Ihan kohta on kesäloma kokonaan ohi, on aika aloittaa tavallisen arjen pyörittäminen aikatauluineen, kiireineen ja väsymyksineen. Jo nyt huomaa kuinka illat on ihan yhtäkkiä muuttuneet pimeiksi ja omat ajatukset on kääntyneet syksyyn. Enää ei tule suunniteltua kesäisiä juttuja viikonlopuille, vaikka monta asiaa jäi tänä vuonna tekemättä (Lintsi, Särkkä, piknikit ja uimareissut noin muutaman mainitakseni..). Toisaalta luulen, etten ihan täysin ole vielä sisäistänyt ajatusta töihin menemisestä, tai ainakaan siitä että pian vietän kaiken aikana välillä 8-16 työpaikalla, toisin kuin viime vuonna, jolloin oli aikaa hitaille aamuille.

Aika usein ollaan kesän aikana pyöräilty lasten kanssa lähialueilla pieni iltalenkki, mutta viimeisin niistä tuntui erilaiselta. Havahduin ajattelemaan, että tämä hetki pitäisi tallentaa ikuisiksi ajoiksi, ja tähän voisin palata sitten kun lapset on jo niin isoja, etteivät asu kotona tai halua lähteä pyöräilemään vanhempiensa kanssa iltalenkille. Ihan kuin tämä olisi ollut viimeinen mahdollisuus säilöä pala lapsuutta, ja jo ensi viikolla kaikki olisi menetettyä, vaikka todellisuudessa kaikki jatkuu lähes samanlaisena. Luopumisen tuska, ne on kesäloman viimeiset päivät jotka saavat herkistyen ajattelemaan jo elettyä aikaa. Vietinkö tarpeeksi aikaa lasten kanssa? Olinko riittävästi aidosti läsnä ja saatavilla vai veikö kaikki muut velvollisuudet liikaa huomiotani? Muistaako lapset tämän kesän perheen yhteisenä aikana vai ystävien kanssa vietettynä lomana? Kauheaa ajatella, mutta Nooa on nyt viimeistä kertaa hassuja höpöttelevä taapero. Ensi vuonna meillä on jo yli 3-vuotias, kaiken osaava poika, joka ei ehkä enää pussailekaan vanhempiaan yhtä paljon tai joka ei hipsi yöllä viereen ja aamulla sano ihana äiti. Mihin tämä aika ihan oikeasti katoaa?

Viime iltalenkillämme Mineaa mietitytti, mitä sitten tapahtuu kun molemmat etuylähampaat on tippuneet. Kyllä, tuo tyttökin on jo niin iso, että suussa on kolme rautahammasta ja seuraava maitohammas on jo tippumaisillaan. Nooa oli tietenkin ihan varma, että myös hänellä heiluu pari hammasta, ja ensimmäinen on kuulema irronnut jo. Toisinaan nuo kaksi osaavat ihan kunnolla kinastella todella turhanpäiväisistäkin asioista, mutta onneksi suurimmaksi osaksi leikitkin sujuu yhdessä ja molemmat on toisilleen enemmän kuin tärkeitä. Tänäänkin Minea piti Nooa sylissään telkkaa katsoessaan ja Nooa antoi Minean haukata ihan ensimmäisenä yhteisestä lakusta – pieniä asioita, mutta silti jotenkin niin äärettömän tärkeitä. Minea ja Nooa pitävät toistensa puolia lähes tilanteessa kuin tilanteessa, ja haaverin sattuessa juoksee toinen ensimmäisenä paikalle lohduttamaan. Siinä on äitin helppo hymyillä vieressä ja todeta, että onnea on sisarus.

Huomisesta, lasten viimeisestä kesälomapäivästä, on tehtävä jollain tapaa erityinen. Ehkä niin että vietämme mahdollisimman paljon aikaa yhdessä, lapset saavat toivoa lempijuttujaan ja me toteutetaan parhaamme mukaan. Onneksi viikonloppu on edessä ensi viikollakin, ja jos tämä loppukesä tuntuu haikealta, niin ensi vuonna se vasta onkin sitä, kun Mineasta tulee eskarilainen. Tietynlainen elämän etappi sekin.

Olo on kuin kuihtuneella ruusulla. 

Tai tässä tapauksessa pionilla. Olen ihan tosissani ihmetellyt, että tässäkö tämä kesä nyt oli. Yleensä en kestä säästä puhumista, ja vielä vähemmän sen ennustamisesta puhumista, koska en vain voi käsittää, miksi keskustella tulevasta säätilasta, kun sitä ei kuitenkaan voi ennustaa. On suoraan sanottuna ihan sama, mitä luvataan ensi viikolle. Ensi viikko on ensi viikolla, ja vasta silloin näkee sataako vai paistaako. Vielä yksi asia, jota en voi sietää, on se että itse todella puhun säästä, juuri nyt, viime viikolla, blogissa ja livenä kaikille vastaantulijoille, ehkä jopa vielä ensi viikollakin.

Säästä huolimatta on meidän perheellä alkanut tällä viikolla totuttelu tuttuihin arkikuvioihin. Lapset on parina päivänä käyneet pyörähtämässä uudessa päiväkodissa leikkimässä, ja me Nikon kanssa ollaan pyörähdelty vuorotellen töissä. Hoitopaikka vaikuttaa onneksi tosi kivalta, mikä helpottaa sitä tuskaa, että Nooa ei mielestäni vieläkään ole päiväkoti-iässä. Jos raha kasvaisi puussa, jäisin syksyksi kotiin lasten kanssa, jatkaisimme kesälomaa, liian myöhään valvottuja iltoja ja hitaita aamuja vielä vähän aikaa. Toisaalta kyllä tiedän, että aloittamisen tuska on se kaikkein pahin tällä hetkellä, ja kunhan viikko tai pari on kulunut, huomaan navigoivani työelämässä taas kuin ennenkin. Sama se on lapsillakin. Kesäloma on tehnyt tehtävänsä eikä aamuheräämiset tunnu yhtään houkuttelevilta. Minea on jo niin iso tyttö, että tulee varmasti pärjäämään hienosti, mutta Nooasta huomasi koti-ikävän jo tänään hoitoon viedessä. Onhan se inhottavaa jättää lapsi päiväkodin pihaan kun toinen huutaa perään kyyneleet poskilla, mutta silloin kun tietää, ettei vaihtoehtoja ole, on vaan pärjättävä hammasta purren. Niin äidin kuin pojankin.

Eniten tavallisessa arjessa kaipaan juurikin sitä tavallisuutta ja ehkä jopa tylsyyttä. Parasta on löytää toimiva arkirytmi, toivottavasti myös järkevämmät nukkumaanmenoajat lapsille ja yhden asian olen päättänyt, tänä vuonna aion pysyä asioiden tasalla niin että lapsilla on oikeat tavarat hoidossa mukana oikeana päivänä, laskuni on maksettu ajallaan ja töissä olen skarppina joka päivä. Ja vaikken onnistuisikaan ihan kaikessa, niin pyrin ainakin siihen, että voin sanoa tehneeni parhaani käytössä olevilla resursseilla – joskus takana voi olla surkeasti nukuttu yö, toisinaan taas päivä alkaa ihan erityisen energisesti, mutta pääasia on että sopiva tasapaino säilyy ja arjessa jää aikaa muullekin kuin työlle, ruoan laittamiselle ja kiireen voivottelulle. Jos nyt tuntuu hankalalta saada itseään otettua niskasta kiinni, niin luulen että seuraavan kesäloman alkaessa jälleen ihmettelen, mihin yksi vuosi taas oikein vierähtikään.