Nyt kehiin ne pakolliset uuden vuoden lupaukset, pakkohan sitä jollain on taas huijata itsensä uskomaan että kaikki pahat tavat unohtuu vuodenvaihtumisen myötä. Jos sitä elämäntaparemonttia ei ole koko vuoden aikana saanut aikaan, niin tuskinpa yhden yön kääntyminen aamuksi asiaa muuttaa – mutta yritettävä on! Mitäs te olette lupailleet, vai onnistuitteko mua paremmin välttämään itsensä huijaamisen kokonaan tänä vuonna?

No aloitetaan siitä elämäntaparemontista. Tiedän olevani herkuttelija pahimmasta päästä, syön niin paljon makeaa päivittäin että kaiken logiikan mukaan mittani voisi olla kaksinkertaiset, plus että nyt parin viikon sisään kuvioihin on astunut uusi pahe nimeltä limppari. Keväällä ennen raskautta lenkkeilin aktiivisesti, kävin jopa juoksemassa kympin ja melkein haaveilin puolimaratonistakin, kunnes kuvioihin astui raskauspahoinvointi. Siihen jäi juoksut, kävelykin alka näillä liitoskivuilla tuntua ylitsepääsemättömältä. Liikuntaakin tulee kuitenkin normaalisti harrastettua jonkun verran, ja tässä parin kuukauden aikana olen jo ehtinyt kaihoisasti haaveilla siitä kuinka haluan taas raskauden jälkeen aloittaa lenkkeilyn mahdollisimman pian ja tavoitteena olisi päästä takaisin normaalipainoon ensi syksyyn mennessä. Fiksua olisi samalla kiinnittää huomiota herkuttelun määrään, ja niin aionkin – ei herkkuja kuuden jälkeen illalla, ei omaksi huviksi leipomista ja väsymyksen hoitoon ennemmin pieni ulkoreippailu kuin suklaalevy. Siinäpä vasta tavoitetta kerrakseen, hah!

Toiseksi mun on ihan pakko oppia paremmaksi ajankäyttäjäksi. Vaikka kohta alkaakin äitiysloma eikä töiden aikataulut enää sanele päivärytmiä entisellä tavalla, niin voin kuvitella että kahden lapsen kanssa liikkeellelähtö on hidasta kuin mikä. Minealle ulkovaatteiden pukeminen on aina yhtä hässäkkää, tyttö juoksentelee pitkin kämppää äitiä karkuun ja alkaa keksiä ties mitä tekosyitä ettei vaan tarttisi ite pukea ja yhtäkkiä jokaikisestä lelusta tulee elämääkin kiinnostavampi. Tähän kun lisätään vielä vauva, talvipakkaset ja helposti hermonsa menettävä, väsynyt äiti niin lähtöä saa varmasti alkaa valmistella vähintään puolta tuntia ennen itse h-hetkeä. Ja voin vannoa ettei tätä äitiä nähdä vauvan synnyttyä seuraavaan puoleen vuoteen minkäänlaisissa meikeissä. Tai edes hiukset harjattuina.. Saavutus lienee tulee olemaan jo se jos vaatteet saa päälleen oikeinpäin.

Uhkarohkeasti päätin vielä luvata kolmannenkin asian, nimittäin sen että koitan pitää hermoni paremmin ja ennemmin olla hiljaa kuin ärähtää. Välillä tuntuu vaikealta muistaa (etenkin kovassa kiireessä) että Minean pitää antaa tehdä ja kokeilla asioita mahdollisimman paljon itse, siitäkin huolimatta että silloin yleensä sattuu ja tapahtuu. Leipoessa se tarkoittaa mulle extrasiivoamista, pukemisessa vaatekasan viikkaamista lattioilta ja vaatteiden vaihtamista useampaan kertaan, maidon lasiin kaatamisessa maitoläikkiä joka puolella ja hampaiden pesussa puoli tuubillista hammastahnaa pöydällä. Mutta siltikin, nää on tärkeitä juttuja Minealle enkä mä voi kieltää sitä oppimisen iloa toiselta vain siksi että haluaisin päästä helpommalla. Tarvitaan siis ainoastaan uudet hermot, uusi asennoituminen ja uusi seesteisempi minä – check, check ja check!