vielä eteni nopeasti (heti kun päästiin saliin, piti alkaa ponnistaa) ja sali oli täynnä porukkaa, en ehkä osannut sitten enää pelätä missään vaiheessa, ”kun ei vaan ehtinyt”. Siinä sai tavallaan luottaa sitten henkilökunnan ammattitaitoon ja koin olevani hyvissä käsissä draamasta huolimatta ponnistusohjeita kuunnellen.
Jos olisin tiennyt tuosta perätilasta etukäteen, olisin varmasti ollut enemmän peloissani, kun olisin silloin ns. tiennyt liikaa ja varmaan vaatinut sektiota.
Ehkä tuon ns. vauhdikkaan synnytyksen takia nyt mietityttää sitten juuri tuo, että tajuaako synnärille lähteä tarpeeksi ajoissa ja ehtiikö anoppi neljän tunnin matkan päästä meille esikoisesta huolehtimaan. Luultavasti nyt, kun vähän tietää, mistä synnytyksessä on kyse, tulee sitten reagoitua nopeammin kaikkeen. Esikoisen synnytyksen kohdalla kotona oloa yritti pitkittää, kun kaikkialla vain sanottiin, että ensisynnyttäjä kuitenkin menee liian aikaisin synnärille ja pelkäsin sinne mennessäkin, että meidät edelleen käännytetään takaisin.
Tuolta tulevalta toiselta synnytykseltä toivoisin sellaista rauhallisuutta, että saisi kokea sen sitten ehkä enemmän ajatuksen kanssa. Ja kun esikoinenkin tuli tuon kiireen takia luomuna, niin tavallaan toivoo, että selviäisi toisestakin ilman kummempia lääkitsemisiä. Saa nähdä miten käy. 🙂
Välillä toivon, että syntyisipä tuo toinen jo – ja välillä taas, että pysyisipä tuo vielä kohdussa, kun en tiedä olenko ajatustasolla vielä ymmärtänyt, mitä kaikkea onkaan sitten vastassa, kun lapsia on yhtäkkiä kaksi.
Tsemppiä Melina! <3
Oi, voin vaan kuvitella mitä tuo eka synnytys on ollut! Jos mulla olisi tuollainen kokemus takana, olisin varmaan nyt toisella kerralla varmistelemassa sataan kertaan ettei vaan ole perätilaa ja anoppi raahattaisi meille jo pari kuukautta ennen laskettua aikaa :)! Joku olisi varmaan voinut traumatisoituakin tosta ylläriperätilasta, meitä kun on niin monenlaisia reagoijia.
Sähän taisit olla viikon pari mua edellä raskaudessa, joten nyt varmaan alkaa varsinkin olla sellaiset olot että tulis jo :). Mulla ainakin alkaa lähestyvän äitiysloman myötä olla aika malttamattomat fiilikset ja tuntuu siltä että kyllä viimeistään viikolla 38 tän on pakko syntyä. Ja tietenkin viime kädessä mennään vielä yliajalle 😀 Tsempit myös sulle!!
Nuorin täyttää ens viikolla jo 5v mutta kirjoitanpa minäkin. Lähipiiriin synytynyt 3 tyttöä 2kk sisään joten vauvat etenkin pyörii mielessä;)
Esikoisen kanssa päädyin pituuteni,153cm vuoksi synnytystapa-arvioon,silloin 2006 Lahdessa näin. Lopulta tyttö viihtyi perätilassa jonka vuoksi sektiopäätös. Olin tyytyväinen. Suunniteltu sektio, jonne mieskin pääsee…Puudutusta yritettiin kahdella anestesiahoitajalla, spinaali sekä epiduraali ja 45min ruhjomisen jälkeen nukutus- mies ulos. Vauva pääsi isän kanssa osastolle, minä heräämöön ja muutaman tunnin jälkeen osastolle, silmät seisoi päässä ja oli kyllä humalainen olokin. Ei jäänyt traumoja, ja kykenin istumaan,mitä en olisi alatiesynnytyksessä olis tehnyt. 5.päivä pesin lattioita kotona. Imetys ei sujunut, maitoa ei tullut- se harmittaa.
Toisessa raskaudessa oletin automaattisesti saavani sektion, lantion koon vuoksi… Vaan sepä olikin yllätys sairaalassa arviokäynnillä,ja sain vihat päälleni etten ollut puhunut neuvolassa synnytyspeloista. No viikkoja oli jo paljon ettei pelkopolia ehditty hyödyntää joten toinen oli sitten pelkosektio. Tämä kokemus parempi, menin sairaalaan jo edellisiltana tavatakseni lääkärin,hän lohdutti ettei ole ikinä epäonnistunut puudutuksissa. Mies pääsi mukaan,olin hereillä ja sain kuulla ensiparkaisun,näin tytön ja mies lähti hänen kanssa osastolle. Minua tulivat heräämöstä yhdessä sitten hakemaan. Imetys ei sujunut, maitoa ei tullut, edelleenkin SE harmittaa. Toipuminen oli nopeaa.
Nyt, kun lapsia ei ole mulle enää luvattu (mies), ehkä pikkuisen mietityttää, millaista olisi ollut synnyttää kuten on tarkoitettu? Ja olisin halunnut onnistua imetyksessä.
Toi imetysasia se taitaa olla yleisin sektion miinuspuoli.. Melkein kaikilla mun tutuilla joille on tehty sektio on maidontulon kanssa ollut ongelmia, ja se muokin mietitytti kovasti silloin kun vielä sektiota pohdiskelin Minean kohdalla. Mutta toisaalta taas, se on aika pikkujuttu siihen synnytyspelkoon verrattuna..
Synnytys on ollut paljon mielessä jo kauan ennen raskaaksi tuloa, nyt vasta 15+6. Itselleni sektio olisi suuri epäonnistuminen, toivon hirveän kovasti voivani synnyttää alateitse ilman lääkkeellistä kivunlievitystä. Tietysti ymmärrän, että mitä tahansa tehdään lapsen parhaaksi, onneksi kyllä suurin osa synnytyksistä menee hyvin alusta loppuun 🙂
Onneksi on paljon niitäkin, joille synnytys ei ole mikään mörkö, ja niinhän se pitäisikin mennä. Ehkä se on vaan me kontrollifriikit, jotka sitä niin kovasti jännittää :). Mutta tosiaan, koskaanhan ei etukäteen tiedä miten kaikki lopulta menee eikä itselle kannata kasata mitään ennakkopaineita ja odotuksia.
Oletkohan aikaisemmin kirjoittanut asiasta. Oliko mitään enteitä Minean odotusaikana etuajassa syntymisestä? Onko sulla herkästi supisteleva kohtu? Oletko itse syntynyt keskosena tai ennen aikaisesti?
Olen itse syntynyt keskosena 2 kuukautta etuajassa, syynä supistusherkkä kohtu äidilläni. Oma esikoiseni syntyi elokuussa 35+3, ensimmäisen kerran paikat olivat kypsinä jo rv 25, tilanne rauhoittui onneksi. Mulla todettiin myös supistusherkkä kohtu. Toiveissa on vielä joskus toinen pieni ja kovasti jo nyt on mietityttänyt että onkohan siinä riski saada toinenkin etuajassa :). Mielenkiinnolla seuraan miten teillä sen suhteen käy, ihanaa loppuodotusta :).
En oo ennen kuullutkaan tuollaisesta supistusherkästä kohdusta..täytyypä googlata. Mulla ei viimeksi ollut mitään ennakoivia merkkejä synnytyksestä, se vaan käynnistyi lapsivesillä ja supistuksilla. Kätilö sanoi että istukka oli ns vanhentunut ja toiminta huonontunut, joten luonto hoiti itse asian käynnistämällä synnytyksen. Ja nyt sanottiin vaan että istukka kun on joka kerta uusi niin tämä voi syntyä ihan normiviikoilla. Ite oon syntynyt kaksi viikkoa lasketun ajan jälkeen..