Sekä Minea että meidän kakkonen syntyi molemmat viikolla 36+ jotain, mikä sinänsä oli ihan ok – mitään uneliaisuutta tai bilirubiiniarvon heittelemistä vakavampaa kun kummallakaan ei todettu, vaan molemmat oli hyvinvoivia ja hyvänkokoisia vauvoja. Jokin aika Minean saamisen jälkeen aloin kuitenkin miettiä, olisiko ennenaikaisuudella ja siitä seuranneella tarkemmalla seurannalla sairaala-aikana kuitenkin voinut olla kauaskantoisempia vaikutuksia, niin että koko vauva-aika, imetys ja unirytmien löytäminen oli meillä normaalia vaikeampaa. Ensimmäisten kahden kuukauden koliikki-itkuja (oliko kyse edes koliikista?!) olisi Minean tapauksessa tuskin pelastanut yhtään mikään, mutta taistelu imetyksen kanssa ja unettomat yöt, ja päivät, oltaisi ehkä voitu kokea lievempinä, mikäli a) itellä olisi ollut enemmän uskallusta luottaa omiin vaistoihin b) osastolla ollessamme olisin heti saanut tukea ja neuvoja myös tulevaa varten. Nyt Möhiksen kohdalla osasin toivottavasti jo vähän paremmin ottaa huomioon niitä asioita, jotka Minean kanssa tuntui menevän jo ensihetkinä pieleen – vaikka toisaalta, vauvat on niin arvaamattomia että tuskin koskaan tietää mitä on edessäpäin vaikka kuinka luulisi varautuneen kaikkeen.
Sen lisäksi että meidän lapset on syntyneet suunnilleen samassa vaiheessa raskautta, on kummallakin ollut alku aika samannäköinen. Hyvin unelias vauva, erilaisten arvojen tarkkailua sairaalassa, bilirubiinit koholla jne. Möhikseltä otettiin verikokeita noin kolmen tunnin välein yötä päivää, tämän lisäksi sairaalassa pyydettiin syöttämään kahden tunnin välein eikä hoitajat luottaneet siihen että rintamaito riittää, vaan lisäksi haluttiin antaa luovutettua maitoa. Toisen päivän iltana pyysin saada pumpata vauvalle omaa maitoa, koska Minean kanssa kolme vuotta sitten neuvottiin olemaan pumppaamatta, maidon määrä tasaantui uneliaan vauvan kanssa hyvin vähäiseksi ja ongelmat alkoi siinä vaiheessa, kun Minea alkoikin olemaan virkeämpi ja ruokahalu oli normaalivauvan tasolla. Maitomäärää ei jälkikäteen ollut missään nimessä helppoa kasvattaa, vaan mulla taisi siihen mennänoin pari viikkoa ennen kuin kaikki taas sujui imetyksen osalta suht hyvin.
Jos meidän vauvat ei ole omassa rauhassa saaneet opetella ruokarytmiään sairaala-aikana, ei yhtään paremmin ole mennyt unienkaan suhteen. Jos vauvaa herätellään parin tunnin välein elämän ekat päivät, luulisi sillä olevan jonkinlainen vaikutus myös jatkossa. Minealle ainakin tuntui jäävän päälle tuo kahden tunnin rytmi, siihen asti kunnes noin puolen vuoden iässä heräämiset vain tihenivät. Möhiksen toivoin oppivan nukkumaan oman luontaisen rytminsä mukaan herätyskellon sijasta, joten taisin olla enemmän kuin iloinen että saatiin kotiutua sairaalasta melko nopeasti syntymän jälkeen. Myönnän, etten kotona ole herättänyt vauvaa kertaakaan syömään kesken unien, vaikka sairaalasta lähtiessä kehotettiin lahden tunnin syöttörytmiin – nyt uskalsin paremmin luottaa omiin fiiliksiin, kun huomasin että osaa se vauva itsekin ilmoittaa nälästään.
Muuten mä olen kummallakin kerralla viihtynyt sairaalassa tosi hyvin. Möhiksen kanssa saatiin olla huoneessa ihan kahdestaan, koko ajan tuntuu olevan joku ruoka-aika, hoitajilta saa apua 24/7, ei tarvitse stressata kotihommista ja on aikaa keskittyä siihen olennaisimpaan eli vauvaan tutustumiseen. Mä en ollut etukäteen pakannut mitään sairaalakassia, lähtiessä nappasin vaan tärkeimmät eli pesuvälineet, neuvolakortin, padin ja kameran mukaan ja seuraavana päivänä Niko haki mulle sairaalan kahvilasta suklaata ja luettavaa. Lopulta en edes ehtinyt lukea koko lehteä kuin muutaman sivun, ja toisin kuin luulin jäi netflixin antikin mulla yhteen elokuvaan kun kaikki perustoimet täytti päivät niin tehokkaasti. Aamusta ensin aamupalalle, vauvan syöttämistä, tilannekatsaukset hoitajien kanssa, lounas, suihku, päiväkahvit, vauvan arvojen tarkkailua ja mittauksia, vierailuaika, iltatoimet ja sitä rataa. Yllättävän nopeasti aika kuluu sairaalassakin vaikka luulisi ettei tekemistä riittäisi edes yhdelle päivälle.
Miten te ootte kokeneet sairaalassaoloajan? Ja millainen alku teiän vauvoilla on ollut?
Vauvan unirytmi, itkuisuus ja esimerkiksi ärtyvyys ovat synnynnäisen tempparamentin säätelemiä eikä sairaalassa vietetyt päivät niihin vaikuta. Rytmisyys on synnynnäinen temperamentti piirre ja se vaikuttaa siihen miten milloin ja miten pitkiä pätkiä vauva nukkuu. Siihen ei juurikaan vanhemmat pysty vaikuttamaan. Samoin ilta ja aamu unisuus myös aikuisilla ovat temperamentti piirteitä eli ihminen säilyy esimerkiksi aamu unisena läpi elämänsä vaikka hän asian kanssa oppiikin elämään.
Mutta vaikka vauvan heräilyyn ei voisi vaikuttaa, niin ehkä se sitten vaikuttaa siihen kuinka vauvan opettaa nukahtamaan uudelleen ja mitä hän jatkossa olettaa touhuavansa herättyään. Useinhan vauvat oppii vähitellen rauhoittumaan itekseen vaikka vähän heräisivätkin yöllä, mutta jos aina herätellään ja annetaan tissiä, oppii vauva varmaan sen rytmin.
Miusta oli ihana päästä kotiin,vaikka hieman jännitti. Huonekaverit oli mitä parhaimpia ja ollaan ystäviä nykyisin :). Syöttäminen kotona oli paljon stressittömämpää,ärsytti se kellon kyttääminen sairaalassa
Kotona on tietenkin aina rennompi olla, ja se kellon mukaan eläminen sairaalassa oli tosiaan ärsyttävää! Kotona ei olis tullut mieleenkään laittaa yöllä herätystä soimaan syötön takia.
kolmosen jälkeen nousin jaloittelemaan ja suihkuun heti, syntyi 23:28 tms, ja olisivat aamulla laittaneet jo suoraan kotiin.. mutta kun kotona oli odottamassa 3&4v isommat sisarukset, päätin että jäädään pariksi yöksi sairaalaan lepäämään. koko loppuraskaus-aika kun oli mennyt heräillessä ja pitkä päivä takana kun syntyi keskiyöllä. plus isot sisarukset oli kellastuneet, paino laskenut niin ettei päästy heti kotiin jne. halusin pelata varman päälle, ettei jouduta tulemaan takaisin sairaalaan. no ei olisi jouduttu, tällä kertaa ei paino paljoa laskenut, eikä keltaisuutta ollut yhtään.
Seuraavana aamuna jo kotiin, hurjaa :)! En olis kyllä lähtenyt mäkään, kun ajattelee että kotona se arki alkaa aika armottomasti samantien!
Sairaalassa oli mielestäni tylsää.. Ruoka-ajat toki ryhmittivät päivää mutta kun en osaa nukkua kunnolla siellä. kolmannen kanssa sain onneksi lähteä päivän jälkeen kotiin. Suurin ongelma nukkumisen kanssa on se että en mahdu mukavasti vauvan kanssa nukkumaan sairaalan sängyssä :D, liian kapea. Ja haluan pitää vauvaa lähellä heti alussa.
Kaikki kolme sairaala kokemukset ovat olleet kovin erilaisia. Ekan kanssa hän oli lastenosastolla 3 päivää ja minä osastolla yksin (ei saatu perhehuonetta), viikko oltiin yhteensä siellä ja kyllä oli ihanaa tulla kotiin. Toisen kanssa meni 5 päivää vauvan koon takia ja olin niin onnellinen ja kiitollinen kun kolmosen kanssa saimme olla rauhassa, syödä ja nukkua omasaa rytmissä ja pääsimme kotiin niin nopeasti. Vaikka ihanaa tottakai oli tutustua vauvaan rauhassa mutta en vaan osaa rentoutua kunnolla sairaalassa.
Samaa mieltä noista sängyistä! Tällä kertaa en kyllä oo uskaltanut paljoa vieressä nukuttaa ettei vauva vaan liikaa totu siihen, mutta sairaalassa tuli kyllä nukuttua vierekkäin.
Thank you!
Olipa mielenkiintoista lukea.. kuulostaa ihan samalta kuin meillä vajaa 2v sitten elämän alku Nooan (kyllä, hih, hauska oli huomata sama nimi) kanssa. Unelias vauva ja herättelyä 3h välein syömään. Samaa piti jatkaa kotonakin. Ja surkea nukkujahan toi tyyppi sitten koko alkukuukaudet oli. Mietin itsekin monesti, että ei se nyt voi tehdä hyvää just herättää pikkuihmistä ja tarjota maitoa ja sit hyssyttää uneen. Vähemmästäkin luulisi oppivan, että aina herättyä pitää saada maistaa maito. MUTTA taas toisaalta.. onhan pienen tärkeä ravintoa saada. Ehkä kuitenkin jos tulisi toinen lapsi ja jos hänkin syntyisi normaaliaikaisena ja tuhtina pakettina, niin en huolisi liikaa noista tunneista. Ehkä. EHKÄ. Sillä oon tosi taitava huolehtimaan (lue: huolestumaan) kaikesta 😀