Aina joku projekti päällä

Miksi niin moni meistä on sitä ihmistyyppiä, joilla on koko ajan oltava meneillään jokin projekti tai pari? Miltähän se tuntuisi, jos sitä ihan vaan olisi ilman että lähitulevaisuudessa on tiedossa mitään sen ihmeempää? Jos ajattelen omaa elämääni viimeisen kymmenen vuoden ajalta, on elämässä tapahtunut melkein joka vuosi jotakin isoa ja uutta. Ensimmäinen oma koti, häät, Minea, työ, Nooa, talon rakentaminen ja nyt talon kanssa riittää tekemistä ainakin seuraavalle parille vuodelle. Tänä kesänä olemme ottaneet tavoitteeksi saada pihat etenemään edes siihen, että nurmikko olisi maassa ja ehkä joitakin istutuksia ja puitakin. Onpa sitä projektia ihan kerrakseen siinäkin.

Voi olla että olen projekti-ihmisiä siinä mielessä, että asioiden konkretisoiminen yhdeksi toteutettavaksi kokonaisuudeksi, sen suunnitteleminen ja toteuttaminen, tuntuu niin paljon helpommalta kuin elää monen erinäisen, keskeneräisen tehtävän keskellä. Ja varmaan samasta syystä joskus kodin kaoottinen sotku yhdistettynä pintojen keskeneräisyyteen saa stressaantumaan äärimmäisen helposti, kun tilanne tuntuu enemmänkin toivottomalta kuin selvitettävissä olevalta projektilta. Toisaalta, luulen ratkaisun piilevän juurikin siinä, että on osattava pilkkoa homma kuin homma pieniksi to do -listan kohdiksi, jolloin tehtävä tuntuu ehkä jopa helpommalta kuin todellisuudessa onkaan.

Meillä kotona tilanne oli juurikin kaaos vielä tänään päivällä, mutta tein päähäni pienen tehtävälista, jota noudatin, ja illalla lähes kaikki olikin jo valmiina – ja mikä tärkeintä, ilman stressiä. Huomenna on ihanaa aloittaa viikonloppu puhtaalta pöydältä (myös kirjaimellisesti) ja leikkokukat auttavat aina!

Pihahommat aluille

Eilen oli äitienpäivä, omalla mittapuullani suht täydellinen sellainen juuri tässä tilanteessa, sillä päivä otettiin rennosti kotona pihahommissa. En saanut valmiiksi katettuja aamiaispöytiä tai ostettuja lahjoja, mutta sain maailman söpöimmät kortit lapsilta, itse istutettuja kukkia ja erityisen hyvän mielen siitä ajatuksesta, että meillä on ihan kaikki ja vähän enemmänkin kuin mitä olen koskaan osannut toivoa! Kaikista maailman lausahduksista ja sloganeista itseeni on ehkä eniten kolahtanutkin lause, jonka sanoma on kutakuinkin se, että meistä jokaisen tulisi muistaa kuinka vasta äsken unelmoimme siitä elämästä, jota nyt parhaillaan elämme.

Pidimme koko perhe helatorstain jälkeisen perjantain vapaata, mikä saattoi osittain olla ehkä jopa huono idea. Töihin ja hoitoon palaaminen ihanan aurinkoisen pidennetyn viikonlopun jälkeen tuntui harvinaisen vaikealta, ja kun kesäloman tietää alkavan jo kolmen viikon päästä, on työmotivaatio hieman hukassa. Heti loman alettua tiedossa on yksi ulkomaan matka ystävän kanssa, mutta muuten tämä kesä vietetään kotimaan rajojen sisäpuolella, panostaen talon viimeistely- ja pihatöihin.

Ja pihatöistä puheenollen, saimme viikonloppuna valtavasti kaikkea tehtyä pihalla, kun sunnuntaina vanhempani katsoivat lasten perään ja muuten lapset on olleet suht omatoimisesti trampalla ja kavereiden kanssa pihalla. Niko maalasi talon sokkelin ja viimeisteli terassin laudoituksia ja yhdessä rakentelimme etuoven syvennykseen rimoitusta. Seuraavaksi vuorossa olisi erilaisten kivien hankkimista pihaan sekä kiertämään talon seinustaa, ja jossain välissä pitäisi tilata jättimäiset määrät multaa ja kylvää nurmikon siemenet. Tekemistä varmasti riittää, kunhan ensin saadaan suunnitelmat selviksi ja tarjoukset vertailuun. Pian saan blogiinkin kuvia uudesta rimaseinästä, ja jos mielessänne on jotain erityistä pihan suhteen niin laittakaa postaustoiveita tulemaan!

Pitkästä aikaa

Suurin osa teistä varmasti muistaa muutaman vuoden takaa sen, kuinka tiiviisti treffailimme omalla äitiporukallamme? Kaikki (eli minä, Essi, Eve, Paula ja Laura) kirjoitimme perhepainotteisia blogeja eikä kukaan meistä ollut kokoaikaisissa päivätöissä, ehdimme nähdä tosi usein ihan koko porukallakin, ja pienemmillä kokoonpanoilla vieläkin tiheämpään tahtiin. Nykyään kaikki meistä ei  asu Jyväskylässä, ja näkemiset on muutenkin jääneet aika vähäiselle kun aina jollain meistä on jotain eikä yhteistä aikaa meinaa löytyä.

Olenkohan muuten koskaan kertonut, miten olemme tutustuneet toisiimme silloin joskus noin viisi vuotta sitten? Minä, Evelina ja Laura oltiin jo aiemmin käyty muutamilla puistotreffeillä, ja olin Eveä tavannut paristi muutenkin, mutta vasta Tampereen blogikirppiksellä näimme Katriinan ja Essin ja päätimme perustaa facebookiin oman ryhmän, jossa voisimme vaihtaa kuulumisia. Lopulta tulimmekin niin hyvin toimeen, että lähempi ystävyys tuntui luonnolliselta, ja lähes samalla kokoonpanolla juttelemme whatsappissa nykyäänkin vähintään joka viikko.

Eilen me sitten nähtiin jälleen pitkästä aikaa Even ja Essin kanssa, ja jotenkin itselleni tuli ikävä niitä aikoja kun kaikki vielä oltiin kotona, ja järjestettiin vuorotellen aina jonkun luona lounastreffit. Se kun kuusi lasta sai kunnolla leikit käyntiin ja melutaso alkoi aina olla niin kova, että useimmiten ei auttanut kuin nauraa sille ajatukselle, kuinka seesteiseltä tunnelma voikaan kuvissa näyttää vaikka todellisuus on jotain ihan muuta.

Oletteko te löytäneet lasten myötä paljon uusia kavereita? Itse olen useampaankin kertaan kiittänyt niin lapsia kuin blogiakin siitä, miten niiden avulla onkin löytynyt niin tärkeitä ja kestäviä ystävyyssuhteita.

1 … 33 34 35 36 37 38 39 … 395