Pablo ei viime postauksessa saanut yhtään palstatilaa, joten omistetaanpa ihan kokonainen postaus meiän 5-vuotiaalle ranskikselle! Mä oon koko lapsuuteni elänyt koirien kanssa, välillä on ollut yksi koira, välillä kaksi koiraa ja muitakin eläimiä kuten undulaatteja, kaksi marsua ja hamsteri. Ala-asteiässä erehdyin jopa ajattelemaan, että mun on ihan pakko saada kissa. Kinusin sitä vanhemmiltani niin kauan, että he lopulta varasivat meille valkoisen angorakissan, jota oli tarkoitus lähteä hakemaan Perhosta asti seuraavana päivänä. Illalla askarreltiin pahvilaatikosta kissanpennulle sänky, valittiin leluja ja valmistauduttiin tulevaan matkaan kuljetuskopalla ja uudella hihnalla, mutta koko yö meni valvomiseksi kun ajatukset pyöri vaan yhtä rataa: en mä tai meiän perhe olla mitään kissaihmisiä!
Loppujen lopuksi kissanhakureissu peruttiin heti aamulla, kun itkien valitin etten haluakaan mitään kissaa. Joo tiedän, kuulostaa vähän hemmotellulta lapselta joka muuttaa mieltään joka toinen päivä ja vanhemmat tekee niin kuin lapsi määrää, mutta ei asia ihan niinkään ollut. Vielä tänäkin päivänä mulla on tapana jahkailla pientenkin päätösten kanssa ikuisuus, yleensä viime kädessä tarvitsen vielä Nikon varmistuksen päätöksilleni ja siltikin voin vielä pohtia, tulikohan tehtyä järkevästi.
Vanhempieni viimeisimmän koiran, bullmastiffi Romeon, kuoltua 2008 syksyllä alettiin Nikon kanssa miettiä olisiko meistä hankkimaan oma koira. Aika moni tuntui epäilevän meiän päätöstä, mutta kesän 2009 lopulla silti haettiin Pablo hyvältä kasvattajalta Turusta. Mä aloitin Pablon kanssa tottelevaisuuskoulutuksen, jonka kakkoskurssin loppukokeessa Pablo sijoittui kaikkien ryhmien kolmanneksi taitavimmaksi – tuntuu aika uskomattomalta ajatella tätä nyt, kun katsoo tota meiän höntsäävää, yli-innokasta riehujaa. Jos koiralta toivoo äärimmäistä tottelevaisuutta ja ihmisen palvontaa, valitaan roduksi jotain ihan muuta kuin jääräpäinen, voimakastahtoinen ranskis, joka tekee ja tottelee vain silloin kun sitä huvittaa tai kun se näkee hyötyvänsä tilanteesta. Minean synnyttyä ehdotin koiria kouluttavalle työkaverilleni pientä Pablon koulutusleiriä, mutta vastaus oli naureskeleva vaihda ensin rotua.
Pablo sai aika pitkään nautiskella meillä ”ainoan lapsen asemasta” mutta synnäriltä tultuani huomasin ettei mulla ollutkaan enää samoja tunteita Pabloa kohtaan kuin ennen. Minea oli itkuinen, Pablon oli alkuun vaikea tottua äänekkääseen vauvaan ja jokainen lapsivieras oli niin kovin kiinnostava, että Pablon sain joka kerta lukita makuuhuoneeseen vierailujen ajaksi. Vähitellen koko koira alkoi lähinnä ärsyttää, kun kaiken muun stressin ja uuden elämäntilanteen keskellä Pablon kanssa sai taistella jokaisesta pienestäkin asiasta. Monta kertaa mietin, ja mietin vieläkin!, kuinka pajon helpompaa elämä oisikaan ilman koiraa, arki helpottuisi huimasti ja olisi yksi stressitekijä vähemmän.
On olemassa helppoja koiria ja sitten niitä vähän hankalampia, Pablo kuuluu varmaankin johonkin näiden välimaastoon. Suht nopeasti Pablo onneksi tottui Mineaan, järjetön vauvan nuoleminen, itkujen haukkuminen ja vauvaa sylissä pitävän päälle hyppiminen loppuivat vähitellen, mutta silti jäi monia asioita, jotka saa arjessa hermot kiristymään hetkessä. Pablo on edelleen vieraita kohtaan liian innokas ja joutuu monesti jäähyilemään, imurointia ei voi ajatellakaan ennen kuin koiran on lukinnut takapihalle, Pablo voi nuoleskella tassujaan tuntitolkulla joko hermostuneisuuttaan tai ihan vaan tylsyyttään ja sitä rataa.. Pieniä asioita, mutta uskomattoman ärsyttäviä kiireisissä tilanteissa joissa ei toivoisi mitään extrahässäkkää.
Nyt on alkanut mietityttämään, kuinka kaikki tulee taas muuttumaan toisen lapsen myötä. Minea ei ainakaan vielä suostu jäämään yksin sänkyynsä iltaisin nukkumaan, joten kohta meillä on kaksi nukutettavaa lasta plus ulkoilutettava koira. Voi jäädä oma aika iltaisin aika nolliin.. Koskaan ei siltikään ole tullut mieleen luopua Pablosta, enkä voi sanoa ymmärtäväni niitä pariskuntia, jotka ensin hankkivat koiran vauvan korvikkeeksi ja sitten pistävät koiran kiertoon kun kaikki ei enää olekaan niin helppoa lapsen tultua perheeseen. Kaikki on kuitenkin viime kädessä kiinni meistä omistajista – laiskuuttaan mekään ei olla enää jaksettu alkaa Pabloa kouluttamaan vanhoilla päivillään, vaikka koira varmasti vielä uusille tavoille oppisi. Pablosta on loppujen lopuksi tietenkin myös hurjasti iloa, etenkin Minealle joka silmät hehkuen odottaa ensimmäiseksi näkevänsä Pablon hoidosta tultuaan. Niin hyvin Pablokin on kuitenkin tilanteeseen sopeutunut, ettei välitä pätkääkään vaikka Minea makaisi päällä, vähän rutistelisi naamasta tai komentaisi. Perheenjäsen Pablo on siinä missä me muutkin.
Kertokaahan omia kokemuksianne te, joiden perheestä löytyy sekä koira että lapsia. Miksi se aina tuntuu menevän niin että ensin on koira, sitten lapset? Jos lapset tulee ensin, koira hankitaan vasta lasten ollessa sen verran vanhempia että hekin voivat osallistua koiranhoitoon. Ehkä sitä jo lapsen saatuaan ymmärtää, ettei kaikkeen siihen hässäkkään enää kaipaa mitään ylimääräistä, koira kun tuntuu olevan lähes kuin yksi lapsi lisää.
Enpä olisi osannut itse sanoa paremmin fiiliksiä koirasta taaperoperheemme keskellä. Ennen lapsen syntymää ajattelin, ettei koiran paikkaa kainalossani voi syrjäyttää, vaan hah kuinka väärässä olinkaan 😀 keväällä syntyy toinen lapsi ja jännä nähdä mihin väliin koira tarpeineen asettuu. Mutta tosiaan, vaikka extratyöltä tuo karvainen laps välillä tuntuu, on hän meille rakas perheenjäsen ja on lunastanut paikkansa kodistamme.
Pakko muuten todeta, että hetken sun blogia seuranneena, tunnut nyt kirjoittavan avoimemmin 🙂 tää koiraspostaus rehellisyyksineen on oiva esimerkki asiasta 😉 Rauhallista joulun aikaa teidän perheelle!
Se on kyllä käsittämätöntä miten koira ei enää tunnukaan yhtään samalta sen jälkeen kun perheeseen tulee lapsi! Mä en osannut etukäteen edes ajatella että joku ennen niin rakas tuliskin olemaan niin ärsyttävä ihan vaan siksi että hellyys menee nykyään lähes kaikki Minealle. Ja totta muuten toi mitä sanoit, on tullut viime aikoina kirjoitettua enemmän omaa mielipidettä. Varmaan tää raskaus pehmittänyt pään :)!
Mä sanoisin että asettakaa enemmän rajoja koiralle, meillä on ranskis – kettuterrieri mix, ja se on erittäin innokas, jääräpää ja ei todellakaan mikään helppo koira. Sekin haluaa jahdata imuria ja haukkua sille mutta kova käskyttely ja harjoitusta niin kyllä se loppuu. Sekin on vähän semmonen että pyytämällä häneltä ei mitään saa, aina pitää käskeä, muuten hän tekee niin kun haluaa. Se olisi varmaan semmonen kans että kaatais lapset kumoon mikäli sillä ei kuria olisi, meillä on kavereita joilla on eri ikäisiä lapsia ja jännitti hurjasti miten tapaaminen onnistuu, mutta vaikka oli niin innoissaan niin koiramme kaikin tavoin vastusti riehaantumista 🙂 ja meni varovasti moikkamaan. Ranskikset on jääräpäitä mutta kunhan omistaja on yhtä jääräpää niin kyllä se siitä. JA kunhan muistaa että koira ja lapsi on eri, ja niitä kohdellaan vähän eri tavalla .
Meillä onkin kaks ongelmaa tässä, Pabloa kohdeltiin melkein kun lapsena ennen Minean syntymää ja nyt meillä ei kummallakaan riitä intoa alkaa sitä kouluttamaan. Oon varma että näistä pienistäkin ärsyttävistä ongelmista päästäisi eroon järjestelmällisyydellä ja panostuksella mutta ehkä ne ongelmat sit ei vaan oo riittävän isoja että ryhdyttäisi siihen. Onneks Pablo on kuitenkin tosi lempeä eikä koskaan tekis pahaa lapsille tai aikuisillekaan.
Hmm, täytyy sanoa näin juuri koirasta luopuneena, ettei se aina ole ihan niin yksioikoista kuin mitä annat olettaa. Mekin kynsin ja hampain yritettiin koiran kanssa, mutta ongelmat oli niin isoja eikä alkaneet edistyä riittävää tahtia edes ammattikouluttajan avulla että oli pakko viheltää peli poikki. Tänään tuli tieto, että uusi perhe, jossa koira on ollut kokeilujaksolla, haluavat sen nyt sitten omakseen ottaa. 🙂 Ongelmat ovat siellä tosi nopeasti, yllättävänkin nopeasti, korjautuneet, kun koiruli saa taas olla huomion keskipisteenä ja päivät itsekseen. yhdistettynä toki siihen, että jatkoivat koulutusta siitä mihin jäätiin ja vetivät jämäkästi rajat heti kättelyssä.
Ilmeisesti kaikille tapauksille se lapsiarki ei vain sovi ja meidän koira kuului niihin 🙁 muistathan sen, siis hienotunteisuuden, jos tunnet ihmisiä jotka ovat koirasta luopuneet. Mä ainakin voin sanoa käsi sydämmellä että kaikkeni tein, mut se ei vaan nyt riittäny ja päätös vaati multa kyllä tosi paljon. Mutta… näissä asioissa on aika selvää että kumman hyvinvointia ja turvallisuutta alkaa priorisoida jos tulee valintatilanne 😉
Tsemppiä koiralle sopeutumiseen seuraavaan täystuholaiseen 🙂 Toivon mukaan kaikki menee teillä jatkossakin hyvin! Ja voin muuten suositella hyvää kouluttajaa, jos haluatte noihin ongelmakohtiin puuttua 😉
Ihan oikeassa oot, löytyy niitä sellaisiakin koiria jotka ei millään opi ja muuta tapojaan! Sanon vähän kärjistetysti, mutta kuitenkin suurimmassa osassa niistä tapauksista joissa koirasta luovutaan lapsen synnyttyä, ei ole edes yritetty mitään järjestelmällistä koulutusta. On niin helppo sanoa ettei homma toiminut lapsen kanssa, vaikka todellisuudessa voi olla kyse vaan siitä ettei jaksettu ja koira alkoi ärsyttää.
Niin.. Vielä vänkään 😀 mä tosin väitän ettei se oo aina koirastakaan kiinni vaan yksinkertaisesti olosuhteista 🙂 on tuntunut uskomattomalta että meillä ei usean kuukauden järjestelmällinen koulutus tuottanut riittävää tulosta, mutta muutama viikko uudessa kodissa ja koira on oma, rento itsensä taas. Lapsiperheen arki ei vaan sovi heikkohermoisimmille 😀 siis olen sitä mieltä, että ei koulutuskaan ole kaikkeen ratkaisu, sen minä tästä oivalsin.
Pitää kommentoida nyt, kun niin tutulta kuulostaa
Häh, mihin loput mun kommentista hävis :O Pitkän litanian kirjoitin… No, pointtina oli kuitenkin meiän 3 ah niin ihanaa, mutta äärimmäisen raivostuttavaa koiraa! Varsinkin vauvan tulon jälkeen ei tahdo hermoja riittää ihan kaikkeen… Ainakin viihdyttävät vauvaa (7kk), parhaat naurut saa aikaan koirien jutut 🙂
Johan on kumma jos kommentit hukkuu bittiavaruuteen! Mutta joo, pienlapsiaikana ei toivoisi mitään extrastressiä arkeen vaikka voi se koira olla lapselle ihan supertärkeä. Meillä tulee sitten joskus olemaan ihan kauhea paikka selittää Minealle miksei Pabloa enää olekaan, koska tuolle pikkutytölle se on kuin paras kaveri. Koitan myös olla näyttämättä ärsyyntymistäni Pabloon Minealle, ettei Minea opi että koiralle saa tiuskia miten sattuu.