Jo jonkin aikaa mun on tehnyt mieli lähteä retkeilemään johonkin nättiin metsämaisemaan. Ajatuksissani näin jonkun ihanan luontopolun, lähteen, lammen tai pitkospuut keskellä suoaluetta. Sain pitkospuista jo niin vakavan pakkomielteen, että kaivelin eilen koko aamun googlessa Jyväskylän luontopolkuja. Olin kuullut, että tässä meidän lähelläkin olisi joku kiva paikka, mutta ongelma oli vain se, etten muistanut mikä, missä ja keneltä olin siitä kuullut. Eikä se tietenkään googlestakaan löytynyt vaikka koitin mitä hakusanoja. Niko oli koko asian suhteen vähän epäluuloinen, ja ehkä syystäkin sillä aloin netin selailun aika lailla samaan aikaan kun oli tarkoitus jo lähteä ulkoilemaan. Tämä ehkä osoittaa aika hyvin sen, että olen niin täysin sellainen nyt heti -tyyppi, joka keksii jotain toteutettavaksi yleensä periaatteella tehdään se nyt samantien!

Kun mitään selkeää vastausta pitkospuiden olemassaolosta emme löytäneet, lähdimme hakuammuntana kävelemään pururadalle, joka oli se kaikkein todennäköisin vaihtoehto. Pakattiin repullinen eväitä mukaan, Nooa manducaan ja kaikille hyvät kävelykengät jalkaan. Ilmakin oli mitä täydellisin, aurinko paistoi täysillä eikä ollut yhtään syksyisen kalseaa. Mä olin intoa täynnä ulkoilemisesta, vaikka vasta muutama tunti aiemmin olin käynyt pitkän juoksulenkin ja jalat vielä palautuivat siitä. Ehdittiin kävellä noin 10 minuuttia niin Minea alkoi jo kysellä, ollaanko pian perillä. Koitin selittää, ettei me varsinaisesti olla menossa mihinkään vaan katsellaan metsää, nautitaan syksystä ja kävellään niin pitkälle kuin jaksetaan. No eihän me jaksettu, tai Minea ei jaksnut kun ajatus evästämisestä poltteli niin kovasti mielessä, että alkumetreiltä lähtien tyttö ehdotteli pysähtymistä jokaiselle kivelle tai kannonnokalle. Tiedätte varmaan kuinka rentoa on retkeillä toisen jatkuvasti jankuttaessa ollaanko jo perillä, pysähdytään jo, oisko jo eväsaika..

Onneksi meillä ei ollut sen kummempia suunnitelmia retken varalle, joten luovuttiin yrityksestä kävellä enää yhtään pidemmälle ja istahdettiin lähimmälle kannolle kaivamaan eväät esiin. Minea sanoi, että retkeilyssä ehdottomasti parasta on eväät, niin varmaan sanoisin mäkin, joten ei se omena ole kauas puusta pudonnut tässäkään suhteessa 😀 Meillä oli mukana mehua, keksejä ja mustikkamuffinssit. Saatiin evästää auringonpaisteessa kaikessa rauhassa kun Nooa nukkui koko retken ajan rintarepussa, hereillä ollessaan Nooaa ei nimittäin manducassa juurikaan viihdy.

Syksy varmaankin tällä hetkellä paikkailee huonoa kesää, koska viimeiset pari viikkoa on melkein joka päivä paistanut aurinko. Pukeutumisen kannalta kevät ja syksy on hankalinta aikaa kun aamuisin on kylmä, mutta päivällä paistaa aurinko niin lämpimästi, että aamun kerroksia saa vähentää tuntuvasti. Mulle itselleni kengät on ehkä se isoin ongelma, koska haluaisin vielä lompsia lenkkareilla, mutta maa on ainakin aamupäivisin sen verran kostea, että kengiltä kaipaisi parempia ominaisuuksia. Minealla on ollut nyt jonkin aikaa käytössä juuri näihin keleihin sopivat Lekmeriltä saadut Superfitin gore tex lenkkarit (jotka muuten näyttäisi olevan parhaillaan alessa), jotka ihan sattumalta vielä osuivat väriltään täydellisesti yksiin Gugguun pipon kanssa. Kengillä pärjää loistavasti vielä kun ei olla päivisin miinusasteiden puolella, ja ehdottomasti parasta niissä on tuo vedenpitävyys. Vierastan vähän peruskumppareiden käyttöä ellei sitten sada ihan kunnolla, joten tällainen notkeampi ja jalkaan istuvampi kenkä on lapsen touhuihin ehdottomasti kivempi. Samoilla lenkkareilla on kävelty kaupunkireissujakin yhdistettynä siistimpään takkiin, ja yllättävän hyvänä nämä on pysyneet, vaikka käyttö on puistossa ja metsissä rymytessä ollut aika armotonta! Pitäisi varmaan harkita itselleenkin jotain samantyylisiä, vaikka tuntuu kylläkin ettei aikuisille löydy lähellekään näin kivan näköisiä gore texejä.

Millä teillä kävellään syksy ja kevät? Mitä puette lapsille ja itsellenne?